9.3.2018

PYÖRTEITÄ




Kun Iiris ja Olli rakastelivat, oli siitä oksat pois. Ennemminkin se muistutti painiottelua kuin lempeää yhdessäoloa, ja kun he hikisinä heittäytyivät erilleen hengitystä tasoittaakseen ja jäivät niille sijoilleen hetkeksi loikoilemaan syvän raukeuden vallassa, tuntui että elämä oli sillä hetkellä elämisen arvoista.

Kun Iiris ja Olli tappelivat, oli siitäkin oksat pois. Aluksi he taistelivat sanoilla, mutta kun ne pian osoittautuivat hyödyttömiksi, kävivät he toistensa kimppuun. Tavallisesti se oli Iiris, joka ensin muksautti liikuttavan laihalla, luisella nyrkillään Ollia rintaan. Se isku oli kuin huutomerkki: nyrkki oli piste ja lyönti laiha käsivarsi pisteen jatkona. Se ei paljon Ollia hetkauttanut muuten kuin että siitä hän sai hyvän syyn käydä käsiksi Iirikseen, joka oli jokseenkin samankokoinen, mutta hento ja paljon heikompi. Ei häntä lyödessä tuntunut miltään. Sama kuin olisi ilmaa huitonut. Mutta jäljet olivat kamalat. Usein ottelun jäljiltä Iiris oli kuin uppotukki, ohut sellainen, joka oli veden alla lojuttuaan sinistynyt ja limainen, silmät iskuista tai kyynelistä umpeen muurautuneet, tukka hajallaan törröttäen. Ei. Sellaista ei ollut mukava katsella. Niinpä Olli katsoi tappelun jälkeen aiheelliseksi kadota.

Minne Olli häippäsi, sitä ei Iiris tiennyt, ainoastaan arvaili. Itse hän ryömi peiton alle takaisin ja vietti siellä välillä nukkuen, välillä valvoen, päivän tai pari. Paranteli haavojaan. Hän ei valittanut. Sillä aina hänellä oli hämärä tunne, että oli ansainnut Ollin iskut. Sillä mikään täydellinen hän ei itse missään tapauksessa ollut. Kaukana siitä!

Iiris ja Olli olivat tottuneet toisiinsa. He tunsivat ja tiesivät toisensa. Sitä, rakastivatko he toisiaan, oli vaikea sanoa. Iiris oli se, joka ainakin halusi rakastaa, ja sanoikin rakastavansa. Ollista ei kukaan mennyt takuuseen, ei edes hän itse. Rakkaus ja siihen liittyvät sanat näyttivät häntä lähinnä ärsyttävän. Koskaan hän ei suostunut ottamaan sanaa 'rakas' kielensä päälle, saati, että olisi päästänyt sen ulos suustaan.

Kun Iiris kerran hyvänä yhdessäolon hetkenä valitti: ”Rakas, miksi sinä et koskaan sano, että rakastat minua? Rakastatko sinä? Sano suoraan!” Olli ei vastannut. Hän vain vilkaisi Iiristä vaivautuneen näköisenä ja vaikeni. Kun Iiris jankutti: ”Kyllä sinun on nyt sanottava! Minä haluan tietää!” Olli sanoi lyhyesti: ”Jos et sinä sitä tiedä, niin turha minun on sitä sinulle sanoa!” Ja niine hyvineen hän poistui huoneesta. Ja Iiris oli jäänyt huoneeseen tuijottamaan sormenpäitään, jotka yhdessä muodostivat kuin sisarussarjan, jotka olivat aina saatavilla ja valmiina pitämään seuraa.

Kun Iiris ajatteli elämäänsä Ollin kanssa, hänellä oli tunne kuin olisi katsellut valokuvia. Räpsäys siellä, toinen täällä. Elämä yhdisti nämä kuvat jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Eivät ne olleet mitään taidekuvia, mutta ne olivat tarkkoja ja selviä, ne missä he olivat kahden. Vasta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö oli alkanut tunkea itseään kuviin mukaan, oli kuvien laatu muuttunut. Siitä alkaen niistä oli tullut epäselviä ja kuin laajoja maisemia. Paljon aukeita, tyhjiä peltoja, viemäriojia, takana synkkää kuusikkoa. Ja jos aurinko paistoi, paistoi se sankkojen saastepilvien läpi.

Elämänhalu oli Iiriksestä kadonnut. Ei hän sitä heti huomannut. Vasta kun istui lääkärin edessä tuolilla ja tämä katsoi häneen. ”Ikävä sanoa, mutta..." hän kuuli kyllä puheen kokonaan, mutta se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ja kun sanat tulivat tuosta hänen edessään liikahtelevasta tärkeästä suusta, ne putosivat samaa kyytiä lattialle jalkoihin, joita Iiris tuijotti, silloin vasta Iiris tajusi tyhjyyden, miten laaja ja loputon se oli.

Kun Olli oli ensimmäisen kerran tullut kotiin työhuoneeltaan tämän naisen kanssa – nuori tyttöhän se oli, ei minkään näköinen, tai jos se joltain näytti, niin itsetietoiselta – oli Olli sanonut: ”Tänään toin työt mukanani kotiin! Tämä on minun mallini, tämä tässä", ja oli taputtanut kuin sanojensa vakuudeksi lempeästi tytön olkapäätä, ja he olivat asettuneet ruokapöytään, jonka IIris oli jo valmiiksi kattanut, vain yksi lautanen lisää, syöneet yhdessä Iiriksen kanssa, nauraneet, olleet hyvällä tuulella ja kun Iiris jäi korjailemaan astioita pois pöydästä, oli Olli jo naisen kanssa toisessa huoneessa, jossa he istuivat vierekkäin toisiinsa nojaten ja erkanivat vasta kun Iiris tuli paikalle.

Seuraavalla kerralla Olli teki jo asian selväksi : ”Nyt on tilanne se, että Erja muuttaa tänne. Näin iso talo, kyllä tähän kolme mahtuu!”
Näillä sanoilla Iiriksen elämään repesi railo. Hän seisoi mustan veden toisella puolella, jäälohkareella, häntä paleli. Toisella puolella seisoivat Olli ja nainen ja he pitivät yhtä. He pitivät toisiaan kädestä, ja näytti, että heillä oli lämmin.

Se, että olisi muuttanut pois, ei juolahtanut Iiriksen mieleenkään. Mihinpä hän omasta kodistaan olisi lähtenyt. Asunto oli hänen, perintönä saatu. Kaikki huonekalutkin olivat hänen, perintönä saatuja. Se oli Olli, joka oli tullut siihen melkein ilman tavaroita. Eikä Iiris voinut vaatia, että Ollin olisi pitänyt muuttaa. Olihan se vähitellen muuttunut Ollinkin kodiksi. Millä rahoilla Olli sitä paitsi olisi hankkinut itselleen uuden asunnon, tai edes vuokrannut sellaisen. Sen vähän, mitä hän töitään myymällä sai, hän pisti tarkkaan tarvikkeisiin, joskus ei riittänytkään, Iiriksen piti maksaa laskut, jotka Olli pudotti muitten laskujen sekaan eteisen siniseen puiseen kuppiin.

Mutta se nainen. Sillä ei Iiriksen mielestä ollut mitään osuutta asuntoon. Siitä nainen vähät välitti. Keikisteli tyytyväisenä Ollin kainalossa, ja he temmelsivät kuin pahaiset kakarat keskenään. Iiris yritti monta kertaa pystyttää riidan, ei naisen, vaan Ollin kanssa, sellaisen ravakan riidan, mitä ennen oli ollut, kai vain purkaakseen pahaa mieltään, mutta Ollista oli tullut ihmeellisen rauhaa rakastava. Sen sijaan että olisi ottanut osaa tai edes osoittanut riidanhalua, hän antoi kädellään merkin naiselle, ja yhdessä he poistuivat huoneesta tai koko talosta. Siihen jäi Iiris porisemaan raivosta ja suremaan sydämensä pohjasta asti.

Iiris ja nainen eivät puhuneet keskenään. Jos naisella oli jotain sanottavaa, hän sanoi sen Ollille, ja Olli välitti sen Iirikselle. Kerran Iiris oli yrittänyt puhua omista oikeuksistaan suoraan naiselle, mutta tämä oli vastannut vihamielisesti ja uhmakkaalla äänellä: ”Et sinä voi Ollia omistaa!” Sitä hän toisti. Ja Olli vahvisti. ”En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Minä teen omat ratkaisuni ja toiset saavat tehdä omansa, niihin minä en puutu!”

Elämänhalun kadottaminen ei ole pikku juttu. Se kyllä helpotti tilannetta yhteisasumisen suhteen, sillä Iiris ei jaksanut tai välittänyt enää edes yrittää pitää puoliaan. Melko iso huoneisto oli pian kuin itsestään jakautunut kahtia. Oli Iiriksen puoli (siihen kuului keittiö) ja Ollin puoli, josta nainen näkyi valloittaneen suurimman osan.
Paha asia Iiriksen kannalta oli se, että talon ainoa kylpyhuone, jossa oli myös ainoa vessanpytty, kuului Ollin, ja hänen mukanaan myös naisen alueeseen. Oli nöyryyttävää odottaa aamuisin, kun nainen säntäsi vessaan laittelemaan itseään päivää varten. Se teki sitä pitkään ja hartaasti. Sitten vielä Olli kävi heti perään lukemassa siellä päivän sanomalehden samalla kun antoi vatsalleen aikaa toimia. Iiris oli se, joka joutui odottelemaan. Joskus hän pani kellon herättämään ehtiäkseen vielä neitseelliseen, hajuista vapaaseen vessaan ensimmäisenä, mutta ikävä kyllä kuuluvuus asunnossa jonka kaikki huoneet sijaitsivat samassa kerroksessa, oli niin hyvä, että kaikki kolme heräsivät yhtä aikaa, ja vaikka Iiris yritti pitää kiirettä, oli hän se, joka jäi aina kuitenkin viimeiseksi, sillä hän nukkui kylpyhuoneesta kauimpana. Myrtyneen näköisinä Olli ja se nainen tulivat sellaisina aamuina aamiaispöytään ja osoittivat mieltään Iirikselle, vain syystä, että heidän oli pitänyt herätä liian aikaisin.

Joskus Iiris erehtyi vetoamaan sairauteensa. Lisätutkimuksissa oli todettu, että hänellä oli munasarjasyöpä, se oli leikattu, mutta ilmeisesti se oli levinnyt, koskapa hänen ei annettu olla rauhassa, vaan hänelle tehtiin jatkuvasti uusia tutkimuksia ja häntä lähetettiin kuin pakettia paikasta toiseen.
- Teidän pitäisi ottaa huomioon, että minulla on syöpä, Iiris sanoi kuin testatakseen sanojen vaikutusta.
- Syöpä! Olli tuhahti. – Niin kauan kuin minä olen sinut tuntenut, on sinulla aina ollut joku sairaus! Sinä olet oikea mestari keksimään ja kehittämään tauteja itsessäsi. Puhuisit joskus vaikka malariasta, tai siitä että päässäsi on vikaa, kuin syövästä. Syöpä nyt on kaikilla jotka sairauksia pelkäävät! Sen yleisempää juttua ei olekaan!

Sillä ei ollut väliä, ettei kukaan ollut käynyt häntä sairaalassa katsomassa, mutta kun hänet kotiuttettiin, ja he olivat levittäneet hänen ja omat tavaransa sekaisin ympäri asuntoa, se otti koville. Ja se, etteivät he kyselleet hänen vointiaan, olleet siitä edes mukakiinnostuneita, tuntui omituiselta. Asuivathan he yhdessä. Mutta mihinkä rakoon kiinnostus häntä kohtaan olisi mahtunutkaan naurun ja mekastuksen keskellä, jota he keskenään pitivät.

Masennus, joka tuntui takertuvan Iirikseen lujemmin kuin kasvain, joka oli ainakin tilapäisesti nyt poistettu, helpotti tilannetta Iiriksen kannalta. Hän ei jaksanut surra. Ei sairauttaan, ei elämäntilannettaan. Mikään ei häntä enää lopulta hetkauttanut. Hän oli täynnä kaikkea.

Mutta eräänä noista loputtomista öistä, jolloin hän valvoi, hän alkoi kuulla ääniä. Ne olivat pelottavia ja uhkaavia. Ensin hän luuli, että ne tulivat ulkoa, mutta pian selvisi, että ne tulivat Ollin puolelta. Huutoa, uhkauksia, mäiskyntää ja karjahduksia, seinä tömähteli kuin siihen olisi heitetty jotain. Mutta vasta kun joku alkoi kuin henkensä hädässä huutaa apua, auttakaa! ja se ääni viilsi haavoja Iiriksen mieleen, hän valpastui ja nousi. Käveli seinän luo ja kuulosteli. Äänet jatkuivat terävinä, ne kiihtyivät. Mitään ajattelematta hän meni käytävään ja jäi hetkeksi seisomaan suljetun oven taa. Mutta kun äänet yhtäkkiä lakkasivat ja tuli luonnottoman hiljaista, iiris koputti oveen ja avasi sen.

Jälkeen päin Iiris muisti vain miten hän oli katsellut verisiä sormiaan yritettyään auttaa naista, jonka päästä oli tullut verta sellaisella paljoudella että se levisi lammikoksi lattialle ja nainen oli näyttänyt elottomalta maatessaan siinä hiukset verilammikossa ja Olli taaempana huoneessa alushousuissaan avuttoman näköisenä painelemassa kännykkänsä näppäimiä.

Nyt Iiris oli yksin talossaan. Ambulanssi vei naisen. Ollia ei näkynyt. Siihen Iiris oli tottunut, ei hän osannut enää edes kaivata. Kaikki tuntui samantekevältä.

Kun nainen jossain vaiheessa myöhemmin tuli hakemaan tavaroitaan, hän katsoi Iiristä ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin ja sanoi: ” Saat pitää villipetosi! Minä en sen raadeltavaksi enää suostu!” Lähtiessään hän vielä lisäsi: ”Olisit sinä kyllä voinut sanoa, että se on väkivaltainen! Sanallakaan et siitä minulle maininnut."

Iiris seisoi ja katsoi kun nainen poistui. Mitään hän ei puhunut. Mitään hän ei kaivannut. Hän tunsi heränneensä kuin unesta. Se oli paha uni. Se oli vienyt hänen elämänhalunsa. Mutta nyt se oli poissa. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja terveeksi ja huolimatta hoidoista, joita hänelle vielä tehtiin varmuuden vuoksi, hän huomasi, miten onnekas hän itse asiassa oli. Kaikki oli nyt hyvin. Hän sai elää. Ja mikä ihmeellistä, hän ei tuntenut jääneensä yksin. Kaiken melskeen keskeltä hän oli kuin olikin, huomaamattaan, tehnyt tärkeän löydön: Hän oli löytänyt itsensä.




                                    
                                              Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 
                                                                    
                                                                      Kun painat näkyviin tulevaa  pientä ruutua
                                                                      oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä 
                                                                      ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON                                 



Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords                     








22 kommenttia:

elviira kirjoitti...

Liisu, sinä kuljetit Iiristäsi läpi maallisen helvetin. Tarinasi muuttuvat yhä intensiivisemmiksi.Luin lähes henkeäni pidätellen, mutta tietäen, että lopussa odottaa liisumainen yllätys.- Voi, miten kaunis loppu!

Liisu kirjoitti...

Elviira, kiitos paljon kommentistasi, joka on niin positiivinen, vaikka osasin jo varautua siihen, ettei tätä kukaan lue! En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, ja vaikealta tuntui aloittaa, varsinkin kun oon vähän sairastellut.

Elviira, tuo nimesi on minulle niin tuttu. Olit ensimmäinen ja ainoa kommentoijani vuosia sitten, tosin silloin toisella nimellä, muistaakseni.
Meillä on yhteistä historiaa menneiltä ajoilta. Sinä vuoristokiipeilijä, Mikä minä olin, sitä en muista. En edes nimimerkkiä. Olen kadottanut sen bloginkin. Varmaan se kärähti tietokoneen mukana, joka pamahri ja alkoi savuta. Siitä ei voinut pelastaa mitään. Mutta muistan, miten ihania kommentteja kirjoitit. Ne lämmitti mieltä. Sun kirjasi on minulla tallessa. Se on hyllyssä muiden joukossa, joskus selailen sitä. Tykkään kirjoista juuri sen takia, että niitä voi ottaa silloin tällöin käteensä ja avata jostain kohdasta, ja muukin sisältö tulee mieleen. Kiitos ystävyydestä1

Irja Viirret kirjoitti...

Voi rumasana, että suututti Iiriksen puolesta. Kaikkeen paskaan sitä nainen kätensä lykkää, kyllä yksin olisi monesti kaunihimpi. Vaikka saa turpaan, pitää silti kuulla olevansa rakastettu:) Eläydyn aina liikaa, elokuviinkin... LapselLapsikin lohdutti kun itkeä tirautin lohikäärmekuvaa katsoessamme, että kyllä se selviää:) Musiikki oli liikaa, sitä en enää sietänyt kuunnella. Aurinkoista kevättä Liisukalle. Tarinasi ovat taidokkaita, mutta vähän synkkiä?

Iines kirjoitti...

Jälleen taattua Liisua, draamallista, voimakasta, punaista ja mustaa! Miten minä haluankaan sanoa Iirikselle: "Iiris, ei saa jäädä tuleen makaamaan! Nouse ylös, rakas hyvä ihminen, tule pois sieltä."

Vaan ansiokasta on Iiriksen sielunelämän kuvaus, eikä Iiristä voi tuomita. Oikeastihan kyseessä on tavallinen tarina alistukseen suostuneesta - en sano alistetusta - henkilöstä, ja tästä avautuu ovi, jonka Liisu voisit joskus tarinassasi avata. Mikä teki Iiriksestä alistuneen naisen? Miten Iiristä on kohdeltu lapsena? Erikoisesti kiinnostaisi Iiriksen äiti. Olikohan hän voimakas persoona?

Huomaatko Liisu, miten tempaat lukijan mukaasi. Herää halu tietää henkilöstä lisää!

Liisu kirjoitti...

Irja,

sanot eläytyväsi elokuviin. Sama juttu, minun on varmaan syytä lopettaa sarjojen katselu. Jos on hyvät näyttelijät, he alkavat tuntua todellisilta ja eläydyn aina siinä pääosassa olevista siihen, joka eniten joutuu kärsimään.

Nyt olen seurannut sarjaa DOCTOR FORSTER. Siinähän, siltä tuntuu, kaikki jotenkin kärsivät. Eniten vaimo, jonka elämän hänen miehensä on särkenyt palasiksi. Olet ehkä sinäkin sitä katsonut, ja tuntenut itsessäsi sen vaimon ahdistuksen.

Maailmassa tapahtuu joka hetki samoja asioista kuin tuossa sarjassa, jonka loppua en tiedä, sillä se jatkuu vielä. Aika traagista. Ihmiset, jotka näyttävät rakastavan toisiaan, alkavat raadella toisiaan. Toisinkin voisi olla. Kumma paikka tämä maailma.

Lapset on minustakin ihania. Mutta hekin voivat joutua kärsimään aikuisten takia. Se tuntuu tosi kauhealta.

Liisu kirjoitti...


Iines,

kerroin tuossa yläpuolella Irjalle, mikä sai minut ajattelemaan elävässä elämässä tapahtuneita vastaavia asioita kuin Doctor Forster sarjassa on tähän asti tapahtunut.

Eläviä esimerkkejä on tuttavapiirissäni useita. Kerroin niistä yhden, muunneltuna tietenkin. Mutta muistan sen tuskan, mitä siinä vaimo joutui kärsimään. Molemmat, sekä mies että vaimo, olivat ihania ihmisiä, mutta vaimon kärsimystä näin läheltä miehen viiletellessä muualla.

Kysyt tarkempia tietoja näistä kirjoitukseni ihmisistä. Tunnen kyllä heidän taustansa, alkoholilla oli oma osuutensa, mutta kysymyksessä oli ihan aito rakkaus-viha suhde, joka näkyi heidän käyttäytymisessään.

Ehkä halusin myös tuoda esiin sen, miten usein toinen nainen aiheuttaa kärsimystä toiselle naiselle. Sitä toivoisi solidaarisuutta naisten kesken, mutta niin itsekkäitä ihmisiä me kaikki olemme, että oma onni ei välitä toisen kärsimyksestä.

Miehet! Kyllä heidänkin joukossaan on kärsimyksen aiheuttajia. Ja kai se kuuluu maailman järjestykseen, että toisen onni on usein toiselta pois. Mutta loppuun ajateltuna on tietenkin kysymys, kuka kuuluu kenellekin? Ja voiko ihminen omistaa toisen ihmisen?

Ja kuka keksi avioliiton? Alkoiko se Aatamista ja Eevasta? Vai voisivatko ihmiset jossain tulevaisuudessa kaikki elää yksilöinä erikseen ja yhdessä ilman avio- tai muuta liittoa. Varsinkin kun nyt alkaa jo olla robottipuolisoja. Lapset olisi silloin kaikki yhteisiä. Rpbotit hoitelisivat niitä ilman virheitä, joita nykyisin isät ja äidit tekevät huomaamattaan.

Voiko koko maailman panna uusiksi ihmissuhteissa? Ehkä joskus tulevaisuudessa ihmetellään "parisuhdevaihetta" ihmiskunnan historiassa!

mikis kirjoitti...

Tarinoissasi on aina jotain "kafkamaisuutta"; ei tiedä lauseen/virkkeen/kappaleen jälkeen mitä seuraavaksi tulee. Kirjoitat realistisesti, mikä on hyvä, tekstisi on silti yllätyksellistä - ilman temppuilua tai kikkailua. Tämmöistä lukee, ja jaksaa lukea, mielellään. Pidän vertauksistasikin; "sormenpäät jotka muodostavat kuin sisarussarjan", "ajatteli elämää kuin olisi katsellut valokuvia", etc etc. Hyvän hyviä.

Haluu lisää, tahtoo!!

Liisu kirjoitti...

Mikis, olenpa saanut hyvän ja ilahduttavan kommentin sinulta! Se tuli hyvään saumaan, sillä tänä päivänä olen ollut apealla mielellä. Johtuu ehkä siitä, kun olen ihan vakavissani alkanut miettiä, mikä minussa on vikana kun itsetunto laskee alamäkeä, vaikka yritän sitä nostaa. En pysty tätä ilmiötä selittämään, niin naiivia asioita ne ovat, jotka minua hermostuttavat. Pelko on ehkä pahin niistä. Epäily kiilaa toiseksi. Ne molemmat "polveutuvat" pienen pienistä asioista, joille joku toinen nauraisi.

Kafkamaisuus olisi ihanteeni, mutta ikävä sanoa, enemmän taidan kuulua Michauxlaisiin, jossa ihminen on aina väärään aikaan väärässä paikassa, tai jotain muuta tyhmää tapahtuu.


mikis kirjoitti...

Tunsin aikoinaan turhankin läheisesti ihmisen joka sortui vainoharhaisuuteen. (Tai on sillä sairaudella joku virallisempikin nimi, en tiedä, ei sev väliä. Hyvin surullista kaikki oli.) Tämä ihminen oli vaimoni. (huokaus) Kun hän kertoi minulle miten poliisit ajaavat häntä takaa, seuraavat sitä Tampereen sinistä bussia mihin hän on mennyt, minä... itku kurkussa yritän selittää hänelle etä "heij, ei varmaan poliisiauto sen takia bussin takana kulje, ajattele ite..." Hän alkaa tuijottaa minua: "Sinäkin siis olet nykyisin heidän puolella!"

Kaikki, millä yritin auttaa häntä, kääntyi minua vastaan. Se oli KAMALAA. Minä en koskaan ole kokenut niin Kamalaa. Ihan sama mitä sanoja siihen etsi, ei niitä ollut.


Sinä, Liisu-kiltti, olet fiksu ihminen. Vähän olet epävarma - mutta kukapa meistä ei olisi!? Ongelmat jotka koet - enkä minä kokemuksiasi ala vähättelee! - ovat mielestäsi vuorenkorkuisia. Mutta kun niitä katselee kauempaa - tällainen "kaikenkokenut" samat ongelmat aikoinaan kokenut itse ja elänyt ihminen - niin...
pieniä murheita nämä ovat. Ihan oikeasti!

Ps. Liisu, sit kun sä oot eläkkeellä, monen monen vuoden kuluttua tästä, tavataan taas. Ja sä sanot mulle "okey mikis, olit sä oikeessa. se oli sitä mun hulluutta nuoruutta sillon oliko se nyt 2018 kun mä luulin ettei musta oo mihinkään". sitten, tietysti vain ohimennen, rutistellaan toisiamme. ei sen enmpää. - Ja elämä koko ajan on ympärillämme, ei muualla.

mikis kirjoitti...

Liisu, puhuin enemmän kuin tarkoitin, ja huonoin sanoin. Itsetunnon puutetta ei muut voi korjata kuin ihminen itse. Tulee vähän ikävä olo kun ajattelee kaikkea sitä turhuutta mitä ite ajattelet. Voi Höpsistäs sentäs! (sanoisi Hemmi-täti) Tunnen sinut vain novelliesi kautta, minusta novellisi ovat kekseliäitä ja askarruttavia ja helvetin hyvin kirjoitettuja. Niistä jää aina täyteläinen jälkimaku.

mikis kirjoitti...

... äsch "täyteläinen" ... inhottava an sich jo sanana.

Jos tapaisin "täyteläisen" ihmisen, kyllä ihmettelisin. Ja menisin suunniltani. Jos sen jälkeen tapaisi "täydellisen" ihmisen, menisin varmaan oikosulkuun. (Koska en keksi mitä muuta mulle vois tapahtua, ah.)

Liisu kirjoitti...

Mikis, joissakin kohden olet tavoittanut jotain oleellista, joissakin kohden olet hirmuisen kaukana kuvitteellisessa muotokuvassa, jonka olet mielessäsi minusta sommitellut, mutta tietenkin olen jotain aivan muuta. Mutta mukava nähdä itsensä sellaisena kuin näytän sinusta olevan. Saat kuvitella mitä vain. Se kelpaa minulle. On mukava olla jotain muuta kuin on, vaikkei olisi mitään.

Se, ettei ole mitään, vähän tyhmä vain, voi olla paras olemisen muoto. Se ei velvoita mihinkään, olo on kevyt. Ei huolia eikä murheita. Ei tarvitse ajatella eikä pohtia. Ei erota iloa surusta, eikä surua ilosta. Voi surra huoletta, hymy huulilla, tai iloita kun menee huonosti.

Mitä sinuun tulee, minun on vaikea kuvitella. Olet ystävällinen ja leppoisa. Ihmiset tykkäävät sinusta. Et tahallasi loukkaa ketään. Olet hyvä isä lapsellesi ja rakastat ihmisiä yleensä. Kiertelet maata ja mantuja. Viheltelet kulkiessasi. Ja sinulla on, tai ainakin on ollut rakkaita ja hyväntahtoisia tätejä, jotka kulkevat mukanasi ilmaiseksi pääsi sisällä, etkä sinä hylkää heitä. Sinulla on laaja tuttavapiiri. Vieraista maista pidät eniten ehkä Eestistä. Saksakin on mieluinen. Ja mikä parasta, et erottele ihmisiä. Pidät kaikista. Sitä minä kunnioitan sinussa ehkä eniten.










Hjalmar kirjoitti...

Mestarillinen! Siinä se, yhdellä sanalla. Suututtava, pelottava ja absurdikin. Kerrontasi on ihmeellistä, koukuttavaa: samaan aikaan sekä tuhtia taitavaa proosaa että pakinaa. Ja toimii molemmin päin. Sellaisen hallinta osoittaa syvää taiteellista näkemystä. Loppu oli ihmeellisen valoisa ja vapauttava, kaikesta huolimatta. Mieleeni nousi soimaan Across the Universe -laulu. Yhtä kaunis oli tarinasi kuin se laulu.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, tuntuu, että kun tietää, miten itse kirjoitat kertakaikkisen hyviä juttuja, osaa arvostaa kommenttiasi.
Kirjoitustyylimme ovat niin erilaisia, ettei niitä voi vertailla keskenään. Tämä mun on totista draamaa, joka perustuu todellisuuteen. Tällaista tapahtuu, ja vielä pahempaakin. Sinun jutuissasi on se ero, että niissä voi tapahtua jotain epätodellista, jonka saat tuntumaan todelliselta ja uskottavalta. Se on taito, jota ei jokaisella ole. Kiitos kommentistasi!



mikis kirjoitti...

Inhoan ihmisiä. Minusta heitä pitää lyödä turpiin, jollei tunne heitä, mutta jos tuntee, sitä lujemmin. Täditkin minusta ovat inhottavia, he ayövät aamuisin kaalia, päivisin kutovat sukkia, ja iltaisin asewlaaVAt valokuva-albuume ja nauravat sulle - sängyt kirskuen, loukoissa slummien - "hah, hah, hah". Pidän eestiläisistä ihmisistä kun ne on niin kummallisia, melkein kun sä, ja myrkkymarjoista, niitä nyt ei tartte napata kun kourallinen, tulee mieleen eRilaisia ideoita, vai mitä rakas Liisu?

(yritän lyödä sut hämmingillä. koska MIELESTÄNI ISOITTELEt. ajattele ite. #metoo.)

mikis kirjoitti...

heh, heh... siis edellinen kirjoitus, kaikkine kirjoitusvirheineen... oli vitsi! Huono vitsi.

Liisu, kirjoituksistasi esim. Iineksen blogissa pidän, olet tosissasi. Muutkin kuin minä pidämme niistä. Kaikki on sitä mieltä että sä oot hirveen hyvä, en minäkään eri mieltä ole.

mikis kirjoitti...

J.K.

mikis on näemmä nauttinut hieman pommaccia kun tämmösiä kirjoittelee... Älä silti säikähdä Liisu, ei millään pahalla. Vaan hirveen hyvällä. Koska... mun miälestä sä oot perskutavieköön kiva giltsi. Ja samplerin osaava, jumantsukka.

Liisu kirjoitti...

Mikis, mä oon joutunut joskus miettimään, kumpi on enemmän totta, se mikä puhutaan selvinpäin, vai se mitä puhutaan kun on maistissa. Melkein uskon, että se maistissa puhuminen on rehellisempää. Kerrotaan, että silloin uskaltaa sanoa totuuden, mitä oikeasti ajattelee.

Ei hätää. Alan olla sen verran "oppinut", että sanotaan mitä vaan, se on otettava todesta. Tai sitten on tyytyväinen omaan työhönsä, eikä välitä muista mielipiteistä. (Suosittelen viimeksi mainittua.) Mielipiteet voivat kyllä muuttua. Ainakin itse elän pätkittäin. Saatan olla vakaasti jostain asiasta jotain mieltä. Ja hetki vain, miettiessäni asiaa, huomaan että olenkin tarkemmin ajateltuani toista mieltä. Ei se ole mielestäni ollenkaan paha asia, mielen muuttuminen. Jos huomaa olevansa väärässä, minusta on reilua se sanoa.

mikis kirjoitti...



Puhun paljon, enimmäkseni moskaa, äläkä väitä vastaan. Ole niin kiltti!

Sinä olet hyvä ihminen. Toivon kovasti ettei sinulle tapahtuisi pahaa.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Mikis,kun toivot, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Toivon sitä samaa sinulle! Mutta mitä me voimme sille, että joskus tuntuu, että pahaa on maailmassa enemmän kuin hyvää.

Olen kyllä huomannut, että kannattaa ajatella enemmän hyviä asioita ja antaa hatkat pahoille, työntää ne pois mielestä. Sillä tavalla alkaa jo tuntua itsestä paremmalta. Ja onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat olla iloisia, hymyilevät ja ovat ystävällisiä. He ovat eräänlaisia valolähteitä, jotka valaisevat toistenkin mieltä. Sinä taidat kuulua em. joukkoon.

Maria kirjoitti...

Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Maria!