Hun lähtee liikkeelle

     Kevät

Kun Liisu oli vähän ennen jäiden lähtöä saanut luotua kaksi hahmoa, joista toinen oli Hun ja toinen Han, joita hänen oli tarkoitus liikutella niin kuin lapsena paperinukkeja - jotka korvasivat barbeja, ja joita hän oli itse piirtänyt kun niitä ei saanut kaupasta – oli hän hyvin pettynyt.


Hänen tarkoituksensa oli liikutella näitä isona luomiaan olentoja, niin kuin ne olisivat oikeasti eläviä ja olemassaolevia ihmisiä.


Katin viikset! Ei siitä mitään tullut. Paperinukkeja oli sentään helppo käsitellä, ei tarvinnut kuin vähän kädellä auttaa, niin ne pomppivat tasajalkaa milloin kauppaan, milloin toistensa luo leikkimään, ja nukkumaan ne kävivät kiltisti, aina kun Liisu tahtoi. Eikä niiden tarvinnut edes puhua, kun Liisu puhui niiden puolesta.


Koskaan ne eivät lörpötelleet turhia, siitä Liisu piti huolen. Ne ne olivat aina iloisia ja onnellisia, sillä Liisu oli piirtänyt niiden suut nauruun, ja silmät niillä oli kuin kaksi aurinkoa - ylä- ja alaripset auringonsäteinä - vaikka Tepen mielestä ne muistuttivat enemmän siiliä , tai jotain vielä pahempaa, jota Liisu ei kehtaa sanoa. Tepe oli iso poika, joka puhui välillä noloja asioita. Muuten oli kiltti.


Mutta Hun ja Han. He olivat aikuisia, eivätkä he niin vaan suostuneet liikuteltaviksi. He halusivat liikkua itse. Kun he kävivät lenkillä tai muuten vaan olivat jonnekin menossa, Han käveli 5-10 metriä edellä, Hun yritti pysytellä perässä. Se, että Han johti, oli itsestään selvää. Han oli vähän vanhempi ja viisaampi kuin Hun.


”Oota! Älä mee niin lujaa, minä en pysy perässä!” Hun huusi, ja Han pysähtyi. Mulkaisi, on ehkä turhan paha sana, mutta ainakin voi sanoa: katsoi närkästyneenä, ja harmitteli melko varmasti, että voi surkimus mitä minun pitää laahata perässä. Niin ainakin Liisu ajatteli. Mutta se mitä Liisu ajatteli ei aina suinkaan ollut mitä Han ajatteli, Liisu vain kuvitteli.


Mikään ei ottanut sujuakseen. Tuskin Liisu oli saanut hahmot isolla vaivalla luoduksi, kun ne jo alkoivat temppuilla. Han katosi heti alkuunsa, ja Hun istui vain tai makasi sängyssä ja itki. Luultavasti hän itki sitä, että hänet oli noin vain hylätty. Ja kyllä Liisu itsekin olisi itkenyt, jos joku hänelle tärkeä henkilö olisi yhtäkkiä kadonnut. Lapsena hän kerran itki, kun äiti oli lähtenyt pyörällä kauppaan, eikä häntä kuulunut takaisin. Vaikka hän vähän väliä nousi keittiön tuolille ja kurkisti ikkunasta maantielle, äitiä ei vain näkynyt. Kauhu ja pelko litistivät hänet lattialle polvilleen ja hän rukoili: Hyvä Jumala, anna äidin tulla terveenä kaupasta! Ja Jumala antoi. Äiti tuli terveenä kaupasta, pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi: Ohoh, onpa siellä kova helle. Varmaan on ukkosta ilmassa!


Mutta Hun ja Han. Ei tästä tule mitään. (Liisu huokaisee.) Han on kadonnut. Hän ehkä pysyy kadonneena, tai sitten ilmestyy yllättäen takaisin. Viime aikoina on saanut usein lukea lehdestä kadonneista ihmisistä. Ihan oikeasti kadonneista. Jotkut heistä löytyvät kuolleina maahan haudattuina, tai järven tai joen pohjasta, tai sitten he löytyvät elävinä, mikä olisi aina paras vaihtoehto. Mutta on se kamalaa. Mites Han? Se selvinnee varmaan joskus. Toivotaan.


Mutta entäs Hun? Jotain on hänelle tehtävä. Ei häntä yksinkertaisesi voi jättää jatkuvasti sisälle oman onnensa varaan. Ulkona paistaa aurinko ja on tullut jo kevät! Linnut laulavat ja tappelevat pesäpöntöistä, ja Hun vain makaa sängyssä ja rypee itsesäälissä.
Häntä on autettava, muuten tämä tarina pysähtyy tähän.


Hun makaa sängyssä, hengittää raskaasti. Varmaan näkee taas painajaisia. Liisu menee tönimään Hunta hereille, tämä säikähtää ja nousee istumaan. Liisu ottaa äidin roolin ja komentaa: Tämä peli ei vetele! Nyt nouset heti ja puet päälle ja lähdet ulos! Virkistymään!


Hän sanoo sen äänellä, jota Hun, tuo Liisun luoma, ei voi vastustaa. Vähän vastahakoisesti Hun vetää toppahousut päälle, panee paksut villasukat, lisää korkeakauluksisen harmaan villapaidan, pujottaa lenkkarit jalkaan, ja voi ihmettä! Hun avaa kuin avaakin oven ja astuu pihalle. Liisu on mielissään, kun sai Hunin liikkeelle.


Lumi on sulanut, missään ei sitä enää näy. Jäljet joita Hun muistaa katselleensa pihaoven takana (ei kun se oli etuovi, Liisu muistuttaa, mutta Hun ei välitä), jäljet jotka Han oli jättänyt jälkeensä pihaoven takana olivat kadonneet lumen mukana. Hun katsoo surullisena Liisua, näyttää kuin hän ei tietäisi, mitä hänen pitää ajatella.


Kyllä hänen on jo aika itsenäistyä ja toipua jo surusta. Mikään ei saa kestää liian kauan, ei edes elämä, Liisu ajattelee. Mutta kun Hun jää seisomaan oven eteen valetulle sementtilaatalle eikä anna merkkiäkään että lähtisi siitä eteenpäin, Liisu tönäisee häntä keveästi, nyt melkein ystävällisesti, ja kas, hän onnistuu! Hun lähtee liikkeelle, mutta hän kulkee kuin unissakävelijä. Ja hän puhuu itsekseen, mutisee jotain, mutta ääni on niin hiljainen, että sitä on vaikea kuulla. Onneksi Liisu kuitenkin kuulee. Näin Hun puhuu:


Minä tiedän nyt, mitä suru on: se on vaahtoa meren hurjimman aallon huipulla, mutta tyyntyy siitä vähitellen pikku hiljaa keinuvaksi laineeksi. Ja mitä järkeä oli istua sisällä ja odottaa hämäkkinä että Han antaisi edes jonkin merkin olemassaolostaan, tai ilmestyisi muuten vaan muina miehinä yllättäen, niin kuin oli hävinnytkin. En tiedä toivoako vai ei, että hän tulisi takaisin. Tuskin tulee. Ja syy on minun. Olin hänelle pelkkänä taakkana. Ei minusta ollut hänelle mitään iloa.


Liisun teki mieli lohduttaa, mutta ei hän voinut sen kummemmin tehdä mielensä mukaan. Asiat ottivat ylivallan. Han oli Han, itsepäinen itsenäinen mieshenkilö, joka ajatteli kaikesta niin kuin halusi ajatella. Mutta ei Hun ollut paha ollenkaan, vähän tyhmä vain ja liian riippuvainen.


Mutta nyt Hun oli jo kaukana menossa. Minne hän menee? Toivottavasti Hun ainakin palaa takaisin, muuten olen pulassa, Liisu voivotti. Ei ole helppoa luoda uusia hahmoja menneitten tilalle. Sumu nousee ja laskee. Jos se nousee. Tulee sade. Jos se laskee. Tulee kirkas päivä. Niin yksinkertaista. Mutta tässä erilaisten hahmojen maailmassa elämä kulkee kuvina, jotka vyöryvät eteenpäin näennäisesti ilman alkua ja loppua. Kuka niistä ottaa selvän. Jotain kuitenkin aina tapahtuu. Se on lohdullista.