19.2.2020

KAVALA MAAILMA (sarjasta: Untako? osa 1)






Näin unta, että makasin nurmikolla puistossa. Katselin pilviä. Miten keveiltä ne näyttivät sinisellä taivaalla.  Aurinko lämmitti jalkoja. Oli rauhallista ja hyvä olla. 

Mutta äkkiä tapahtui jotain merkillistä. Aurinko meni umpeen, se lakkasi lämmittämästä. Tuuli yltyi ja taivas sumeni. Suuri ja epämääräisen näköinen joukko ihmisiä alkoi työntyä takaa päin näkyviin,  ohitti minut röykeästi vilkaisemattakaan minua ja ryntäsi äänekkäänä ja tiheänä laumana ohitseni hiljentämättä vauhtia. 
   
Nousin istumaan ja seurasin ihmeissäni sekasortoiseen laumaan liittyneiden ihmisten matkaa, heidän tiivistä tukeutumista toisiinsa, samalla kun he yhtenä joukkona melkein juoksivat kylki kyljessä viherkentän laidassa olevaa metsää kohti. Sinne he katosivat. Joukosta kuului vielä jonkin aikaa vaimeaa mekastusta, pelokkaita  huutoja, iskusanoja,  valitusta. Itkuakin. 
   
Mitä on tapahtunut, mietin. Joku hätä heillä täytyi olla. Jotain pahaa oli tapahtunut, tai sitä oli tulossa, siitä olin varma. Mutta miksi he ohittivat minut ja jättivät yksin. Jos jokin uhka oli heillä tiedossa, heidän olisi pitänyt tempaista minut mukaansa. He olisivat voineet pelastaa minutkin vaarasta. Tämä ei ole reilua, ajattelin ja aloin huutaa niin kovaa kuin jaksoin. Pysähtykää! huusin. Seis! SEIS! 
   
Heräsin omaan huutooni, pelästyneenä. Uni, joka oli vallannut minut, yritti jatkua, vaikka olin jo hereillä. 
   Olinko minä hereillä? Jospa uni jatkui. Huuto ainakin oli unta. Mutta miksi se sitten herätti minut, mutta ei herättänyt  miestä? Mieheni, Ilmari, joka nukkui vieressäni näytti nukkuvan sikeästi ilman pienintäkään liikahdusta. Hän tietäisi olenko nyt valveilla vai unessa, hän on ainakin todellinen, ajattelin, mutta en halunnut herättää häntä pimeässä keskellä yötä. Kopautin otsaani. Annoin periksi. Ehkä huutokin oli unta. Mutta jospa voisin varmuudeksi koskettaa Ilmaria kevyesti, vain todetakseni, että hän on siinä. Ojensin pimeässä käsivarteni viereisen peiton alle, mutta vaikka kuinka yritin tavoittaa Ilmarin ihoa, sormet haroivat  tyhjää.
    Laitoin valot. Paikka oli tyhjä. Peitto vain vähän koholla. Vieressäni sängyssä ei ollut ketään. Missä Ilmari? Häntä ei näkynyt. Ajattelin, että hän oli mennyt wc:hen tai keittiöön, ehkä häntä janotti. Tai sitten hän istui sohvalla pimeässä olohuoneessa ja roikotti päätään jalkojen välissä. Niin hänellä oli ollut tapana viime aikoina.
   Odotin, että hän tulisi takaisin sänkyyn. Mutta kun häntä ei kuulunut, hypähdin pystyyn ja menin katsomaan, mitä hän puuhaili. Ei häntä näkynyt missään. Etsin huoneiston tarkkaan joka paikasta. Availin kaappien ovia ja muita sellaisia kohtia, joihin hän olisi voinut piiloutua, enkä unohtanut kurkistaa parvekkeelle enkä porraskäytävään, johon rävähti kirkas valo heti kun avasi oven. Olin näkeväni Ilmarin portaikossa, mutta tietysti se oli vain unta. Turhaa kaikki!



Lopulta jäin tuijottamaan olohuoneen ikkunasta tyhjää katua.  Tuuli heilutti katulamppua. Siitä lähtevä vaimea kajastus läikähteli edestakaisin. Seurasin kauan valon ja varjon melkein olematonta olemassaoloa. Kun ne liikahtivat, vasta silloin ne tulivat näkyviin. 
   Vain yksi ihminen ilmestyi kadulle. Hontelo nuorukainen, musta pusero. Farkut jalassa. Kummallinen tapa hänellä. Hän heilutti käsivarsiaan kuin siipiä. Välillä hän otti hyppyaskelia. Olipa  iloisella tuulella! 
   Mutta miestä, Ilmaria, jota kaipasin, ei näkynyt missään.

Sanokaa, mitä sanotte, mutta minä en kestä yksinäisyyttä! Minut valtaa silloin totaalinen hylätyksi tulemisen tunne, joka leviää ympäristöön ja saa kaiken näyttämään elottomalta ja kuolleelta. Nyt jouduin lähes paniikkiin. Huoneisto, jonka olimme Ilmarin kanssa yhdessä hankkineet, tuntui äkkiä uhkaavalta. Se näytti kolealta ja vieraalta. Eniten minua pelotti Ilmari itse. Mihin ihmeeseen hän oli voinut kadota ja miksi?

Kun en muuta voinut, menin takaisin sänkyyn ja hautauduin peiton alle avuttomana, mutta aistit valppaina. Kuuntelin hiljaisuutta tuskallisen tarkkaavaisesti. Välillä työnsin pääni peiton alta ja kurkotin kaulaa mahdollisimman korkealle, että kuulisin jokaisen äänen. 

   Jokainen risahdus ja jokainen kengän kopina joka nousi ilmaan kadulta ja kulkeutui ikkunan läpi herkistyneisiin korviini, oli kuin lupaus. Toivo heräsi, mutta kuoli pian loittoneviin askeliin.

Vasta aamulla löytyi jonkinlainen vastaus keittiön pöydän alta, jonne en ollut huomannut yöllä kurkistaa. Ilmari oli jättänyt viestin, joka lepäsi siinä silmieni edessä täysin todellisen tuntuisena vaikka oudossa paikassa.
   

”Rakkaani”, siinä luki. ”Kun heräät, olen poissa. Mutta älä hätäänny, minä soitan sinulle myöhemmin päivällä.”

   Rakas Ilmari, mieheni. Että hän jaksoikin aina ajatella tunteitani!



* *

Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Kaksi päivää sitä odotin. Elin jonkinlaisessa horteessa. Minua paleli. Vasta kun eräs tuttava otti minuun yhteyttä ja uskalsin kertoa mitä oli tapahtunut kysyäkseni neuvoa pitäisikö soittaa poliisille, asia selveni.



Arvatkaas mihin mieheni oli joutunut? 
   No, hän oli joutunut satimeen! Naisen tekemään pyydykseen! Näin minä sen käsitin.

Tuttava, jonka mielestä tapaus oli ymmärrettävä eikä ollenkaan harvinainen, ei pitänyt tapausta lainkaan ihmeellisenä. Hän kertoi minulle rauhallisella äänellä ja hätäilemättä että oletettavasti se saattoi olla juuri minun mieheni, joka oli tullut häntä vastaan yöllisellä kadulla käsikkäin jonkun naisen kanssa lähellä asemaa, juuri silloin kun hän oli  itse tulossa  kotiin iltavuorosta, ehkä jotain kahden maissa. Puoli kolmelta aamuyöstä hän oli ollut jo kotona. 

   Tuntomerkkien perusteella - miten tarkkaan hän osasikaan heidät kuvata - tajusin heti, että mieheni taluttaja oli yleisesti tunnettu, minunkin tuttavapiiriin kuuluva miestenmetsästäjä, kirjailija L. Eloheinä. Hän, joka oli kehunut minua  maanmainioksi, hienostuneeksi ihmiseksi ja antanut julkisesti ymmärtää, että oli valinnut minut suuresta laumasta ihmisiä itselleen rakkaimmaksi henkilöksi, tosi ystäväksi, vaikka olin nainen, enkä mies. Miehiä hän palvoi. Mitä tähän voisi sanoa? Nyt sanoisin: Kavala, kavala maailma! 


                   

                                    
                                                                    

(Viesti - mahdolliselle - Lukijalle

Tuo mies kuvassa ei ole Ilmari. Hän on Sonia Prina, nainen. Sonia Prina on kuuluisa oopperalaulaja ja tuossa kuvassa hän on esittämässä  Glyndebourne oopperatalossa elokuussa 2011 Händelin oopperassa Rinaldo 'Cara sposa' päähenkilöä Rinaldoa. Hän laulaa upeasti. Häntä on kiva kuunnella. Aaria, jonka hän esittää, on minusta aivan ihana. Vaikka hän on nainen, on hän mies. Kuvassa. Sellaista elämä on. On vaikea tietää milloin jokin asia, kun sen näkee valveilla, on totta. Se voi olla pelkkää unta. Herääminen on vaikeaa.
   Rinaldo on oopperassa kerrostalon porraskäytävässä samoin kun jutun Ilmari oli ollut poistuessaan ja jonka luulin näkeväni.)


Varoitus:  Tälle jutulle voi tulla vielä jatkoa... Joskus.                                                                                                                                                                                  



15 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Vangitseva tarina, jota lukee aistit valppaina hetkeäkään hukkaamatta. Jännitys säilyy loppuun asti, sillä tämä on trilleri!

Unimaailma on totta, sillä kaiken me kannamme mukanamme loppuun asti, varsinkin sen, mitä emme tiedä mutta joka on kulkenut lävitsemme. Kuvat kulkevat, salatut aukeavat symbolitasolla, kuin tarjottimella: tässä on lapsuudenpelkosi, tässä uhkaavat tunnelmat ääninä, väreinä, liikkeinä jotka vyöryvät jyräten yli ja jättävät sinut henkiin. Tämän olet kokenut, mutta työntänyt pois.

Upea, voimakas kuvaelma. Täten toivon hartaasti jatkoa, sillä tarina jättää mielen auki odottamaan jotakin, joka on tulossa. Syntyy tietämisen ja tunnistamisen nälkä.

Leonoora kirjoitti...

Monitasoinen novelli, jossa tarina etenee kiinnostavasti unessa ja valveilla. Tapahtumat vievät lukijan mukanaan jännitteisiin hetkiin. Liisun herkän, sisäisen äänen voi kuulla rivien välissä.

Leonoora kirjoitti...

Maalaus on kiinnostava värien ja hahmojen kokonaisuus.
Novellin uni-ihmishahmoja?
Musiikkivideo loistava valinta! Mi spiace! Grazie!

Liisu kirjoitti...

Iinesn ja Leonoora, olettepa te ystävällisesti ottaneet juttuni vastaan. Kiva, että näette jotain hyvää siinä, sillä yritin itsekin päästä siinä sisään johonkin todellisuuteen, jota oli vaikea tavoittaa. Mutta törmäsin siinä ihmisen raadollisuuteen. Siihen niten hän toimii erilaisissa tilanteissa. Ja siihen, miten hän on riippuvainen toisista ihmisistä.

Sitä luulee, että ihmisellä on valta valita millaiseksi hän tahtoo elämänsä muodostuvan, mutta miltä se tuntuu kun hän huomaa miten hän on kuin räsynukke, jota toiset repivät eri suuntiin. Hän haluaa lepoa ja rauhallisuutta, taitoa hallita itse itseään, mutta miten tapahtumat ympärillä näyttävär voimansa ja ottavat ihmisen kokonaan haltuunsa.

Yksi asia joka minulle selvisi kirjoittaessa oli miten lähellä ihmisen elämä ja politiikka ovat toisiaan. Nehän ovat sama asia. Toimivat samalla tavalla. Toinen vain yksinkertaistettuna.

Liisu kirjoitti...

Iines, sanot: "Unimaailma on totta, sillä kaiken me kannamme mukanamme loppuun asti, varsinkin sen, mitä emme tiedä mutta joka on kulkenut lävitsemme. Kuvat kulkevat, salatut aukeavat symbolitasolla, kuin tarjottimella: tässä on lapsuudenpelkosi, tässä uhkaavat tunnelmat ääninä, väreinä, liikkeinä jotka vyöryvät jyräten yli ja jättävät sinut henkiin. Tämän olet kokenut, mutta työntänyt pois."

Onpa hyvää analyysia unimaailmasta! Komppaan sitä.

Liisu kirjoitti...

Leonoora, kiva että kiinnitit huomiota maalaukseen ja musiikkiin.
Maalaus, teksti, musiikki, siinä kolme yhteisyyttä jotka yritän saada puhumaan samaa kieltä jutuissani.

Tällä kertaa maalaus oli se, mikä oli alku. Teksti syntyi maalausta katsellessa. Musiikki oli anti yhdestä radio-ohjelmasta, joka kertoi miehistä, joiden ääni saatiin leikkauksella naisen ääneksi. Sitä käytettiin pääasiassa kirkkomusiikissa. Kaikki nämä kolme toimivat peruspilareina jutussa joka kertoi unesta ja todesta.

Ripranie kirjoitti...

Miksi juuri erilaiset pelot tulevat uniin useasti. Tämä tuntuma minulla on. Ovatko unet aina todellisia verrattuna reaalimaailmaan. Siitä ei aina saa selvää. Unimaailmassa unet tietenkin ovat todellisia, mutta kun herää on helpotus huomata, että sehän oli vain unta.

Ovatko unet harmittomia alitajunnan viestejä. Painajaiset ainakin jäävät mietityttämään valveilla ollessa, mutta saako niihin selvitystä. Onko siis unimaailma vain turhia pelkoja, mielikuvituksen synnyttämiä. Miksi iloisista unista, jos ne yleensä nayttäytyvätkään ei useinkaan seuraa sen ihmeempiä ajatuksia valveilla. Usein ne vaan naurattavat. Onko unilla ihmiselle pitemmän päälle mitään muuta merkitystä kuin se, että ne usein jäävät kiusaamaan ihmistä.

Onhan ihmisiä, jotka kertovat että sitä se mun uneni tiesi. Esimerkiksi erilaisissa toteenkäyneissä sairauksissa.

Minusta läheisriippuvuus on sanana turha, jopa kaamea. Onhan tervettä olla riippuvainen toisista ihmisistä. Ei se tietenkään saa mennä sairaalloisen puolelle.

Kiva yllätys, jos kirjoitat jatkoa tarinallesi.

Liisu kirjoitti...

Ripranie,
kiitos kommentista! Mietiskelet unien merkitystä. Se onkin aiheellista. Ilmiötä on varmaan tutkittu kaikkialla maailmassa. Siitä on kirjoitettu monenlaisissa yhteyksissä, on kirjoja ja on lehtiartikkeleja. Unikirjoja.

Viimeksi lukemassani artikkelissa kerrotaan, että unet ovat erittäin tärkeitä aivojen takia. Ne puhdistavat aivoja. Kun ihminen menee nukkumaan, saadakseen unta hänen on rentouduttava. Ja silloin kun hän on syvimmillään unessa, alkaa aivoissa tavaton kuhina ja vilske. Siellä siivotaan! Miten paremmin puhdistus tapahtuu, sitä virkeämpänä nukkuja aamulla herää.

Entä painajaisunet, niitä on ainakin minulla ollut jo pienestä asti. Kolme vuotiaasta muistan ensimmäisen. Siitä todistaa valokuva, jonka äiti on ottanut ja joka on vielä tallella albumissa, ja mielessä. Me ollaan siinä veljen kanssa pihassa keinumassa. Vaatteista ja koosta näkyy ikämme. Veli keinuu seisaallaan polvihousuissa, minä seison tukka pörhällään vieressä. Painajaista, joka myötäili tätä tapahtumaa, olen saanut kantaa vuosien läpi. Se auheutti tapahtumillaan niin paljon pelkoa, että se vaikuttaa vieläkin. Taisipa tarkkaan puhdistua kolme vuotiaan aivot! :)








Ripranie kirjoitti...

Mieli ei niin vain puhdistu. Traagiset tapahtumat tai muut tragediat seuraavat kantajaansa usein siihen saakka, kun mieli ei enää toimi.
Minä olin kolmevuotias, kun isoveljeni liikenneonnettomuudessa kuoli.
En nähnyt tapahtumaa, mutta muistan kun hautausmaalla avonaiseen hautaan arkun päälle pudotin punaisen ruusun. Se kuva on silmissäni vieläkin.

Liisu kirjoitti...

Järkyttävä kokemus Sinulla, Ripranie. Pahempi kuin yksikään painajainen. Mutta joskus tulee tunne kun ajattelee kuolemaa, että se on piste elämälle, jonka jälkeen ei voi enää kuolla. Tehtävä on täytetty. Jäljelle jääneet joutuvat edelleen odottamaan kuolemaansa ja kestämään elämän hyvät ja huonot puolet.

Kuolema on mysteeri,jota on vaikea ymmärtää. Yhtä vaikea kuin elämä itse. Kuka on keksinyt elämänliekin joka on syntynyt joskus jonkun toimesta, kuka on ollut valmis sen sammuttamaan. Sitä ei kukaan varmuudella tiedä.

Täällä me vain ihmisraukat elämme ja kuolemme maapallon päällä tietämättä mistä me tulemme ja minne me menemme. Tällaisen suuren tietämättömyyden vuoksi meillä tarvitaan
Jumala, joka on kaikilla vähän erilainen, mutta joka hoitaa koko homman kun vain palvelemme ja kunnioitamme Häntä. Jumalia on kehittynyt ihmisten mielessä monta. Mutta eri uskontojen jumalat tekevät varmaan samoja asioita?

Outsa kirjoitti...

Kuka yksinäisyyttä kestäisi? samaistuttavaa (eikä unta).

Liisu kirjoitti...

Yksinäisyys on kamala asia sellaiselle, joka tuntee olevansa yksin ja yksinäinen. Mutta on olemassa niin itseriittoisia ihmisiä, että he eivät siedä muita ihmisiä. Mitä ne olivat, pylvään päällä istuvat ihmiset, joista tehtiin pyhimyksiä?

Ja eikö nyt juuri tällä hetkellä kehoiteta ihmisiä karttamaan muita ihmisiä, varsinkin jos heitä on ympärillä paljon. Tuntuu, että yksinäiset ihmiset ovat paremmassa asemassa kuin ne joilla on väkeä ympärillä.
Miljoonat koronavirukset rakastavat ihmisjoukkoja, ja iskeytyvät niihin kiinni, sillä ne saavat siitä ravintonsa helpoimmin kuin yksin eläjistä, jotka suojaavat itseään.

Virukset ovat ihmisen kannalta ajatellen hirviöitä. Ne voivat tappaa ihmisiä. Ne ovat eläviä olentoja. Ne syntyvät ja kuolevat. Ne pystyvät muuttamaan muotoaan. Ne ovat kooltaan pienenpieniä. Mutta suurena joukkona ne ovat ihmiselle vaarallisia.

Kenen elämä tässä luomakunnassa on tärkein? Ihmisen vastaus on: ihmisen. Mitähän virukset vastaisivat? Eiväthän ne raukat osaa edes puhua. Ne pitää tappaa. Niin ajattelee ihminen viruksen puolesta.

Eilen juoksi muurahainen tietokoneeni kannella. Yritin tappaa sen. Se vilisti pakoon. Sain sen monen yrityksen jälkeen vihdoin painettua etusormella kuoliaaksi. Se ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa. Miksi minä tapoin sen?

Kysymys taitaa olla tässä taistelevassa maailmassa pelkästään tunteista. Tunteet ovat muunneltavissa.

mikis kirjoitti...

Ihana kirjoitus igen Liisu. Odotan jännittyneenä jatkoa.

Itse kun näen painajaisunia, ne ovat kotoisin entiseltä työpaikaltani, Kankaan Paperitehtaalta. Jossa kaikki on urrealisesti sekaisin, kaikki! Tai sitten ovat ihan kuin Samuel Beckettin novelleista. Niin kammottavia ettei niitä melkein meinaa kestää, mutta kun on pakko.

Toivon että jaksat kirjoittaa lisää. Olet ihminen jolla on mustetta sormissa. (Eli räpylöissä.)

mikis kirjoitti...

uurrealisesti = surrealisesti

Ja mitäs muita kirjoitusvirheitä? No, kaikki.

Liisu kirjoitti...

Mikis, kiitos.

Virheistä viis, niistä ei tarvi välittää, sanon, vaikka minuakin kismittää virheet joita teen tämän tästä.