Kun Liisu oli vähän
ennen jäiden lähtöä saanut luotua kaksi hahmoa, joista toinen
oli Hun ja toinen Han, joita hänen oli tarkoitus liikutella niin
kuin lapsena paperinukkeja - jotka korvasivat barbeja, ja joita hän
oli itse piirtänyt kun niitä ei saanut kaupasta – oli hän hyvin
pettynyt.
Hänen tarkoituksensa
oli liikutella näitä isona luomiaan olentoja, niin kuin ne
olisivat oikeasti eläviä ja olemassaolevia ihmisiä.
Katin viikset! Ei siitä
mitään tullut. Paperinukkeja oli sentään helppo käsitellä, ei
tarvinnut kuin vähän kädellä auttaa, niin ne pomppivat
tasajalkaa milloin kauppaan, milloin toistensa luo leikkimään, ja
nukkumaan ne kävivät kiltisti, aina kun Liisu tahtoi. Eikä niiden
tarvinnut edes puhua, kun Liisu puhui niiden puolesta.
Koskaan ne eivät
lörpötelleet turhia, siitä Liisu piti huolen. Ne ne
olivat aina iloisia ja onnellisia, sillä Liisu oli piirtänyt
niiden suut nauruun, ja silmät niillä oli kuin kaksi aurinkoa - ylä- ja
alaripset auringonsäteinä - vaikka Tepen mielestä ne muistuttivat
enemmän siiliä , tai jotain vielä pahempaa, jota Liisu ei kehtaa sanoa. Tepe oli iso poika, joka puhui välillä noloja
asioita. Muuten oli kiltti.
Mutta Hun ja Han. He
olivat aikuisia, eivätkä he niin vaan suostuneet liikuteltaviksi.
He halusivat liikkua itse. Kun he kävivät lenkillä tai muuten
vaan olivat jonnekin menossa, Han käveli 5-10 metriä edellä, Hun
yritti pysytellä perässä. Se, että Han johti, oli itsestään
selvää. Han oli vähän vanhempi ja viisaampi kuin Hun.
”Oota! Älä mee niin
lujaa, minä en pysy perässä!” Hun huusi, ja Han pysähtyi.
Mulkaisi, on ehkä turhan paha sana, mutta ainakin voi
sanoa: katsoi närkästyneenä, ja harmitteli melko varmasti, että
voi surkimus mitä minun pitää laahata perässä. Niin ainakin
Liisu ajatteli. Mutta se mitä Liisu ajatteli ei aina suinkaan
ollut mitä Han ajatteli, Liisu vain kuvitteli.
Mikään ei ottanut
sujuakseen. Tuskin Liisu oli saanut hahmot isolla vaivalla luoduksi,
kun ne jo alkoivat temppuilla. Han katosi heti alkuunsa, ja Hun
istui vain tai makasi sängyssä ja itki. Luultavasti hän itki
sitä, että hänet oli noin vain hylätty. Ja kyllä Liisu itsekin
olisi itkenyt, jos joku hänelle tärkeä henkilö olisi yhtäkkiä
kadonnut. Lapsena hän kerran itki, kun äiti oli lähtenyt pyörällä
kauppaan, eikä häntä kuulunut takaisin. Vaikka hän vähän väliä
nousi keittiön tuolille ja kurkisti ikkunasta maantielle, äitiä
ei vain näkynyt. Kauhu ja pelko litistivät hänet lattialle
polvilleen ja hän rukoili: Hyvä Jumala, anna äidin tulla terveenä
kaupasta! Ja Jumala antoi. Äiti tuli terveenä kaupasta, pyyhki
hikeä otsaltaan ja sanoi: Ohoh, onpa siellä kova helle. Varmaan on
ukkosta ilmassa!
Mutta Hun ja Han. Ei
tästä tule mitään. (Liisu huokaisee.) Han on kadonnut. Hän ehkä
pysyy kadonneena, tai sitten ilmestyy yllättäen takaisin. Viime
aikoina on saanut usein lukea lehdestä kadonneista ihmisistä. Ihan
oikeasti kadonneista. Jotkut heistä löytyvät kuolleina maahan
haudattuina, tai järven tai joen pohjasta, tai sitten he löytyvät
elävinä, mikä olisi aina paras vaihtoehto. Mutta on se kamalaa.
Mites Han? Se selvinnee varmaan joskus. Toivotaan.
Mutta entäs Hun? Jotain
on hänelle tehtävä. Ei häntä yksinkertaisesi voi jättää
jatkuvasti sisälle oman onnensa varaan. Ulkona paistaa aurinko ja
on tullut jo kevät! Linnut laulavat ja tappelevat pesäpöntöistä,
ja Hun vain makaa sängyssä ja rypee itsesäälissä.
Häntä on autettava,
muuten tämä tarina pysähtyy tähän.
Hun makaa sängyssä,
hengittää raskaasti. Varmaan näkee taas painajaisia. Liisu menee
tönimään Hunta hereille, tämä säikähtää ja nousee istumaan.
Liisu ottaa äidin roolin ja komentaa: Tämä peli ei vetele! Nyt
nouset heti ja puet päälle ja lähdet ulos! Virkistymään!
Hän sanoo sen äänellä,
jota Hun, tuo Liisun luoma, ei voi vastustaa. Vähän
vastahakoisesti Hun vetää toppahousut päälle, panee paksut
villasukat, lisää korkeakauluksisen harmaan villapaidan, pujottaa lenkkarit jalkaan, ja voi ihmettä! Hun avaa kuin avaakin oven ja
astuu pihalle. Liisu on mielissään, kun sai Hunin liikkeelle.
Lumi on sulanut, missään
ei sitä enää näy. Jäljet joita Hun muistaa katselleensa
pihaoven takana (ei kun se oli etuovi, Liisu muistuttaa, mutta Hun
ei välitä), jäljet jotka Han oli jättänyt jälkeensä pihaoven
takana olivat kadonneet lumen mukana. Hun katsoo surullisena Liisua,
näyttää kuin hän ei tietäisi, mitä hänen pitää ajatella.
Kyllä hänen on jo aika
itsenäistyä ja toipua jo surusta. Mikään ei saa kestää liian
kauan, ei edes elämä, Liisu ajattelee. Mutta kun Hun jää
seisomaan oven eteen valetulle sementtilaatalle eikä anna
merkkiäkään että lähtisi siitä eteenpäin, Liisu tönäisee
häntä keveästi, nyt melkein ystävällisesti, ja kas, hän
onnistuu! Hun lähtee liikkeelle, mutta hän kulkee kuin
unissakävelijä. Ja hän puhuu itsekseen, mutisee jotain, mutta
ääni on niin hiljainen, että sitä on vaikea kuulla. Onneksi
Liisu kuitenkin kuulee. Näin Hun puhuu:
Minä tiedän nyt, mitä
suru on: se on vaahtoa meren hurjimman aallon huipulla, mutta
tyyntyy siitä vähitellen pikku hiljaa keinuvaksi laineeksi. Ja
mitä järkeä oli istua sisällä ja odottaa hämäkkinä että Han
antaisi edes jonkin merkin olemassaolostaan, tai ilmestyisi muuten
vaan muina miehinä yllättäen, niin kuin oli hävinnytkin. En
tiedä toivoako vai ei, että hän tulisi takaisin. Tuskin tulee. Ja
syy on minun. Olin hänelle pelkkänä taakkana. Ei minusta ollut
hänelle mitään iloa.
Liisun teki mieli
lohduttaa, mutta ei hän voinut sen kummemmin tehdä mielensä
mukaan. Asiat ottivat ylivallan. Han oli Han, itsepäinen itsenäinen
mieshenkilö, joka ajatteli kaikesta niin kuin halusi ajatella.
Mutta ei Hun ollut paha ollenkaan, vähän tyhmä vain ja liian
riippuvainen.
Mutta nyt Hun oli jo
kaukana menossa. Minne hän menee? Toivottavasti Hun ainakin palaa
takaisin, muuten olen pulassa, Liisu voivotti. Ei ole helppoa luoda uusia hahmoja menneitten tilalle. Sumu nousee ja
laskee. Jos se nousee. Tulee sade. Jos se laskee. Tulee kirkas
päivä. Niin yksinkertaista. Mutta tässä erilaisten hahmojen
maailmassa elämä kulkee kuvina, jotka vyöryvät eteenpäin
näennäisesti ilman alkua ja loppua. Kuka niistä ottaa selvän.
Jotain kuitenkin aina tapahtuu. Se on lohdullista.
8 kommenttia:
Tarinankertojan, niinkuin muidenkin vanhempien on lopultaa laskettava tarinansa ja niiden hahmot maailmalle. Hun ja Han lähtivät varhain, ei varmaan liian varhain, mutta varhain sinun kokemuksesi mukaan. Toisaalta ne jäivät sinun ajatuksiisi, ja voit tehdä niistä uudenlaisia ajatushahmoja. Peikko antaa tästä tällaisen pienen villalankakerän sinulle, että voit laittaa sen halutessasi niihin hahmoihin. Tai jonnekin muualle. Ole hyvä. :)
Ilostuin kommentistasi, isopeikko. Kiitos!
Kiitos myös villakerästä! Mietin sille käyttöä. :)
Mahtava tarina. Vei mukanaan kuin aalto. Hun ja Han, minusta tuntuu, että nyt tunnen niitä jo vähän.
Kirjailijatar,
kirjoitat itse käytellen sanoja kauniisti ja harkiten. Ihailen taitoasi.
Hun ja Han ovat kuin purkkiin säilöttyjä aprikoosia, pään sisään ahdettuja kuvia ja kolemuksia ympärillä vellovasta maailmasta. He ovat oikeasti olemassa, vaikka muuttavat väriä kuin kameleontit. :)
Mielenkiintoinen blogi, kiva tarina! Löysin Plaza de mustis-blogin kautta!
Laali, kiva että löysit. Minä löysin sinun blogisi. Jätin sinne terveiseni! :)
Jännä että en päässyt tänne muka omasta lukijakavalkadistani, mutta pääasia että pääsin nyt:)
Kiva kertomus Liisu ja suruun tahtoo oikeasti jäädä rypemään kuten yksinäisyyteenkin, tämä on todella tuttu tunne.. Laalikin näytti löytäneen minun kauttani Sinut, joten hokkuspokkus kai se onnistuu itseltänikin:) Nyt tulin tuolta kasan puolelta.
Mustis,
harmi että sinulla on ollut hankaluuksia tänne tulossa. Täällä pitäisi avoimet ovet.
Ei kai täällä ole kerberoksia oven vartijoina? Ne ovat inhottavia eikä niistä pääse blogissa asuva itse tietämään, ellei joku niistä ilmoita.
Plaza de Mustis on kyllä lukuluettelossani. Täältä päin ei ole vaikeuksia päästä sinne.
Se netissä onkin minusta tavattoman hienoa, että yhdellä sormen liikkeellä voi päästä vaikka toiselle puolelle maapalloa!
Tosi ihmeellistä ja mukavaa "matkustamista" tänä päivänä.
Lähetä kommentti