11.5.2018

ELÄMÄ KANTAA - HALLELUJAAH!




Isä oli vielä töissä. Isä hoiti tehtävänsä aina huolellisesti loppuun asti, ennen kuin lähti työpaikalta. 
   Me oltiin äidin kanssa kahdestaan kotona, istuttiin keittiössä. Minä ruokapöydän päässä piirtelin ajatuksissani sanomalehden reunaan kuvia; kaikenlaisia kiemuroita, tyhjiä pisteitä ja viivoja. Ei niissä mitään järkeä ollut. 
   Vilkaisin välillä äitiä. Äiti vilkaisi kelloa ja alkoi viuhtoa kiireisin askelin hellan ja ruokakomeron väliä. Ruoka piti olla valmista ennen isän tuloa. 
   Äiti ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella, piti suutaan tiukasti supussa. Esiliinassa oli jo valmiiksi tahroja, sitä hänen ei siis tarvinnut varoa. Huivin alta hapsotti karkuun lähteneitä hiuksia. Mietin, mitä minä sanoisin.
   - Äiti!     
   - Mitä nyt? 
   - Ei paljon mitään, minä tässä vain ajattelen.
   - Eikö sinun pitäisi lukea läksyjä? Tavallisestihan sinä teet tehtäväsi heti koulun jälkeen.
   - En minä taida enää tehdä.
   - Mitä sinä tarkoitat? Eikö se ole kuitenkin parasta, saat sitten illalla olla vähän aikaa vapaana.
   - Mutta kun minun ei tarvitse.
   - Mitä tarkoitat? Ei tarvitse...? Mitä sinä nyt joutavoit?
   - Minä en mene enää kouluun.
   - Et mene?
   - En, minä olen niin päättänyt!

Siinä se oli. Sehän kävi odottamattoman helposti. Mutta äitiä minä säikähdin. Se pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa. Kulho keikahti sen käsissä. Onneksi se oli tyhjä, mitään ei läikähtänyt lattialle. Kuin unissakävijä hän siirtyi hellan luo, asetti kulhon sen kuumalle reunalle ja katsoi minua. 
   - Et mene kouluun? Mitä tämä nyt on? Totta kai sinä käyt koulun loppuun!
   Äidin silmät olivat kuin kaksi reikää nenän varren kummallakin puolella. Ne odottivat vastausta. Huokaisin. Oli vaikea sanoa. Mutta minä sanoin:
   - Minä olen raskaana!
   
Äidin silmäkuopat täyttyivät sumusta. Tuskin hän näki enää mitään. Mahtoiko kuullakaan. Kovensin ääntä.
   - Minä odotan lasta! 

Äidin suu oli jäykkä. Se avautui hitaasti ja muuttui mustaksi aukoksi.
   - Mitä? Mitä... sinä sanoit
   Tuntui kuin sanat olisivat syntyneet äidin suussa ja hän työnsi niitä ulos kuin olisi synnyttänyt lapsia ja se tuotti hänelle kipua. Hän istahti matalalle jakkaralle muurin kyljessä, lysähti siihen ja jäi suu auki sumuisin silmin tuijottamaan minua.
   
Tuntui pahalta. Laskeuduin polvilleni lattialle äidin viereen ja yritin silittää hänen kättään. Mutta siitä äiti suuttui. Sumu katosi hänen silmäkuopistaan ja niihin syttyi tuli, joka alkoi savuta. Hän nousi seisomaan.
   - Enkö minä ole sitä sinulle aina sanonut? Enkö ole tuhat kertaa varoittanut? 
Missä sinä olet pelehtinyt? Kerro heti paikalla! 
   
Äidin ääni oli uhkaava. Se muuttui vinkuvaksi tuuleksi, joka yltyi pian myrskyksi. Minua pelotti. Mutta kun nousin ja ennen kuin ennätin poistua, ääni hiukan hiljeni ja muuttui valitukseksi. 
   - Tämä vielä puuttui, tämä vielä puuttui, hän  hoki ja alkoi itkeä.
   - Äiti, en minä ole ollut poikien kanssa, ihan totta, äiti, usko minua! Voin vaikka vannoa etten ole tehnyt mitään sellaista, mitä sinä luulet!
   Minuakin alkoi itkettää. Itkimme molemmat. Keittiö oli täynnä valitusta. Äidin itku oli inisevää, säikähtänyttä, nykivää uikutusta. Minä annoin tulla suun täydeltä, huusin suoraa huutoa.
   - Usko minua! En ole ollut sillä tavalla! ulvahtelin huutojeni välillä.
   - Mitä? äiti kohotti äkkiä päätään. - Mitä sinä sanoit? Sanoitko sinä, että että et ole ollut tekemisissä sillä tavalla?
   - Sanoin.
   - Kenenkään kanssa?
   - Niin.
   
Äiti katsoi minua ensin epäuskoisena, mutta sitten hänen silmänsä alkoivat sulaa, niihin tuli valo. Hänen katseensa kirkastui. Suu napsahti auki, ja hän kohosi varpailleen. Katsoi ylöspäin aivan kuin olisi katon läpi nähnyt taivasta.
   - Nyt minä ymmärrän, mitä se oli. Sitä se merkitsi. Sitä! Ei uskoisi!. Hän käänsi katseensa minuun.
   - Et usko millaisia taivaallisia unia olen nähnyt viime aikoina! Usein. Mutta nyt minä vasta sen tajuan. Sinä siunattu lapsi! En olisi millään uskonut, että se, mitä minulle paljastui unessa olisi totta! Itse Pyhä Henki on sen korvaani kuiskannut...  Sanopa tapahtuiko se silloin kun olit pastorin apulaisena?
   Nyökkäsin. Äiti oli innoissaan. 
   - Minä arvasin, arvasin sen. Nyt se on selvä! Eikö pastorin koti ole juuri se paikka, jossa Pyhä Henki on aina läsnä, lähimpänä ihmistä! Voi taivaan ihanuutta! Voi rakas lapseni, mikä suunnaton armo on kohdannut sinua, meitä kaikkia! En olisi uskonut, että se sattuu juuri sinun kohdalle!
   Äiti syleili minua.
   - Mutta, äiti, ei pastori... 
   - Voi minua syntistä! Häpeän, etten ole voinut sitä uskoa. Niin selkeää puhetta, niin  päivänselkeä asia. Pyhä Henki on sinua koskettanut. Tulet näkemään ettei kukaan sitä usko, mutta totta se on!

Äiti oli pois tolaltaan. Hän pyrskähti taas itkuun, mutta nyt se oli iloista itkua, riemukasta! Niin riemukasta, ettei hän kestänyt sitä. Hän kierähti pitkäkseen keittiön lattialle ja pyörähti muutaman kerran ympäri, ja hänen sormensa kuopivat kangaspuilla itse kutomastaan riepumatosta nukkaa, tunki sitä suuhunsa ja pärski.

Ymmärsin, että se oli jonkinlainen kohtaus. Polvistuin hänen viereensä.
   - Äiti kulta, äiti kulta, yritä rauhoittua! Ei meillä ole mitään hätää. Mitään pahaa ei ole sattunut. Nouse nyt! Minä autan sinut lepäämään kamarin sängyn päälle. Koeta nousta!
   
En jaksanut nostaa äitiä. Avuttomana istuin lattialle hänen päänsä kohdalle ja silittelin hänen otsaansa.
   Kesti kauan ennen kuin äiti rauhottui niin paljon, että hänen itsensä avustuksella sain talutettua hänet kamarin sänkyyn. Siihen hän jäi lepäämään. Hän oli kuin pieni lapsi. Antoi minun peitellä itseään, hopotti joitain käsittämättömiä sanoja, liikutti enää huuliaan. Asetin hänen otsalleen kylmässä vedessä kastamani, kuivaksi puristamani pyyhkeen. Istuin sängyn viereen tuolille, ja aloin laulaa hänelle "Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessaan". Se oli hänen lempilaulunsa.Hänen hengityksensä alkoi tasaantua. Lauloin vielä osia virrestä 441, jota hän itse usein hyräili.

"Tänään tässä maailmassa, kuohuvassa ahdistuksen viima käy. Epätoivon lippu liehuu,
viha kiehuu, eikä rauhan päivää näy..."

Äiti oli lakannut itkemästä. Vain satunnaisia kurnuttavia ääniä kuului hänen kurkustaan. Vähitellen hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän nukkui. Suljin varovasti oven.

Kun isä tuli kotiin, kuului kamarista jo pientä kuorsausta.
   Isä kulta! Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut, ja heti hän oli levoton äidin takia. Ajattelin, että samantien voin kertoa kaiken muunkin. Puhuimme kuiskaamalla, ettemme olisi herättäneet äitiä.
   - Isä, kuiskasin. - Minä olen raskaana, enkä halua mennä enää kouluun.
   - Jaa, isä kuiskasi takaisin. Hän näytti hetken kiinnostuneelta, mutta tuijotti sitten jälleen kamarin ovea.
   - Isä, kuulitko sinä? Minä odotan lasta!
   Isä näytti hämmentyneeltä. Hän vilkaisi minuun avuttoman näköisenä.
   - Se taitaa olla niitä naisten asioita. Sinun on parasta puhua äidin kanssa, kun hän herää. Kestikö se hänen kohtauksensa kauan?
   - Ei, isä. Kaikki kävi äkkiä. Ei hän maannut lattialla kauaa, tuskin puolta tuntia.
   
Äkkiä isä näytti muistavan jotain.
   - Sanoitko sinä että sinä et mene enää kouluun?
   - Niin, isä.
   - Mutta minkä takia et halua mennä?
   - On olemassa periaatteita. Niinhän sinä aina sanot, isä. Ei saa häpäistä koulun kunniaa. Eikö niin, isä? Eettiseltä kannalta katsottuna koulun tehtävä on opettaa. Ei se ole synnytyslaitos. Eihän? Sitä paitsi siinä on, kuule isä, paitsi oma, toistenkin maine vaarassa! Oletko samaa mieltä?
   - Jaa, jaa. Kaipa sinä tiedät, mitä teet. Mutta mitenkä sinun nyt käy?
   - Ei minulla, isä, ole mitään hätää.
   - No se on hyvä se!
   - Kun vain äiti tottuisi siihen ajatukseen.
   - Äiti, niin. Eiköhän hän totu. On hän vaikeampaakin saanut kestää.
   Mitähän isä tarkoitti. En kehdannut kysyä. Asioita oli muutenkin tarpeeksi. Isä näytti huolestuneelta. Hän kävi kurkistamassa kamarin ovelta. Äidin hengitys sihisi tasaisena. Hän tuntui olevan syvässä unessa. 
   Isän silmät kirkastuivat. Hän vilkaisi minua.
   - Kuule, tyttö, ei sinun sen koulun takia kannata surra. Kyllä tässä maailmassa on jokainen terve ihminen löytänyt paikkansa, vaikkei olisi yhtään käynyt koulua. Kiertokoulua se kävi sinun ukkisikin isä. Mitähän olisi ollut, muutaman viikkoa! Eikä minkäänlaista hätää hänellä. Usko pois! Tietysti sitä ei saa olla turhan tarkka. Kyllä aina löytyy, jos halua on, valittamisen aihetta.
   Katsoin isää kiitollisena. Isä oli aina niin viisas ja kiltti. 

Äidiltä oli jäänyt ruuanlaitto kesken. Minä hain komerosta leipää ja maitoa. Söimme isän kanssa hiljaisuuden vallitessa hyvällä ruokahalulla. Kuunneltiin samalla radiosta päivän uutiset. Ja sen jälkeen, kuinka sattuikaan, tuli Hallelujaa. Kun sitä kuunteli, tuli hyvä olo! 

   

   


                               


11 kommenttia:

Ripranie kirjoitti...

Tekstisi hämmästyttää mua kulkijaa.
Kaipa se on sitten niin, kuin sanotaan että jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi.
Taisipa tytär osaa vetää niistä oikeista naruista.

Liisu kirjoitti...

Ripranie! Tulkitset tämän juttuni tavalla, joka ei ollut ollenkaan tullut mieleeni, kun sitä kirjoitin. Mutta sehän olisi aivan looginen selitys. Tytär on kertomuksen "minä", osaa selittää ja on varmaan ainoa, joka tietää totuuden. Hyvä oivallus sinulta.

Minä ajattelin, että äiti on tässä täysin "uskonnon helmassa" ja aluksi vihainen kun oma tytär on "tehnyt syntiä", mutta sitten ilahtunut kun on raamatusta tullut mieleen "neitseellinen synnytys", eli hänen Jumalansa on halunnut perhelisää. Ehkä siskoa pojalleen. Eihän raamatussa sellaisesta puhuta, mutta äidille kaikki mitä tapahtui, tapahtui Jumalan armosta ja viisaudesta..

Varmaan tähän sopisi muitakin selityksiä. Minäkään en tiedä tapahtumasta sen tarkemmin, kunhan kuvittelin kuultuani, kun muuan henkilö kertoi äidistä, joka kiersi talosta taloon vieden sanomaa, että heidän tyttärensä oli toiminut Pyhän Hengen tahdosta ja äiti halusi levittää tätä ilosanomaa. Tämä tieto loi kertomukselle todellisuuspohjan.

Meillä kävi pihassa kaksi mormoni-poikaa, jotka olivat Amerikasta asti tulleet kertomaan meille Jumalastaan ja uusimmista tiedoista
jumaluuden saralla. He eivät puhuneet "vanhasta uskonnosta", vaan heillä oli tiedossa ihan uusia tapahtumia, joita uudet profeetan kaltaiset Jumalan lähettiläät olivat ilmoittaneet tapahtuneen. Uusia uutisia uskonnosta, joka elää eikä ole kuollut.

mikis kirjoitti...


Hauska tarina! Tai ainakin tällainen "uskonnoton" ihminen (= minä) sen semmoiseksi kokee. Ja herttaisia ovat ihmisiä! Mitä nyt äiti-muori on hieman hihhuli. Hän ei taida tietää että ihmisen aivot ovat aika vekkulit; niihin saa mahtumaan vaikka mimmoisia ennenunia. Joista jotkut saattavat (yksi sadasta) toteutuakin. - Ja mitäs niistä toteutumattomista: luokitellaan ne "harjoitusuniksi"... Isä-kulta on taas jo vähän oudonkin ymmärtäväinen (= hieman flegmaattinen?), mutta sellaisiahan hyvät isät kai ovatkin, pahus vieköön? Heitin mielestä on luonnollista että naaraspuoliset immeiset paukahtavat aina (= silloin tällöin, nykyisin harvemmin) joskus paksuiksi. Että mitä siitä "sen suurempaa numeroo tarttee tehrä".

Toisaalta kyllähän tämä kersan (= vekaran) isä selville sadaan DNA-näytteestä. Tosin sitä en tiedä miten Pyhältä Hengeltä ko. näyte saadaan otetuksi, mutta Pastorilta se ainakin helposti saataisiin. Otetuksi.


PS. Tarinahan sinällään on tuttua Liisu-Laatua®. (® = rekisteröity tavaramerkki)

Liisu kirjoitti...

Hyvä jutun analysointi, Mikis. Totta, että DNA-näyte paljastaisi "maallisen" uroksen tuosta vaan. Mutta jotenkin tuntuu omituiselta, ettei tuo koululainen ollut itse kovinkaan huolissaan, vaikka oli varmaan niin valistunut, että tiesi, oliko vatsan turvotus mahatautia vai vauva. Tuli mieleen äsken, että jospa se raskaana olo ei olisikaan ollut totta. Jospa tyttö oli niin kyllästynyt koulunkäyntiin että halusi vain lopettaa sen ja keksi syyksi että olisi muka raskaana.

Ei se raskaana olo ihan kauheaa ole. Jotkut haluaa odottaa lasta. Ja kun sitä ei sitten luontevalla tavalla ala vatsa pyöristyä, työnnetään tyyny, tai joku muu pullea esine hameen alle, ja kas kummaa: ainakin monet muut ovat aivan vakuuttuneita, etä tiineenä on tyttö!

Sekin minua kummastuttaa, etteikö sen äidin mieleen juolahtanut nykyajan koeputkisynnytykset. Lapset syntyy melkein tyhjästä, Sulatetaan jäätynyt koeputki ja oikealla tavalla oikeaan aikaan saadaan uutta elämää aikaan.

Aika kinkkinen juttu tämä näyttää olevan. Kun kirjoitin tätä olin varma, että se tyttö puhui totta, synnytys olisi tulossa ja äiti parka oli huolissaan kun kyseltäisiin isästä, jota ei ilmaantuisi paikalle. Äiti ei kestäisi häpeää, joka siitä koituisi, ja niinpä hän vain kertoisi kaikille kyselijöille, että maallista isää ei ole, vaan isä löytyisi taivaasta.

Ihmiset ovat outoja olentoja. He ovat valmiita uskomaan mitä tahansa. Tarpeensa mukaan. Mutta kyllä tässä jutussa täytyy olla jotain totta. Sillä se ainakin on ihan varma, etä tämä pikku kertomus perustuu mitä suurimmassa määrin totuudelle. Totuus on sen pohjana. Oli se sitten mikä tahansa. Sehän tässä on mielenkiintoista. Sen takia halusin sen kirjoittaa.

mikis kirjoitti...

Totuus on aina miten se todetaan. (tai kirjoitetaan/nähdään)

Absoluuttista totuutta ei ole olemassa. (tai ainakin on vaikea käsittää että olisi)

Avaruudessa, jossa yhdensuuntaiset viivat leikkaavat toisensa, ehkä siellä.

Liisu kirjoitti...


Absoluuttinen totuus puuttuu ihmisen tietoisuudesta. Se voi olla sen yläpuolella. Jokaisella on oma totuutensa, joka voi vaihdella ja muuttua paremman totuuden löytyessä. Matematiikka tuntuu aika todelliselta. Mutta se perustuu numeroihin joiden määrä on loputon. Jokainen tilanne, tapahtuma, ilmiö, asia ja esine erottuvat aina toisistaan. Kahta täysin samanlaista ei ole. Tähän aivoni haluavat pysähtyä. Niitä väsyttää. Ne haluavat ryömiä uneen, jossa kaikki on heikun keikun. Aivot puhdistuvat unessa. Se on tieteellisesti todettu.

mikis kirjoitti...



Huhuuu, kiltti Liisu! Kiva olisi kuulla sanomiasi. Arvosta niitä. Turun Sanomien lukemista en arvosta vaikka sitä lehteä pikkupoikana luin (koska Hemmi-täti oli Paimiosta kotoisin ja tilasi sen meille Forssaan). Ihme lehti. Runoilija Jarkko Laine joka ei ollut Forssasta vaan Turusta kotoisin, sanoi ko. lehdestä, että se on "ainoa urheilulehti joka julkaisee myös kuolinilmoituksia"... Heh ehh.

Ps. Kävin juhannuksena Hemmi- ja Hilja-tädin ja Isäni ja äitini ja Pertti-veljen haudoilla Paimiossa Pyhän Jaakobin hautausmaalla. Vein sinne kukkia, kamalan määrän, niinkuin sillä merkitystä olisi, ei ole. (Jos äitini sen olisi nähnyt, hän - huumorintajuinen ja lumoavan teräväkielinen mutta vaatimaton ihminen - olisi sen nähnyt, olisi sanonut mulle, että ”voi voi Mikko, älä nyt turhaan törsää vähiä rahojasi”, ja isäni, kansakoulunopettaja, äitiäni paljon sovinnaisempi, olisi pukannut äitiä kylkeen ja sanonut että "hys hys, vaimoseni, anna Mikon tehdä mitä Mikko tekee, ollaan me vaan täällä hiljaa"...

Otin paljon valokuvia. Lintuja lenteli paljon ohi.


Ps. Salo nimisessä kaupungissa eksin. Siis minähän en eksy missään, en oo eksynyt Buenos Airesissa tai Brysselissä tai Pieksämäellä ees. Mutta Salossa etsin erästä ravintolaa jossa aiemmin olin syönyt (melko maittavan) aterian mutta... se ei ollut siinä paikassa missä se aiemmin oli ollut. Niinpä etsin sitä muulta. Mutta en löytänyt sitä mistään muualtakaan. Niinpä etsin - koska olin epätoivosen nälkäinen - sitä kaikkialta. Jolloin eksyin. Ja koska minulla oli hirveä nälkä, en ehtinyt orientoitua, niinpä keksin tarrautua älypuhelimeeni. Maps -tiedostosta näin missä olen (= olin sininen pallukka), mutta eivät ne kadunnimet minulle mitään sanoneet, no ei. Niinpä näpyttelin lisää sitä puhelimen lasista pintaa, ja äkkiä siihen tuli mikrofonin kuva, ja se puhelin viestitti mulle "sano jotain?"... Arvaa mitä sille sanoin? Sanoin

missä olen?

Kotona tää huvitti mua hirveesti. Ohoh, kerrankin merihädässä mikis. Ja huit hait eksyksissä kuin jalasta pudonnut tohveli.

Liisu kirjoitti...

Hei, Mikis, ja sun tädit ja vanhemmat ja veljesi, jotka ovat jo elämänsä eläneet ja elävät edelleen sun muistoissa. Mahtavaa väkeä kun ovat jättäneet voimakkaat jäljet mieleesi.

Mekin on käyty tänä kesänä mun vanhempien ja mun siskon haudalla. Kerättiin tuulen pudottamia oksia ja oltiin iloisia kun ei oltu pantu lappua: Hoitamaton hauta. (Se tarkoittaisi, että se otetaan yleiseen käyttöön. On yhtä kuin joku vieras ruumis pudotettaisiin arkkuineen heidän päälleen. Se ei tuntuisi mukavalta.

Me ollaan nyt siis, Mikis, molemmat orpoja. Mun velikin kuoli vähän aikaa sitten Tukholmassa. Kaikki kuolivat syöpään, paitsi äiti, joka kuoli aivohalvaukseen. Mulla on äitiä ikävä. Ja niitä muitakin, of course. Mutta äiti oli mun tukipilari, joka äkillisesti ja yllättäen sortui.

Yhden kerran olen käynyt katsomassa paikkaa, jossa elin elämääni siihen asti, kun oli aika lähteä opiskelemaan. Kaikki oli siellä niin muuttunut, että varmaan minäkin olisin eksynyt, enkä olisi löytänyt tietä kotiin, jos olisi alettu sitä etsiä, vaan jatkettiin matkaa. Miten äkkiä maisemat muuttuvat, sitä ihmettelen.

Nyt kun on lomailtu tarpeeksi asti, oli kauhean kiva tulla toiseen kotiin, joka on kaukana siitä ensimmäisestä. Että kotiin kuin kotiin tuleminen voi ollakin niin mukavaa!, sitä ihmettelen. Sekin on jännää, että kodit ovat muuttuvaisia. Niitä voi olla yhtä aikaa useampiakin. Mutta ei se haittaa. Se, missä milloinkin ollaan, se tuntuu kodilta.


mikis kirjoitti...

Ainoa runokäännökseni - koska en osaa kieliä enkä runoilla - oli kun käänsin Saarikoskea eestiksi. En muista siitä paljoakaan, paitsi ehkä liikaa. Pentti kirjoitti rakkaudesta, siitä, että hänen kotinsa on siellä missä hän herää sydämensä ääniin. Tai kirjoittiko hän siitä että herää jonkun toisen ihmisen sydämen ääniin? En muista. Eikä sev väliä. Käänsin tämän kumminkin näin että

Meije kodumme on seal,
mis kullalgi, kus millalgi,
ärkaamme südamen häält.


Mielestäni ihan hjuva väännös. Aikoinaan miehet käänsivät peltoja auroilla, hevosen perässä he. Aikoinaan Saarikoski suomensi kreikkalaisia klassikkorunoilija niin vapaasti, että Päivö Oksala, pätevin kreikankielentuntija/latinasti Suomessa, kirjoitti tuohtuneena johonkin lehteen (Turun Sanomiin?) että "vittu kun näistä ei tiedä mitä runoa hän milloinkin kääntää. alkuperäistä ei löydä mistään"... - Ps. Tai ei hän tuota vittu-sanaa käyttänyt, muistaakseni, mutta oli kumminkin hyvin, hyvin tuohtunut. Ei arvostanut "runoilijan vapautta", vaikka Catullushan sitä juuri runoissaan julkitoi! - Ps. Kemppinenkin on "kääntänyt" Catullusta. En ole lukenut.

Hjalmar kirjoitti...

Tragikoominen kuvaus, alun arkirealismi oli kuin parasta Olli Jalosta, sitten tarina vääntyi hauskan absurdiin suuntaan. Kirjoittajalla on loistava tarinankertomislahja; en tiedä, onko hän julkaissut mitään, mutta näistä hänen kertomuksistaan saisi vetävän ja myyvän novellikokoelman. Sopivasti vanhanaikaista; mieleen tulee suuren mestarin, Marja-Leena Mikkolankin tyyli. Mukava lukea! Isä ja äiti olivat tyypitellyt herkullisesti. Naisessa se luova voima ja magia asuu!

Liisu kirjoitti...

Arvostan sanojanne, mitä sitten sanottekin, Mikis ja Hjalmar. Minusta on kiva, kun olette niin ystävällisiä. Tulee hyvä mieli.

Viime aikoina olen pohtinut erikoisesti sanoja sielu ja mieli. Kuuluvatko ne yhteen ja ovatko ne ihmisen minän 2 keskuspaikkaa? Missä se minä oikeasti luuraa ihmisen sisällä? Onko se olemassakaan? Joskus tuntuu, että on pelkkää oletusta että ihminen on jotain muuta kuin eläin eläinten joukossa maapallolla. Sitäkin mietin, miten ihmisen täytyy nukkua kolmas osa elämästään, että olisi kunnossa. Ja sitä, miksi välillä tuntuu, että aivoissa myrskyää, välillä pelkkää tyhjyyttä.
Sekin vaivaa minua, miksi elämä on niin salaperäistä, ettei kukaan tiedä sen todellista alkuperää ja keksijää. Ja miksi se on välillä niin kovin vaikeaa ja epäreilua. Joillakin menee hyvin, joillakin tosi kurjasti. Ehkä nuo asiat, joita en tiedä, ovat syy miksi kirjoittelen juttuja silloin kun huvittaa. Ehkä se on jonkinlaista tutkimistyötä ihmisen olemuksen selvittämiseksi. Eikä se mitään selvitä. Sotkee vaan asioita entistä pahemmiksi.