5.4.2020

VIHOLLINEN (sarjasta Untako? osa 2 )








                    (Kuvassa L. Eloheinä.   Koronavirus on mahdollistanut tämän toisen osan julkaisemisen)








Tiedättekö kirjailija L. Eloheinän, hänet joka on kirjoittanut kirjan
Liekkien tanssi? Ette? No ei se mitään. Mitään ette menetä.  Kirjansa kannessa hän jo venkoilee viekas hymy huulilla.

Täytyy sanoa, etten arvosta sitä teosta yhtään. Siinä     puhutaan vain ihmissuhteista, joissa ei ole hurraamista. Siitä huolimatta kirjaa ostetaan varsinkin täällä päin ihan sikana.

Olen minäkin lukenut tämän uutuusromaanin sormet vapisten, kauhistuneena ja peloissani siitä mahdollisuudesta, että suuresti kaipaamani rakas mieheni voi olla siinä mukana. Toisaalta tajuan kyllä, että olisi suorastaan loukkaavaa miestäni ja miksei minuakin kohtaan, jos häntä ei siihen aineistoon olisi ollenkaan kelpuutettu, sillä hän, mieheni, on sankari. Ainakin luonteeltaan. Mutta mikä hän on kirjassa kuvattujen miesten joukossa, sitä en kyllä mene sanomaan. 

Nyt kun olen jäänyt yksin, kaikki on muuttunut. Voitte arvata miten vaikea minun on ollut tottua siihen ettei mieheni vastaa aamuisin huutooni, kun heti herättyäni tapani mukaan kutsun häntä. Kuulen kyllä korvissani hänen tutun, matalahkon, hiukan reunoilta särähtävän äänensä, joka tulee kiltisti aivojeni muistilokerosta heti luokseni, sillä hänen äänensä elää minussa. Mutta missä hän itse oikeasti on? En näe häntä. Häntä ei näy missään. Se on, kuulkaa, kauheaa. Ja vielä kauheampaa on iltaisin kun pitää mennä nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä eikä kukaan siihen vastaa. Päivät vielä jotenkin sujuvat ja yötkin, jolloin hän yleensä aina sukeltaa uniini. Mutta illat ja aamut ovat pahoja. Päivisin on vain yritettävä kestää murheen lisäksi suru hänen pois menostaan, ja myös se että mikä jää jäljelle itselle, on tunne siitä, että itse on toisille vain surullinen ja hylätty muisto menneestä ajasta.


Kirjaa minä luin tarkkaan ja hitaasti, sana sanalta, pitäen välillä hengitystaukoja. Mutta turhaan minä siitä miestäni etsin. Ei siellä ollut sanaakaan hänestä. Pettyneenä suljin sen lopulta ja ajattelin että kaikenlaista moskaa sitä viitsitään julkaista! 

Kun mietin miksi mieheni ei kelvannut kyseiseen opukseen en keksinyt muuta syytä kuin että ehkä kysymyksessä oli teknisiä tai paino-ongelmia. Tai saattoihan se olla niin, että kirjoittaja, mokomakin inho rouva, joka kuvottaa minua, ei ollut ehtinyt tarpeeksi paneutua tähän viimekertaiseen uhriinsa. Kun olin lukenut kirjan loppuun, olin joka tapauksessa suuresti helpottunut ja ankarasti pettynyt.

Ajatellessani teoksen kirjoittajaa tuli - tosin vähän empien - mieleen, pitäisiköhän minun kertoa teille totuus tästä rouvasta, jota en haluaisi enää koskaan tavata, enkä mistään hinnasta edes jutella hänen kanssaan, niin merkillinen ja luotaantyöntävä hahmo hän minusta on. Ehkä minun on se kuitenkin tehtävä. Asia on niin, että tämä rouva, L. Eloheinä, on minun tuttava. Eikä tämä riitä. Hän on ollut jo vuosien ajan omien sanojensa mukaan paras ystäväni. Ja mikä kauheinta, hän sanoo olevansa sitä vieläkin. En kyllä  ymmärrä. Kuinka hän voi sanoa minua ystäväkseen, kun vihaan häntä? 

Ajatukseni hänestä eivät ole kovin kauniita, mutta näin minä häntä totuuden nimessä voin kuvata: Rouva L. Eloheinä on oksettava. Sellainen laiha luikero, irstaat silmät, paksu letti lisähiuksina niskassa. Luulee olevansa viehättävä, mutta piru hän on. Sen olen kuullut useammaltakin taholta. Minulta hän vei miehen! Aviomieheni, jota suunnattomasti ihailen ja rakastan ja jota en vieläkään pysty unohtamaan. Sitä en anna tälle rouvalle ikinä anteeksi! 


En minä ole ainoa, joka on joutunut suremaan miehen takia. Rouvalta itseltään sain tiedon, että hän oli onnistunut elämänsä aikana kahmimaan muitten ohella kokonaista neljä kaupunkimme parhainta, rehtiä ja vaikutusvaltaista, ehdottomasti luotettavaa miestä, omaan käyttöönsä. Hän on heistä ylpeä. Varsinkin kun jokainen heistä on ollut laillisesti vihitty ja siten lopullisesti vaimoonsa sidottu.  Hän oli pitänyt miehiä luonaan kutakin vuorollaan, kunnes oli saanut tarpeekseen ja työntänyt pois. Vain kahden kanssa hän oli viihtynyt sanojensa mukaan pitempään, kunnes oli kyllästynyt ja sanonut heillekin: häivy! Yksi sana oli riittänyt.


Näin hän on minulle kertonut ja olen sitä aina vähän kummastellut. Hän piti minua uskottunaan, soitti minulle tämän tästä. Ja soittaa vieläkin. Hänellä on selvästi suuri tarve puhua kokemuksistaan ja omasta mielestään monipuolisesta ja estottomasta, hienosta elämästään jollekin, joka jaksaa kuunnella. Minä olen ilmeisesti se johon hän on suunnannut puhetulvansa. En minä ole voinut sitä estää, sillä tiedän, että jokaisella täytyy olla vähintään yksi ystävä, ja ilmeisesti minä olen ollut hänen ainoa ystävänsä, niin kuin hän on koko ajan sitä vakuuttanut. Mutta tietäisipä, miten vihaan häntä! En vain pysty sanomaan sitä hänelle.


Kyllä minua todella suututtaa, kun joka kerran kun hän nykyisin soittaa, hän muistaa aina lopuksi sanoa:
"Terveisiä mieheltäsi!". Se minua raivostuttaa. Mutta voi olla, että niinkin voi ajatella. Ehkä hän tahtoo siten minua jotenkin lohduttaa ja sillä tavoin ikään kuin jakaa miestäni pala palalta minulle takaisin.
Valitettavasti kuitenkin koen sen pelkkänä inhottavana itseeni suunnattuna provokaationa, joka ei ole kaukana irvistyksestä.

Aikaisemmin, pakko myöntää, olin kyllä tälle rouvalle hyvinkin kiinnostunut ja siten otollinen kuulija. Saatoin istua puhelimessa tuntikausia ilman minkäänlaista väsymyksen tunnetta. Ilmeisesti hän edellyttää minulta vieläkin sitä taitoa. Mutta rahtuakaan sitä ei nyt enää ole. Pelkään hänen soittojaan. En vastaa niihin mielelläni. Mutta pakkohan se on välillä vastata, muuten jäisi ikuisesti vaivaamaan kuka se oli, joka tahtoi puhua tai jopa keskustella kanssani.



Mutta nämä miesparat! Tunsin heidät tarkkaan, osin L. Eloheinän kyynisten puheitten, osin kuulemieni tietojen ja omien kokemusteni perusteella. Jutut kiersivät. Ja L Eloheinä saattoi puhua heistä minulle nauraen, enkä ymmärrä, miten hän onnistui muuttamaan kunnioitukseni näitä miehiä kohtaan pelkäksi sääliksi.

Onnettomina ja hartiat kyyryssä tapasin heitä joskus kadulla. He olivat loppuiäkseen merkittyjä, elleivät poistuneet paikkakunnalta. Kotiinsa, entisen loukatun vaimonsa luo, ei heillä ollut menemistä. Ei ihme, että he kulkivat kadulla kukin vuorollaan hölmistyneen ja suojattoman näköisenä, kasvot harmaina ja silmissä epätietoinen, säikähtänyt ilme. 

Kyllä heissä on ollut lohduttamista, minä sen tiedän. Toimin heidän terapeuttinaan, vaikka varsinaisen vastaanoton olen joutunut lopettamaan kirjanpidossa ilmenneiden sekaannusten takia.

Ihmeellisintä tässä kaikessa on minusta se kuinka tämä hyypiö, joka on olevinaan kirjailija, viitsii edes vilkuilla toisten naisten itselleen valitsemia puolisoja, kun hänellä on omakin mies, laillisesti hänelle kirkollisen vihkimyksen elämänsä loppuun asti lupaama aviomies Einari. Einari Eloheinä. Luulisi, että tämä riittäisi hänelle, mutta eipäs riitä!

Toisaalta, tässä tapauksessa jotenkin ymmärrän häntä, sillä sattumalta tunnen tämän Einarin. Itse asiassa meillä, Einarilla ja minulla, on ollut avoin suhde jo ennen kuin Anelma L. Eloheinä ja Einari tiesivät toistensa olemassaolosta. Minä heidät toisilleen esittelin.

Einarin taholta ei missään näisssä asioissa ole ollut ongelmia. Einari on kiltti ja hiljainen mies, niin kiltti, että häntä on vaikea huomata. Tulee mieleen onko hän edes olemassa. Hän näyttää sietävän vaimonsa ylimääräiset miesystävät tuosta vaan, mukisematta ja kiinnittämättä heihin sen kummemmin huomiota. Sitäpaitsi hän on hylännyt oman sukunimensä, joka on Uljas. Hieno ja harvinainen nimi! Minä olisin ollut heti valmis ottamaan sen itselleni, jos Einari olisi minua kosinut. Mutta hän kosi L. Eloheinää ja tyytyi hänen nimeensä, vaikka tämä oli silloin vasta kirjallisen uransa alkumetreillä. Se tuntui minusta katkeralta. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen koko tapaus on ollut minulle onnenpotku! 
  
Asia on niin, että sen lyhyen ajan perusteella, mitä olemme Einarin kanssa seurustelusuhteessa aikamme olleet, uskallan sanoa, että nykyinen Einari Eloheinä on pelkkä kuori. Ikäisekseen vielä melko komea, mutta sisältä ontto.

Kauhistuttaa, miten lähellä väärää valintaa olen nuorena ollut. Nyt vasta, vähän kauempaa katsoen ymmärrän, ettei Einarista olisi ollut mihinkään.  Sillä mitä nainen tekee miehellä, joka näyttää viikingiltä kookkaine vartaloineen, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja valkoisine hampaineen, jos ne sattuvat olemaan sellaisen ihmisrupelon päässä, joka on sisältä ontto, ja jonka jokaisessa ruumiinosassa humisee tyhjyys. Tyhjyys ja harmaus, jotka selvästi ovat alkaneet vaivata Einaria, ei ole hyvä yhdistelmä. Siinä yhteydessä eivät edes teräksensiniset silmät auta, sillä aikaa myöten ne haalistuvat, osoittautuvat hatariksi ja valheellisiksi tyhjyyden lähteiksi. Einari, jos kuka, on siitä hyvä esimerkki.


Aivan toista oli avioituminen Ilmari Ilovalon kanssa. Voi sitä hurmaa ja intoa kun pitelimme toisiamme kädestä. Nauroimme ja lauloimme ja esiinnyimme toisiimme takertuneina ihmisten katseidenkin alla. Mikään ei meitä estänyt!

Tosin Ilmari otti johdon aika pian ja sanoi järkiintyneensä. Minulle se oli suuri helpotus! Hän alkoi opettaa minuakin ihmisten tavoille. Mitä tahansa häneltä kysyin, hänellä oli vastaus valmiina. Jos kysyin esimerkiksi mitä hän ajattelee yhteisiksi ystäviksemme julistautuneista Huugosta ja Vilmasta, nuoresta parista, voisimmeko käydä heitä pitkästä aikaa tervehtimässä? vastaus oli valmiina: "Ei missään tapauksessa!" Kun kysyin: "Miksi?" hän vastasi: "Ei ihmisiä voi tavata noin vaan. Pitää odottaa kutsua!"

Puutteelliset oli tietoni muillakin aloilla, mutta Ilmari kultani oli hyvä opettaja. Olin jo tulossa täyttä vauhtia kunnon kansalaiseksi. Mikä minä nyt olen? Epäonnistunut. Vihaan kaikkia. En ollenkaan pidä ihmisistä. Varsinkaan ystäväkseni ilmoittautuneesta Rouva L. Eloheinästä. Hän on pääviholliseni. 

Mieheni ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Hän on pohjimmiltaan ujo. Tietää loukanneensa minua.  Pysyttelee nyt minusta etäällä. Voi miten ymmärrän häntä! Kakkosmiehenä ei ole varmaan hauska olla. Luulen ja toivon, että hän joku päivä tulee vielä takaisin kotiin, tänne, minun luokseni! Koti ja minä odotamme häntä.

Se on minun vielä sanottava, että silloin kun mieheni oli luonani, hän oli omaa luokkaansa. Niin ystävällistä ja hienoa luonnetta, niin kauniita ja hellyttäviä ajatuksia kuin mieheni pään sisällä majailee ja joita hän sieltä jokaisessa sopivassa tilanteessa ulos henkäisee, näkee ja kuulee harvoin. Enkä yhtään liioittele, kun näin sanon.





❤️ ❤️ ❤️ 

VIHJE  PANDEMIAN  VAIVAAMILLE  IHMISILLE

Tähän vaaralliseen aikaan, jolloin Pandemian käytövoima Koronavirus jyllää ja on tällä kertaa ihmisten pahin vihollinen,  on paras lääke pelkoomme  seurata valtiovallan ohjeita ja kuunnella musiikkia. Musiikki on terveydelle hyväksi ja se auttaa muutenkin ihmistä kestämään yksinäisyyttä tai karanteenia ja muita ikäviä tapahtumia.

Kuka pitää haitarista? Kuka sellosta? 
Nyt voidaan kuunnella niitä molempia. Haitari ja sello tapaavat toisensa. Hiljaisuus on niitä täydentävä tekijä. Ne sopivat hämmästyttävän hyvin yhteen.

Lähdepä matkalle, musiikkimatkalle! 
Matka alkaa haitarin tärskähdyksellä ja sitä seuraa  napsuttava, tiheä, hiljaisuuden myötäilemä jakso kohti selloa, joka odottelee matkan päässä valmiina ja  malttamattomana. Voit seurata mukana ja tehdä havaintoja matkan varrella. 
Kun haitari ja sello kohtaavat, siitä alkaa tapahtumien myllerrys. Sävelet lentävät ilmassa, ne puhuvat toisilleen omalla kielellään muodostaen taidokkaita ja vaikuttavia tapahtumia kumpikin erikseen tai yhteen ääneen. Niitä voi seurata intensiivisesti kuunnellen ja synnyttäen mieleensä ajatuksia jotka myötäilevät musiikkia 
Tai voi ottaa rennosti. Pelkästään kuunnella ja nauttia hivelevistä sävelkuluista.  
Ääni ja sen aiheuttamat kuviot  herättävät tunteita. Niiden joukossa voi olla omia tapahtumia tai ne synnyttävät uusia kokemuksia, jotka kaikuvat päässä vielä kauan kuulemisen jälkeen.
Haitari on varma otteissaan. Se haluaa hallita. On mukava nähdä miten erilailla se suhtautuu asioihin omalla vahvalla tavallaan, joka voi äkkiä muuttua ihmeellisen herkäksi ja nousta korkeuksiin, joista se katselee tai häviää kokonaan näkyvistä. 

Sello on haitarin vastavoima omalla lämpöisellä tavallaan. Se pehmentää haitarin liikahduksia ja soi ihanan rauhallisesti  haitarin rinnalla. Voi sekin muuttua rajuksi ja tehdä suuttuessaan voimaliikkeitä,  jotka antavat pohjaa sen vaikuttavuudelle. Haitari ja sello pystyvät molemmat tekemään yllättäviä liikahduksia. Hiljaisuus on silloin niiden voimanlähde.

Kaikki tämän videon voimalähteet voisi koota yhteen ja muodostaa  niistä rintama tällä hetkellä vaikuttavaa Koronaa vastaan.
Ne voisivat osoittaa, ettei yötä ja pimeyttäkään tarvitse pelätä. 
Kun tätä videota kuuntelee, huomaa sitä kuunnellessa että ihmisyys on voitolla, Sävelkieli jää mahtavana ja rikkaan monivivahteisena soimaan korviin, kun kuunteminen loppuu.
Tekee mieli kuunnella uudestaan. Alusta uudelleen. Upea teos. Sisältää voimaa.

Haitaria soittaa Harri Kuusjärvi ja selloa Markus Hohti.

Teoksen on säveltänyt Sauli Zinovjev


                                                                 
                                                                   Kun painaa nuolta ja video alkaa toimia kannattaa  
                                                                   painaa kuvan oikealla alakulmassa olevaa merkkiä      
                                                                   Kuva suurenee, ja näkee paremmin soittajat.   
                                                                    
                                                                    

11 kommenttia:

Leonoora kirjoitti...

Voi hyvänen aika Liisu, mikä upea teos on oma novellisikin, joka on myös omanlaistaaan sosiologista ja psykologista tutkimusta. Huumoria ja sarkasmia yllin kyllin.
Surullisia tarinoita pitää osata katsoa monelta kantilta, ja syvällisenä sieluna sinä tuon taidon hallitset.

Leonoora kirjoitti...

Ps. Tuo maalauksesi on kuin se väreineen tanssisi vaikkapa sellon soidessa taustalla.

Liisu kirjoitti...

Leonoora,
Kiitos kun jaksoit lukea, tuli aika pitkä tästä kakkosjutusta. Ihme, että ennätit lukea, otin nimittäin pois tämän jutun ja laitoin takaisin vasta äsken. Minulla on vaikeuksia kirjoitusohjelman kanssa, kun se sumuttaa minua. Kaikki oli ok tässä koneessa, mutta sattumalta huomasin kun vierailin eräällä toisella koneella, että joissakin kappaleissa oli fontit niin pieniä ettei niitä voinut lukea. Piti kirjoittaa ne uudestaan, eikä sekään aina auttanut. Pitäisi löytää kunnon ohjelma.

Iines kirjoitti...

Kiitos, Liisu tarinasta! Olen aika sanaton sen edessä, kun en tahdo tuhlata sanoja kehumiseen, ettei tule liian makeaa kommenttia. Saisin sinut ehkä kiemurtelemaan kiusaantuneena ylistyksestä.

Sanon vain, että olet aika mestari, ja tarinasi on harvinaista herkkua. Se vie mukanaan härnäämällä ensin "poismenolla" ja mahdollisella leskeydellä, kunnes totuus paljastuu hiljalleen naisen ajatusten myötä. Kavala L. Eloheinä! Vai oliko hän lopulta kavala? Kuka on tarinan konna? Onko mies oikeasti viaton "poismenoonsa"? Elävässä elämässä minä lakaisisin hänet ulos huushollistani ripeässä tahdissa. En jäisi tuleen makaamaan.

Olen ennenkin patistanut tarinoittesi naisia, jotka rakastavat miestään niin mielettömästi, että antavat tämän tehdä mitä vaan. Vika on aina L. Eloheinän!

Liisu - älä loukkaannu vaikka ravistelen tarinasi naista, jota kohtaan tunnen lämpöä ja sympatiaa niin paljon, että haluaisin potkia hänet turvaan pettymyksiltä. Tarina herättää minussa intohimoja ja voimakkaita tunteita. Se on hienon tarinan merkki, että lukija elää mukana.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Iines kommentistasi. Olet aika pitkälle ymmärtänyt mitä minä sillä jutulla halusin kertoa. Itse en ole kenenkään ihmisen puolella, mutta kaikille löytyisi elävä esimerkki, jos osaisi etsiä. Me ihmiset ylpeilemme eri asioilla. Olemme toisillemme kateellisia. Ajattelemme itseämme enemmän kuin muita. Ja meille löytyy helposti joku joka joutuu syntipukiksi, jota syytetään teoista, joita olisimme itsekin valmiita tekemään.

Mutta. On olemassa myös ns. ihania ihmisiä, jotka ilahduttavat ihmisiä. Heidänkin suhteen voi olla varovainen. Ihmeen yleisesti heistäkin voi yhtäkkiä paljastua jotain eläimellistä, joka saa hänet toimimaan tavalla, jota kutsutaan petolliseksi. Eli kaikki me olemme sellaisia, jollaisiksi meidät on luotu. Olemme joitain poikkeuksia lukuunottamatta kaikki "inhimillisiä ihmisiä"! Niin on kai sitten hyvä.

Mutta lapset! Lapset ovat puhtaita ja ihania. Aikuisetko heidät pilaa?
En oikein usko. Ihmiset ovat just sellaisia, millaisiksi heidät on luotu. Ketä voi syyttää, kukaan ei oikein tiedä.

Ripranie kirjoitti...

Luen tästä kirjoituksesta hyväntahtoista pilkallisuutta. Henkilöiden nimet ovat heille osuvia.
En lukenut tätä otsa rypyssä vaan ennemmin suu virneessä. Ihmisiä on niin monenlaisia.

Toisilla meistä on suurempi anteeksiantokyky ja -halu. Sisältääkö anteeksianto jonkin palkinnon jää ehkä epäselväksi. Voihan anteeksianto olla palkinto itselle, kun ei jaksa enää moista muistella.

Tuo, että ihmiset ovat just sellaisia millaisiksi heidät on luotu sisältää suuren viisauden. Ainakin luulen niin.

Liisu kirjoitti...

Ripranie, minusta tuntuu että olen samaa mieltä kanssasi. Ainakin yritin samalla kun olin tosissani, tehdä jotenkin omituista, outoa ja vähän naurettavaakin, juttua. Sellaista surkuhupaista. Mitä tuohon anteeksiantoon tulee, olen joutunut itse ainakin tekemään isoja loikkauksia joidenkin asioiden yli, ja huomannut jälkeenpäin, miten tyhmää niihin olisi ollut juuttua.
Kiitos kommentistasi.

Ripranie kirjoitti...

Liisu, analysoit tämän musiikkiteoksen niin hyvin, että vaikea on löytää omia täydentäviä sanoja.

Pidän haitarin- ja sellonsoitosta. Koin tämän musiikkimatkana, joka tarjoaa liikettä odotuksen, tyyneyden, myrskyn, seesteisyyden ja sopusoinnun rajoilla. Tämä on myös meditatiivinen matkateos.

Irja kirjoitti...

Tämä tarvii varmaan pari lukukertaa että avautuu minulle. Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että elokuva odottaa ja ajatukset haahuilevat jo muualla. Haitarimusiikki ei ole suosikkikamaa mutta sello kylläkin. Kuva on räiskyvänkaunis, kuten Sinäkin Liisukka 💖 Ihminen joka kirjoittaa näi,n hänellä on joku viitekertomuksen alla, sivulla, yllä tai ohessa? Anteeksianto on hyvä ominaisuus, sitä ihailin sankarittaressa. L.Eloheinä oli varsin aikaansaapa naikkonen sen lisäksi että oli ilmanaikoinen ja ilkeä hölöturpa jolle tekisi hyvää tutustua vielä ilkeämpiin ihmisiin:) Suosittelen itseäni. Kamalaa mitä kirjoitan!

mikis kirjoitti...

Luin "Vihollisesi” (Opus II) viikko sitten ensimmäisen kerran. Nyt toisen.

Ei se siitä toiseksi muuttunut.

Ensin menin halpaan kun ajattelin että tämä on ikään kuin 'autofiktiota', sitten menin uudestaan halpaan kun ajattelin että "ei, ei tämä 'autofiktiota' ole". No, menin ulalle. (ula = vanha radiokanava, ja sanonta 'olla ulalla' tarkoittaa 'olla ymmällä')

Kaikki kirjoittajat, kuten myös sinä ja minä, käytämme paljon turhia adjektiiveja tai niiden adribuutteja. Me kuvittelemme että sillä tavalla sanomme sanottavamme "täydellisemmin"... se ei pidä paikkaansa. Päin vastoin. Tässä sinun novellissasi ei turhia maalailla (= noita adjektiiveja ei ole), se on tehokasta! Mutta välillä sitten on, otan yhden esimerkin. Kirjoitat

"Onnettomina ja hartiat kyyryssä tapasin heitä joskus kadulla." Tässä sanapari "hartiat kyyryssä" ei tuo mitään lisäarvoa tekstiin. Päinvastoin ottaa pois.

Tämä on pieni yksityiskohta, mitätön, en halua olla epäoikeudenmukainen, enkä olekaan: tekstisi on hyvää. Ja sun jutuissasi on niin paljon sisältöä, että riittää se, mistä puhut. Metaforeja ei kaivata!

Lauseesi ovat kivoja. Tämäkin "Einari on kiltti ja hiljainen mies, niin kiltti, että häntä on vaikea huomata." Eihän siihen ole mitään lisäämistä, paitsi tämä jonka ite siihen lisää, että "Tulee mieleen onko hän edes olemassa." Hallelujaa!

etc, etc, etc.



Sitä paitsi tarinasi on hauska! (no ei välttämättä mutta on silti! onpas!)

mikis kirjoitti...

Tarkoitin, en tiedä osasinko sen sanoa oikein, että tämä on aivan ihana novelli.

Kuulepas!