5.1.2019

ÄÄNIAALLOILLA



(The open secret of life) 


Katsopa kuvassa olevaa ihmistä, sitä joka katsoo sinua... Katso hitaasti, adagio, ohjaa katseesi hänen silmiinsä. Näetkö hänen sisäänsä? Vaikka kuva on hiilipiirustus, se elää. Henkilö, joka on kääntänyt kasvonsa sinuun päin elää myös ja katsoo edelleen sinua. Hän ei ole yksin, mutta tällä hetkellä hän näyttää olevan kiinnostunut vain sinusta. Sinä et ole yksin. Hän ei ole yksin. Teillä on kosketus toisiinne ja samalla teillä molemmilla on kosketus siihen näkymättömään maailmaan, jonka tämä kirjoitus yrittää nostaa esiin. 

Kuka on tuo mies? Sillä ei väliä. Mutta se, että hän arvostaa ja kunnioittaa sinua, tuhlaa aikaansa ja myös sinun aikaasi, on jo huomionarvoista. Ilme hänen kasvoillaan vaihtelee. Nyt se on vakaa ja liikkumaton kuvaa varten. Mutta jos joskus näet häntä muualla ja hän sattuu katsomaan sinua, huomaat että hänen ilmeensä vaihtelevat koko ajan. Yleensä hänen katseensa on paljas ja avoin. Se voi olla täynnä ymmärrystä ja lämpöä, joskus jonkinlaista hellyyttä. Siitä tulee hyvä mieli. Se vapauttaa jännitteistä ja rentouttaa, herättää uskoa ihmisyyteen. Hän nauraa paljon. Yllättäen nauru saattaa kiepsahtaa ilmaan kesken keskustelun, välähtää hetken ilmassa ja tehden iloisia mutkia palaa pian keskustelun poimuihin. Mistä nauru tulee? Se tulee hänen sisältään ja istahtaa hymynä huulille. Mutta annas olla. Pian kuuluu myös oma naurusi. Älä säikähdä. Vaikka olisit totinen ihminen, et voi välttyä siltä, että sinustakin löytyy naurua, joka hypähtää esiin ja ponnahtaa kuin kutsusta luontevasti tämän toisen naurun seuraksi. Ja keskustelun sävy muuttuu. Vakavatkin asiat kuitataan naurulla, ja sekös sopii hyvin keventämään oloa. Ja siitä voit olla varma, ettei nauru millään tavalla muuta asioiden luonnetta. 

Tuo mies kuvassa, olipa hän metsämies, purjehtija, itsensä toteuttaja tai toisten auttaja, on oma itsensä. Hän elää elämäänsä kantaen aina itseään ja kaikkia siihen kuuluvia 0sia mukanaan. Siten toivoisi toistenkin tekevän. Mutta niin ei ole. Se mikä monelta puuttuu on rohkeus. Ei uskalleta näyttää itsestä kaikkia puolia, ollaan varovaisia. Toinen, mikä usein puuttuu on henkinen maailma, joka kulkee kaikkien lähettyvillä, usein ihan vieressä. Useimmilla se on kyllä tiedossa ja he tekevät sinne vierailuja useinkin, mutta joiltakin se on piilossa sumuverhon takana. Sitä on sieltä vaikea huomata, eikä sitä oikein hallita, ei ymmärretä. Riittää kun tiedetään, että se on olemassa. On kyllä sattunut sellaista että joku esimerkiksi musiikkia kuunnellessa on yhtäkkiä herännyt kuin unesta ja joku kohta kappaleesta alkaa soida hänen sisällään niin kauniina ja koskettavana että kuin salaman iskusta koko hänen olemuksensa rävähtää auki ja sävelet pääsevät virtaamaan vapaasti hänen sisäänsä. Ja siitä hetkestä hänelle tulee suorastaan nälkä musiikin kuuntelemiseen. Jopa samaa kappaletta hän voi kuunnella aina ja aina uudestaan. Ja hän innostuu ja alkaa intohimoisesti, apassionato, melkein kyyneleet silmissä ikävöidä juuri sitä. Se on hyvä alku uudelle alueelle hänen sisimmässään. Pian sinne voi kasvaa puutarha, johon on istutettu muitakin lajeja. Näkymätön alkaa muuttua näkyväksi.

Mutta keitä nuo kolme muuta henkilöä tuossa kuvassa ovat? - Ne ovat meitä katsovan miehen omia kuvia. Hän itse. Eri paikoissa ja eri aikoina. Mies on hyvin liikkuvainen ja toimelias. Hän ei ole missään yksin. Minne hän meneekin, hän ottaa aina kaikki omat itsensä mukaan. Yksinäisyydestä, josta monet valittavat, ei hänen kohdallaan voi puhua. 

Kuvat ovat kuvia, niillä on paljon kertomista. Mutta kyllä sanatkin ovat tärkeitä. Varsinkin jos ei sorru puhumaan liikaa ja osaa harkita mitä kannattaa sanoa. Sanat voivat muuttaa maailmaa. Ne voivat myös tuhota maailmaa ja hävittää kaiken sen hyvän mitä on. Mutta onneksi ne voivat myös luoda uutta, parempaa, lisätä kaikkea hyvää, ystävällisyyttä ja iloa, vilpittömyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Mutta sanat eivät yksin riitä. Ne vaativat tuekseen tekoja. Forte fortissimo, erittäin kovasti ne vaativat tekoja! Mutta jos innostuu liikaa ja puhuu ilman aiettakaan lopettaa, tulee tuhlanneeksi ja jopa tappaneeksi sanoja. Sitä pitäisi osata varoa.
Tämä kirjoitus on jo ylittänyt rajan. Syy lopettaa. Monessa muussakin asiassa voisi aina muistaa nämä kaksi neuvoa:
Ma non troppo, ei liikaa. 
Molto moderato, erittäin kohtuullisesti. 

Niin on hyvä!




                                  

Johann Sebastian Bach: two versions of the same piece. First the Largo from the c.1738 keyboard concerto no.5 in F minor BWV 1056 (arranged and played by Alfred Cortot), followed by the Sinfonia from the 1729 Cantata "Ich steh mit einem Fuß im Grabe" BWV 156 (played by Heinz Holliger).


( Suom. Johann Sebastian Bach: kaksi versiota samasta kappaleesta. Ensinnäkin Largo c.1738: n näppäimistökonsertosta nro 5 F minor BWV 1056: ssa (järjestämä ja soittanut Alfred Cortot), jota seurasi Sinfonia 1729 Cantatasta "Ich steh mit einem Fuß iGrabe" "Seison yhdellä jalalla haudassa" - BWV 156 (soitti Heinz Holliger).
                                              


13 kommenttia:

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Oletpa saanut katseen kiinni!

Liisu kirjoitti...

Hei, Kyösti!
Lapsena luulin että ihmisen 'minä' asuu pään sisällä, ja silmät on ikkunat sen asuinpaikkaan. Vieläkin tuntuu jännältä tuijottaa toista silmiin. On kuin omat silmät tarttuisivat kuin imukupit kiinni toisen silmiin, niin että niitä on vaikea irottaa. Ja väittäisin, että jotain outoa siinä tapahtuu. On kuin näkemys toisesta
jotenkin laajenisi.

Iines kirjoitti...

Tuohon kuvaan lumoutuu ja uppoutuu, huomaa että mies on sama, sama sisin ja dialogi ympäristön kanssa, hiusraja on se, joka eniten muuttuu. Välillä se peitetään - ja tuo onkin mielenkiintoinen vaihe miehen elämässä. Mikä saa miehen ilmeisen tietoisesti sukimaan hiukset sileästi eteen, peitoksi? Onko kyseessä kokeilu jossakin itselle rajoja rikkovassa työtehtävässä? Edessä täytyy olla nykytila, jossa ihminen on sujut nahoissaan. Sanonpa minäkin: olet totisesti saanut miehen katseineen kiinni. Uskon, että annat hänen mennä, minne hänen askeleensa nyt sitten vievätkin.

Saumatonta ja äänetöntä dialogia: kuva ja teksti. Vangitsevaa.

Liisu kirjoitti...

Iines, ilostuin tulkinnastasi ja siitä että näit miehen niin tarkasti. Uskon, että miehet, siinä kuin naisetkin, pitävät hiuksista ja ne on heille tärkeitä. Esim. Sibeliuksen kerrotaan miltei musertuneen surusta kun hänen tukkansa, epätoivoisista hoitoyrityksistä huolimatta, lähti pois, eikä hän saanut hiuksiaan millään takaisin.

Kysymyksiisi en osaa vastata, harmi, mutta olen jotenkin irtaantunut itsestäni ja tekemisistäni sillä olen viime aikoina sairastellut (päivät on muuttuneet öiksi ja yöt päiviksi) ja niiden rippeillä olen yrittänyt seurata ikkunasta puiden latvojen keinumista. Ihme, miten mielenkiintoista puuhaa sekin on!


Iines kirjoitti...

Kysymykset ovat tärkeitä, eivät vastaukset. En muista kuka näin on sanonut, mutta viisaasti ajateltu.

Minullakin oli kerran sellainen mietiskelyvaihe, ja oma huoneeni oli tuolloin talon yläkerrassa, jonka ikkunasta avautui rivi jalavien latvoja. Unohdin murheet, kun katselin latvojen keinumista tuulessa. Muistan vieläkin, että annoin ilmiölle nimen Keijujen tanssi. Kuten arvaat, olin lapsi vielä, tai varhaisteini. Muistan vieläkin ne puun latvat ja niiden tanssin, joka oli aina erilainen.

Leonoora kirjoitti...

Persoonan eri puolet, syvääluotaava katse, kuin tutun tai ystävän. Maalaus, kiehtova tekstisi ja musiikki - kaikki kolme yhdessä luovat sielukkaan kombinaation. Kiitos hienosta kokemuksesta Liisu! Pikaista paranemista.

Ripranie kirjoitti...

J Karjalaisen laulun sanoin: Siellä, siellä se Väinö on....

Liisu kirjoitti...

Iines, luonto auttaa jos on murheita, se on totta. Mene metsään ja syleile puita, oli otsake jossain lehdessä. Minä olen vaan sellainen pelkuri, etten uskaltaisi mennä yksin metsään. Sinne voi eksyä tai joku ihmispeto on siellä ison kiven takana vaanimassa. Hirveitä vaaranpaikkoja!

Minulle auttaa musiikki parhaiten. Mun luokkatoveri lähetti kerran Hautajaismarssin (Chopin) postissa ja sanoi kuuntelevansa sitä aina kun oli murheellinen. Se on hieno. Mutta kun kuuntelin sitä, se jyräsi minut alleen.

Liisu kirjoitti...


Leonoora, kiitos hienosta kommentista! Kiva, että tykkäsit. Kiitos myös toivotuksesta. Minä toivotan sinulle hyvää tätä alkanutta vuotta! Toivottavasti se sujuu hyvin. Maailma tuntuu olevan vähän kallellaan.

Liisu kirjoitti...

Ripranie,

❤️ ❤️💤😭 😎

Hjalmar kirjoitti...

Kirjailija on oivallisesti vanginnut hetken - yhtä hyvin piirustus olisi voinut esittää koiraa, jonka silmistä myös ymmärrys ja myötätunto hehkuu. Nykyhetki on se tärkein, koska vain siinä me elämme. Synnymme uudelleen hetki hetkeltä. Virheellisesti ihminen usein kuvittelee, että hänen sekavina ryöpsähtelevät ajatuksensa ja mielen ainainen pulina ovat hänen persoonansa, että menneisyys on kohtalokkaasti hänet muovannut. "Tämmönen mä nyt vaan oon". Väärinpä kuvittelee. Havahtuminen on juuri tätä: otetaan mieleltä ja ajatusten kaaokselta valta pois. Tähän valaistuneeseen tilaan toki kaikilla on matkaa, mutta se journey kannattaa aloittaa, jos kerrankin on kurkistanut verhon taa, tullut vilkaisseeksi, mitä siellä olisi tarjolla. Matkatapoja voi olla monenlaisia, eräs niistä on meditaation harjoittaminen. Me olemme kaikki jo kärsineet ihan tarpeeksi.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar,
olisi varmaan ihanaa elää valaistuneena. Kaikki olisi päivänselvää, mitään ei tarvitsisi miettiä. Kysymyksiä ei tarvittaisi. Kaikki pystyisivät toista ihmistä katsomalla näkemään hänen aidoimmat ajatuksensa ja suunnitelmansa. Mutta miksipä meidät on luotu luista ja lihoista ja jänteistä yhdeksi möykyksi, joka on vieläpä nahalla paketoitu. Mutta ihailtava on, miten upeasti tuo möykky eri osastoineen toimii ja miten paljon se saa aikaan, jos käyttää järkeä ja tietää mihin pyrkii. Mutta missä se järki on? Mitä ainetta se on? Ei ihme ettei ihminen tunne itseään, kun ei tiedä kaikkea edes itsestään. Ja se vähä minkä tietää voi olla väärin.
Miten monimutkaista kaikki on? Sitä en lakkaa ihmettelemästä. Enkä sitä, mihin meitä ihmisiä yleensä tarvitaan. Eiks ihminen tee paljon pahaa? Ja eläimet? Eikös ne syö toisiaan? Tai sitten ne tai me syömme kasviksia, jotka ovat eläviä olentoja nekin? Miksi syömisestä on tehty niin tärkeää. Ja nukkumisesta (miten paljon aikaa menee hukkaan).

Ritva kirjoitti...

Onpas hieno! :)