24.1.2017

UUPUNUT



Jo kaukaa näin tumman, epämääräisen ihmisjoukon seisovan siinä kuin haudan partaalla. 
Sadekuuro oli loppunut. Katu oli märkä. Autot roiskauttelivat vettä ajotieltä ja hujauttelivat ohi mistään piittaamatta. Mutta ne vain seisoivat ja tölläsivät, uteliaat. Kumma, miten ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti kun jotain tapahtuu. Lisäsin vauhtia.

Paikan päällä tungin itseni sisäpiiriin, totta kai; sen verran lyhyt olen, etten olisi muuten nähnyt yhtään mitään.

Siinä se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin ihmistalja, taivaan alle auki levitetty. Nuori mies!

Onkohan se saanut sairauskohtauksen, ajattelin. Kuolemakin vilahti mielessä karmeana, mutta kihelmöivänä mahdollisuutena, mutta ei kai nyt sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, ihan kuin kuollut. Teki mieli kysäistä vieressä seisovalta, mitä hän arveli, mutta kun kukaan ei puhunut mitään, en minäkään viitsinyt avata suutani. Jotkut pudistelivat päätään, jotkut tuijottivat kohdetta silmät kiiluvina kuin kuin hypnoosissa. Useimmat vain kurkistelivat suu auki hölmön näköisinä. Nuorukainen kadulla, vaatteet likomärkinä, kasvot sateesta kiiltävinä. Pitkä oljenvaalea tukka oli levinnyt sädekehäksi pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut kiinni asfalttiin.

Sitäkin olisi voinut ajatella, että se vain nukkui. Mutta kuka nyt kadulle olisi asettunut pitkäkseen, varsinkaan sateella.
      ”Se on varmaan kännissä!” joku takarivissä mursi hiljaisuuden. Heti kaikki nyökyttelemään, niin niin, kännissä sen täytyy olla.
     ”Onkohan sillä sairauskohtaus?” 
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki,  joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.
     ”Elossa on! Aika voimakkaasti tuoksahtaa. Onkos kukaan soittanut ambulanssia?”

Kaikki katselivat toisiaan, mutta kukaan ei ilmoittautunut.
     ”Onkos kellään kännykkää?”
Jotkut painelivat myös taskujaan, ja viisi kännykkää ojentui kohti. Mies valitsi lähimmän ja alkoi naputella sitä ja puhui siihen niin epäselvästi, että en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän ojensi kännykän takaisin ja sanoi tärkeän näköisenä:
     ”Joo, ne lähettää poliisin. Ei tässä kai mitään hätää ole!”

Ajattelin jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta huomasin kellosta, että minun oli pakko lähteä. Meillä on kotona hyvin tarkat ruoka-ajat. Kello oli jo kymmentä vaille. Oli pidettävä jo suorastaan kiirettä. Vaimo olisi lopun iltaa huonolla tuulella, jos myöhästyisin. 
     Vähän harmistuneena työnnyin ihmismuurin läpi ja jätin kateellisena muut tölläämään. Kuljin melko ripeää vauhtia. En kuitenkaan pannut juoksuksi, kuka nyt ulsteri päällä juoksisi, varsinkaan aikamies, ja ainakin lenkkarit olisi pitänyt olla jalassa. Koko ajan sadattelin mielessäni, minua harmitti. Tässä kaupungissa tapahtuu sentään harvoin mitään. Olisi ollut mukava nähdä, kun poliisiauto tuli. Mitä ne olisi sanonut ja tehnyt? Olisiko ne itse nostaneet miehen autoonsa, vai olisiko ne määränneet toiset sen tekemään? Vilkaisin taakseni. Siellä niitä vielä seisoi, ihmisiä, joilla ei ollut kiire mihinkään. Poliisiautoa ei kuulunut, vaikka kuinka korviani höristelin.
     Kaiken maailman kännikalat, ajattelin kun muistin nuorukaisen. Nuorenapa ne nykyisin aloittavat! Minä sentään olin jo melkein kolmikymmpinen, kun ensimmäistä kertaa astuin juomapaikan ovesta sisään kun toiset houkuttelivat. Vaimo on alusta asti ollut sitä mieltä, ettei kännääminen kannata. Oli minulla tuuria, kun sain raittiin vaimon. Oksettaa kun näkee akkoja humalassa. Ei edes mitenkään harvinaista nykyisin.

Olin jo puistikon kohdalla, kun poliisiauton ääni kuului vaimeana takaapäin, vaikka ne painoivat varmaan täysillä. Ne on sellaisia jeppanoita, nuoret poliisit varsinkin, että ne mielellään huvittelee panemalla pillit soimaan, vaikkei mitään tarvista olisikaan. Ne varmaan kuvittelee, että toiset kunnioittavat heidän ajotaitoaan kovassa vauhdissa ja menevät suosiollisesti sivuun.          

Pysähdyin kuuntelemaan. Kesti aika kauan ennen kuin ujellus taas alkoi. Nuorukainen oli ilmeisesti autossa ja huristeli jo tietämättään kohti jotain, mitä minäkään en tiennyt. Ihmiset olivat jo varmasti alkaneet hajaantua. Taivaasta tipahteli harvakseltaan pieniä hiutaleita. Mahtoikohan se paikka, missä nuorukainen oli maannut, ollenkaan enää erottua.

Yritin karkottaa nuorukaisen pois mielestäni, mutta tuntui jotenkin omituisestih että hän seurasi minua. Ihan kuin hän olisi tarttunut minuun kiinni. Koko matkan hän roikkui mieleeni tarrautuneena kuin takiainen. Kiusaantunena ravistelin itseäni. Takista ja harteilta irtosi heikosti jotain märkää, mutta nuorukainen ei tuntunut laskevan irti.


Vasta kotona, kun omat poikani hyökkäsivät kimppuuni, pikku nassikat, löysäsi nuorukainen otettaan. Helpottuneena komensin penskat pesemään käsiään. Vaimo oli kattanut pöydän valmiiksi. Ruoka näytti jo odottavan. Kello oli jo aika paljon yli, mutta vaimon ilmeestä näin, että ei ollut vielä mitään hätää. Suopeasti hän otti hatun päästäni, katsoi sitä huolestuneena, kun se oli kostea, ja nosti sen hattutelineelle. Sitten hän moiskautti poskelleni suudelman. Sellainen tapa minun vaimollani on, hupsukalla, silloin kun se on hyvällä tuulella.

Nuorukaista en enää viitsinyt ajatella. Siinä me istuimme ruokapöydässä, onnellinen, ehjä perhe. Kiitollisena katselin omia pellavapäitäni, pikku höpönassuja. Heistä ei tarvinut olla huolissaan. Vaimoni oli heidät hyvin kasvattanut. Kumpikaan ei pitänyt kyynärpäitään pöydällä, he istuivat kuin kaksi vanhaa arvokasta herraa, vaikka olivat niin pieniä vielä. ”Saisisko leipää”, pyysi nuorempi. Vanhempi, jonka kohdalle leipävati oli asetettu, ojensi sitä hänelle huolehtivasti kuin herrasmies. Kyllä minun kelpasi. Tyytyväisenä olisin ollut valmis vaihtamaan suopean katseen vaimon kanssa, mutta tämä oli kurottamassa kaadinta toiselta puolen pöytää eikä huomannut minua.

Mutta yöllä, unessa, nuorukainen ilmestyi jälleen.Tyhjästäkö se tuli? Yhtäkkiä tunsin vain, että joku tarrautui minuun lujalla otteella. Ja pian huomasin kauhukseni, että nuorukainen oli kömpinyt syliini, iso mies! Yritin irroittaa hänen käsiään kaulan ympäriltä, mutta turhaan. Ponnistelin ja ponnistelin. Mutta vaikka kuinka yritin kiskoa irti hänen nihkeitä, kylmiä sormiaan, ei hän irrottanut otettaan. Ja aina kun minä hellitin, lakkasin reuhtomasta, hän laski päänsä luottavaisesti olkapäälleni. Kuin pieni lapsi.

Jouduin kantamaan häntä käsivarsillani läpi koko loppuyön, aamuun asti, vaikka olin luullut jo illalla päässeeni hänestä eroon. Kun uupuneena aamulla heräsin ja ojentelin puutuneita käsivarsiani ajattelin kyllästyneenä: mokomakin kännikala! Antaisi ihmisten nukkua edes yönsä rauhassa.




Narcissus, an dramatic piece for solo piano by the Finnish composer Einojuhani Rautavaara in 2001 for the first Helsinki Piano Competition.
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)
- Yllä oleva lainaus videon toimittajalta, Yingying Su. Video YouTubesta.

11 kommenttia:

Hjalmar kirjoitti...

Tiivistunnelmainen, yhtenäinen, sujuvaa, luontevaa kerrontaa. Mitä muuta voi sanoa? Kirjoittamisen mestari olet, juuri tuo vaivattomuus sen osoittaa.
Hullua on, että minä olen ihan äskettäin kirjoittanut jutun kioskin lattialla maanneesta miehestä. Hän oli riehunut aiemmin ja vartijat olivat painaneet hänet maahan. Sellaisen tapauksen silminnäkijäksi jouduin. Sielläkin oli ihmismuuri ympärillä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Hjalmar! Kumma juttu, mutta minä puolestani pidän sinun lyhytnovelleistasi! Minusta ne ovat kuin tiiviitä ja samalla täyteläisiä ja painavia paketteja, joissa jokaisessa on sisältö kuin pala elävää elämää. Ei yhtään turhaa sanaa eikä lausetta. Liekö niiden syvin alkulähde on peräisin omasta kokemuksestasi, siltä ainakin tuntuu.

Tuo tässä jutussani oleva tapaus, eli mies makaa kadulla ja ympärille kertyy ihmetteleviä katsojia on tosi tapaus, jossa minä olin se, joka soitti hätänumeroon ja kaksi poliisia tuli paikalle. Kaikki muu onkin päähän kertyneiden kokemusten ja ajatusten yhteistulosta.
Tarkoitus oli kuvata sitä, miten herkästi ollaan moittimassa toisia asioista joita tekee itsekin. Ja miten oma napa on aina se tärkein pikku asioissakin. Niin että silleen.

Iines kirjoitti...

Yllätyksellinen kertomus, ja taattua Liisun kynän jälkeä, varmaa, hienovireistä juoksutusta, missään kohdin ei katkea, vaan hengittää koko tarinan ajan - tämä piirre on mielestäni kaikissa tarinoissasi. Vaivatonta, vaikka uskon tietäväni, että puserrat ja hiot tekstiäsi tarkasti.

Ja mitä näin juuri seitsemän uutisissa! Erään nuoren täälläkin esittelemäsi hyvin sympaattisen oloisen säveltäjän haastattelun! Hienoa, Liisu!

elviira kirjoitti...

Minä taas, joka en juuri katso TV:ta, kuuntelin eilen iltapäivällä Radio Yle 1:tä ja haastattelun sieltä. Radio oli auki myös illalla. - Muuten. Radio Yle 1:nkin ohjelmat ovat heikentyneet, uusintoja uusintojen perään ja monia hyviä ohjelmia jäänyt kokonaan pois.

Mitä tulee tähän kyseiseen novelliin, niin se onnistuu todella luomaan tiiviin tunnelman ja samalla tunnistettavan.

Liisu kirjoitti...

Iines, olet oikeassa mitä tarinoiden punnerrukseen tulee, melkein pelkään aloittaa uutta juttua. Vaikea saada sitä sellaiseksi kuin haluaisi. Mutta sitten on kiva kun (jos) saa sen valmiiksi. Nyt olen vielä kuin toisessa maailmassa toissapäiväisen iltatapahtuman jälkeen. Mutta kaiken jännityksen ja odotuksen jälkeen tulee pian taas arki, joka saa jalat tallaamaan maata. Ja se on hyvä.

Minulla on usein mielessä nuori kirjailija-tyttönen (aikuinen nainen jo, totta kai), jonka kirjasta (kirjoista) olen kuullut puhuttavan, mutten ole koskaan päässyt lukemaan niitä, yrityksistä huolimatta. Kova kohtalo, minulla. Lähellä, mutta kaukana. Tämä kai aika yleistä maailmassa, nykyisin. Tyydyttävä kohtaloonsa. Mutta hengessä mukana, sitä olen kuitenkin, siihen ei ole esteitä. Minusta on tavattoman mielenkiintoista seurata kaikkia uuden polven vielä nuoriksi kutsuttavia, mutta pian keski-ikäisiksi ennättäviä elämä jatkuu- ihmisiä. Sukupolvet liukuvat sujuvasti. Nuorista tulee vanhoja. Vanhat katoavat usein jälkiä jättämättä. Minne menevät, uskon, ettei kukaan sitä varmuudella tiedä. Mutta elämä on aika kivaa, niin kauan kuin se jatkuu. Pitää olla siitä iloinen, että on onnistunut syntymään.

Liisu kirjoitti...

Elviira, Ylen ykkönen on minunkin kuuntelukanava. Siellä on runsas musiikkitarjonta ja ja myös tiede- ym. muita aihealueita, jotka kiinnostavat. Olen huomannut kyllä, että siellä esitetään nykyisin paljon uusintoja ja vanhoja ohjelmia hyvinkin kaukaa ajasta. Mutta ehkä syynä on rahan puute ja kun tallenteet helpottavat tilannetta, niihin turvaudutaan. Itsehän me joudumme yleisradiota laitoksena ylläpitämään, me, kaikki kansalaiset.

Kiitos, Eila, kun jaksoit lukea tämän juttuni, joka on aika pitkä. Tavoittelen siinä aika yleistä ihmiselle kuuluvaa ominaisuutta, jossa helposti tuomitaan toisten käyttäytymistä, vaikka itse käyttäydytään samalla tavalla. Malkaa omassa silmässä ei aina huomata. Jonkinlainen syyllisyyden tunne voi kuitenkin tilanteesta jäädä mieleen roikkumaan. Tai alitajunnasta nousee esiin tapahtuman ydin kiusaamaan sitä, joka tuntee mitätöineensä asiaa, "joka ei mnulle kuulu".

mikis kirjoitti...


Hyvä teksti, hyvä idea, mutta turhuutta paljon. Etenkin sanoja.



Pidän tästäkin tarinasta. Kirjoittaminen ei muuta olekaan kuin tainoiden kertomista. Ja siinä sinä olet tavattoman hyvä. Tämä on tärkeintä.


Tekstisi sinällään on nimittäin holtittomasti kirjoitettu. Siinä on ihan liian paljon sanoja, liikaa klisitä, se toimii tarinaa vastaan. Olen pahoillani... mutta missä on "nihkeitä, kylmiä sormia". Ja kuka tuijottaa "kohdetta silmät kiiluvina".

Olen pahoillani, koska olen sinun puolellasi, että tämä ei minua säväytä.


Ajattelisin alkua ilman turhia sa<noja vaikka näin (voin ajatella sitä huonommin)

"Jo kaukaa näin ihmisjoukon seisovan siinä. Sadekuuro oli loppunut. Katu oli märkä, autot roiskivat vettä ja ajoivat ohi. Mutta ihmiset vain seisoivat ja tuijottivat, kumma miten ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti, kun jotain tapahtuu.
Niinpä tungin itsenikin lähemmäksi, totta kai, koska sen verran lyhyt olen, etten olisi muuten nähnyt mitään.
Siinä se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin taivaan alle auki levitetty.
Onkohan se saanut sairauskohtauksen, ajattelin, mutta ei kai nyt sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, kuin kuollut. Nuorukainen kadulla, vaatteet märkinä, kasvot piiskattuna, tukka levinnyt pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut kiinni asfalttiin." etc etc etc

Jos loukkaannut kritiikkiini, ole niin hyvä. Itse loukkaannut harva se päivä itseeni. (Taidan olla hämähäkki.)

mikis kirjoitti...

"Hömpsistä", sanoo mikis aamulla kun herää. Eilisistä kirj.virheistänikin huomaat, että olen n.s.:ssa kritiikissäni yrittänyt olla kuin mikäkin besserwisser. (Joka kyllä kai olenkin.) - Huom! "Itse loukkaannut harva se päivä itseeni" po. "Itse loukkaan harva se päivä itseänikin", etc etc etc.

Tarinasi ovat oikeasti jänniä, se sinusta lupaavan tekstintekijän just tekee. Jatka ihmeessä!

Liisu kirjoitti...

He, hei, Mikis! Sinustahan löytyy aito kriitikko! On ihan terveellistä nähdä oma tekstinsä jonkun toisen näkemänä.

Olet oikeassa, olen yleensä liian runsassanainen. Tällä kertaa olin jo itse käynyt "ampumassa alas" turhia sanoja, mutta silti sinä vetelit niitä alas kuin tottunut perhosten pyydystäjä haaviinsa, josta kyllä jotain sanoja haluaisin pelastaakin ennen kuin pistät ne neulanpäähän istumaan.

Oikeastaan kaikki sanat ovat käytössä kuluneita, kysymys on vain siitä mitkä sopivat toistensa yhteyteen eli istuvat vierekkäin.
Minä kun kirjoitan, se tapahtuu tavallisesti flouna, virtana jotka valuvat pään sisästä (kylmien, mulla on vilu) sormien kautta, jotka hyppelevät lämpimikseen tietsikan koskettimilla kysymättä lupaa saako tulla. Pyrkimys kirjoittaa mahdollisimman minimaalista tekstiä ei onnistu minulta. Mutta käypä lukemassa Hjalmarin Virkamiehen päiväkirjaa. Siellä näet tekstejä, joista et löydä hakemallakaan turhia sanoja. Haluaisin osata kirjoittaa samoin, muttei onnistu!

Kiitos, Mikis, että kerroit rehellisesti mitä ajattelet. Olen siitä iloinen. Olen varma, että jos saisin lukea sinun juttuja, olisin pöllämystynyt niiden hyvyydestä ja suoraviivaisuudesta. Mutta olenhan minä kyllä saanut lukea sinun kommenttejasi esim. Iineksen blogista. Ne ovat usein olleet kuin pienoismaailmoja, värikkäitä ja mieltä lämmittäviä. Hauskoja.

mikis kirjoitti...

Äsh, aivan anteeksiantamattoman kovakouraisesti ronkin tekstiäsi. Mutta kun innostuin. PYH! enemmän tein hallaa kuin hyvää. Koska sinun tekstisi ovat omanlaisia, ne ovat juuri semmoisenaan hyviä/upeita/hienoja. Tämän sanon tosissani. En osaa valehdella, tai tietysti osaan, mutta en halua: julkaisukelpoista kamaa...!


Ps. lisää! lisää! lisää! (huutaa lukeva seurakunta)

Liisu kirjoitti...

Mikis, en ole jaksanut keskittyä kirjoittamiseen kun oon ollut kipeä. Tällä kertaa flunssan jälkitauti, henkitorven tulehdus, ihmeen sitkeä juttu. Ilmenee röhisevänä yskänä ja jättinuhana, Pitäisi pitää ämpäriä nenän alla. Roskakori pullollaan käytettyjä nenäliinoja, mieli ankea ja silmiä kirvelee. Oi, oi kuinka on hauskaa! (pitää yrittää olla positiivinen).