4.8.2019

Sarjasta HOHTIMET: Sinisilmäinen





Sinisilmäinen





Hän nappasi minut kainaloonsa, 

norjalainen taiteilija, norjalaisessa villapaidassa, suoraksi leikattu vaalea 

tukka leuan korkeudella.


You are my sunshine!” hän kuiskasi korvaani.


Hän tuoksui Hugo Bossilta ja kalliilta juomilta.

Hän sanoi maalaavansa ihmiskuvia.

But I’m a fisherman”, hän lisäsi ja suuteli kaulaani.


Come with me, I love you!” En uskonut häntä.

Minusta hän näytti viikingiltä, ei kalastajalta.


Hotellihuoneessa hän istutti minut sängyn reunaan. Olin rantalemmikki. Hän riisui vaatteensa.

Ei, ei hän ollut viikinki, hän oli jumala, Apollo!

Suoraan Kreikan mytologiasta.


You, too”, hän sanoi ja alkoi kiskoa päältäni 

hopeavälkkeistä puseroa ja suomuista hametta jossa, tiesin, näytän merenneidolta.


"No, no!" sanoin. Hermostutti. "Meidän piti 

avajaisten jälkeen jatkaa juttua taiteesta. Ja muistatko, sinun piti näyttää kirja jossa on lisää maalauksiasi."


Ehkä erehdyin kielestä, ei hän ymmärtänyt.

Hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli niskaani.

Se tuntui pelottavalta, en ole sellaiseen tottunut. 


Yritin vastustella, kunnes hän irrotti itsensä ja huulensa minusta.


After that baarikaapista lennähti pöydälle

kolme merenväristä pulloa. 

Yhdestä hän kaatoi juomaa suoraan kurkkuunsa. 

Minulle hän tarjosi sitä juomalasista. 


Toinen pullo tyhjeni vauhdilla. Siihen minulla

ei ollut osuutta. 


Kaadoin itse kolmannesta.

Olipa se hyvää! Maistui makealta. Hän auttoi kunnes kaikki kolme pulloa seisoivat uljaina mutta tyhjinä edessämme pöydällä.  


Haaleat silmät vähän matkan päässä alkoivat rakoilla. Lopulta ne kokonaan sammuivat. 


Kierähdin vähän lähemmäksi.

Huomasin ettei hänen vatsansa ollutkaan Apollon vatsa. 

Se oli kalan maha. Olisiko ollut turska. 


Voi olla, että molemmat pian nukuimme. Olimmeko unessa? En  ole varma.


Aamulla hän katsoi minuun silmät tahmeina:

Vem er du?” 


Minua oksetti. 

I’m your sunshine, am I?”

Hän pudisti päätään.


Poistuin hämmentyneenä huoneesta. 









                                                   

17 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Hei!
Panin ajat sitten tämän uuden postauksen tänne enkä tarkastanut sen näkyvyyttä. Kun nyt illalla kävin katsomassa onko Iines ystävämme jo uudessa aiheessa ja olihan hän! Tuli onneksi mieleen tarkastaa hänen bloginsa kautta miltä se juttuni näyttää, ja sehän näytti. Surkealta. Eli sitä ei näkynyt ollenkaan.

No aina sattuu ja tapahtuu. Jotain oli mennyt vikaan. Mutta nyt pitäisi toimia.

Hjalmar kirjoitti...

Olipa jumaliste, olipa totisesti! Mihin minä oikein itseni laittaisin siksi aikaa, kun pitää ihastella tätä runoa. Sillä runoksi minä sitä sanon, vaikka kiduttaisivat. Ja millainen runo! Hengästyttävä, kiihdyttävä, humoristinen. Pitää sisällään sydämen lyönneissä sykkivän, tempoilevan ja nytkähtelevän hurmostarinan. Kunnes arki koittaa.

Leonoora kirjoitti...

Liisu, jännittävä ja humoristinen, hyvin kirjoitettu on runotarinasi. Yllättävästi käytät myös fantasian/sadun elementtejä.
Maalaus on monimerkityksellinen ja musiikki... innostavia aiheita kaikki!

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, sinä lyhytnovellien mestari, kiva jos tykkäsit tästä runosta (kai se runo on). En ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, joten olihan se kiva tunne, kun syntyi halu edes kokeilla, miltä kirjoittaminen pitkän tauon jälkeen tuntuu.

Kiitos kommentista! Olet hyvä kannustamaan.

Liisu kirjoitti...

Kiitos Leonoora! Minustakin kaikki taiteen osa-alueet ovat kuin tukipuita elämälle!

Ripranie kirjoitti...

Kosketti jo omakohtaisesti tuo kirjoituksesi otsikko: Sinisilmäinen.
Tuosta kuvaamastasi miehestä tuli mieleen: Saalistaja.

Tuo videon laulaja artikuloi kyllä kiitettävästi. Esityksen koin mahtipontisena ja siksi se myös sopi mielestäni tuohon saalistajaan.

Iines kirjoitti...

Hurmaava tarina - käytän tarkoituksella tätä sanaa. Tarinassasi on uudenlaista riemukkaan rienaavaa mutta sivistynyttä imua. Mahtavaa, Liisu! - Tämä ensi lukemalta ja heti. Sanon vielä, että tarinoittesi nainen on saanut voimaa, hän ”näkee” ja oivaltaa kuvion.

Liisu kirjoitti...

Ripranie, nimimerkkisi on tuttu, mutta huomasin, etten tiennyt sinusta mitään.
Mutta nyt tiedän.
Seurasin sinisen Ripranien ohjaamaa polkua ja kuinka ollakaan, tökkäsin tienhaaraan, jossa oli valittavana KAKSi eri tutustumispaikkaa. Kävin katsomassa molempia.
Molemmat olivat yllättäviä. Niin runsaita, monikerroksisia, että päätä alkoi huimata. Molemmat kertoivat sinusta. Tuntui kuin olisin joutunut elämäsi päätyöskentelypisteisiin, jotka olet ihan itse meille muille ihmisille rakentanut.
Sellaista huolenpitoa ja antamisen iloa en muista tavanneeni missään muualla kuin näissä kahdessa yhdistetyssä toimipisteessä, joissa tarjoat kaikenlaista henkistä virkistystä ilman ehtoja, jokaiselle, joka haluaa niihin tutustua.

Liisu kirjoitti...

Iines, olen iloinen että tunnut tavoittaneesi kaiken sen, mitä halusin sanoa.
Itselläni on lähtökohta tässä tapauksessa siten, että elämässä on tullut vastaan tilanteita, jotka hämäävät minut täysin. Huomaan, etten ole perillä asioista. Sen sijaan, että en hyväksyisi suoralta kädeltä mitä tahansa, ajattelen, että vai tällaista tapahtuu maailmassa. Ja minä hölmö en ole sitä tullut edes ajatelleeksi. Kylläpä minulla on vielä paljon oppimista!

mikis kirjoitti...






Sinulla on kiva tapa kirjoittaa niin että lukija(parka) ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensin luulee että tässäkin novellissa tapahtuu ”se tavallinen tarina”, kuten ensin annetaan ymmärtään, mutta kukkua kanssa! Eipä mene niin.

Hieno pikku kertomus! Sanomattoman hyvä. Toivottavasti jaksat jatkaa. Sinulla on lukijoita vaikka kuinka.

Ps. Mutta koska olen aina kriittinen - kuuluu luonteeseeni - yhden sanan tuossa novellissasi vaihtaisin. Kyse on kasvista. Puhut rantaleinikistä, Ranunculus reptans, vaihtaisin sen ketokäenminttuun, Clinopodium acinos.

Pss.Psss! Puhuitkin "rantaleikistä" etkä rantaleinikistä! Huomasin kun luin tekstin kolmanteen kertaan. Ups! Näin tosiaan kokematonkin kriitikko saattaa erehtyä! (puhumattakaan miten vielä enemmän kokenut kriitikko erehtyisi!)

Liisu kirjoitti...

Mikis, sinä sanaruhtinas, tuhansien sanojen ja muistojen omistaja, ketokäenmintun rakastaja, rantaleinikistä puhut ja muutat sen mielelläsi rantaleikiksi, mutta voih, en voi toivettasi toteuttaa, kävin näetsen tarkistamassa ja niin kuin epäilin, puhuin en mistään mainituista, vaan rantalemmikistä. Myosotis laxa.

Vaan ei sen väliä. Kasvit kasvavat ja kuolevat niin kuin ihmisetkin. Mitähän varten? Miksei kaikki elollinen, elämet mukaan luettuina, voisi pysyä muuttumattomina? Mietitäänpä. Mitä sinä ajattelet? Mikis, miksi?

Näytät salaperäiseltä. Hievautat päätäsi ja melkein hymyilet. Annat kohteliaasti minun vastata ensin. Mitä minä vastaisin? Epätoivo nostaa päätään (ei mitään lateuksia, pliis, sanot). Muutokset! Muutoksia tarvitaan, ilman niitä kaikki olisi tylsää, pysähtynyttä ja kuollutta! Kuollut jo eläessään! hihkaisen. Sinua naurattaa. Näytät tyytyväiseltä. Odotan jännittyneenä sinun vastaustasi....

Ripranie kirjoitti...

Liisu, kiitos sanoistasi.

Olen aina ollut palvelijaluonne.

mikis kirjoitti...

Ymmärsin 'rantalemmikin' että lemmitty leikkii lemmikin kanssa rannalla? Eli tässä tapauksessa sekä hyvin väärin että melkein oikein.

Kysyt minulta sellaista mitä koskaan en ole miettinyt. En osaa siihen siksi vastata. Ikuinen elämä? Luulenpa että semmoisetkin (= tietynlaiset uskovaiset) jotka siitä haaveilevat, pettyisivät jos täällä (tai missä tahansa) joutuisivat rajattoman ajan flaneeraamaan. Minusta se olisi kammotta rangaistus. Ajattelepa itse! (huh, huh. kauheita puistatuksia sinkoilee hänen kehonsa läpi) Santeljoona vuotta potenssiin trigintiljoonaa+1 vuotta täällä vaan hengailisi? Kun ei ole toivokaan että joskus pääsis edes eläkkeelle, ei, vaikka saman firman palveluksessa on ollut jo 600 000 biljoonaa vuotta… EnkeliPomo muutenkin vaan naureskelevat kun pyytää päästä välillä 'vuosilomalle'.

Parempi meille ihmisille että olemme kuolevaisia. Se on sitä paitsi demokraattista.

”On Keisarien hautoja Prahassa monta, vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö…”

https://www.youtube.com/watch?v=YRcb3-6ck7I

mikis kirjoitti...

En,
ole ilkeä ihminen.
(ja jos vitsilisin, sanoisin "ei, olen ilkeämpi".)
Mutta en usko että olen.
Kun luin ensikerran sun tekstejäs ajattelin "vittu, noissa jutuissa on paljon jännää". Enkä mä edes hoksannut että mitä.
Mutta mitä enemmän luki, sen enemmän ajatteli, "on tässä".
Ne, missä kerrot pitempiä tarinoita, ovat vielä parempia kuin nämä lyhyet. Koska... sulla on kummallinen mielikuvitus joka vie tarinaa eteenpäin. Kun sua lukee, on tietävinään mitä sä seuraavaks sanot… niin Katin Kontit! Äkkiä sä sanotkin ihan, ihan toista!

Tämä on kivinta. (kirjallisen kielesi lisäksi)

mikis kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Irja kirjoitti...

Oijoi mikä tarina! Tuntui tutulta ja niin hykerryttävältä... sitten humpsautit minut takaisin todellisuuteen. Voi Sinua Liisukka ♥ Huvitti alkuun ja melkein säikähdin, että miten se nyt minun tarinaani kertoo, niin tuntui omanlaiselta... no ehkä vähän liioittelin ja romantisoin:)
Mukavaa syksyn jatkoa Liisu, ehkäpä se on tässä. Elämä.

Liisu kirjoitti...

Mikis,
Iines (blogikuningatar) tuolla omassa blogissaan sanoi kerran: "Mikiksen kommentteja kannattaa lukea. Niistä oppii". Samaa mieltä. Mutta mitä sinä opetat? Ainakin ystävällisyyttä. Ja muistojen tärkeyttä. Jos ei olisi muistoja, olisi tyhjä elämä. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia. Jokainen päivä on erilainen. Seikkailua koko elämä.

Irja!
Olen huomannut eläväni pitkälti unielämää. Uni muuttuu todellisuudeksi ja todellisuus on usein kuin unta.
Minkälaista olisi tosi todellisuus? Luulen että se olisi tylsää ja ahdistavaa. Mutta niin kuin sinulla on ilmeisesti sekä tarve että taito tehdä blogistasi pieni paratiisi, jossa värit ja kirjaimet juhlivat ja synnyttävät mielihyvää, ihminen pystyy halutessaan luomaan pitkälti oman ympäristönsä sellaiseksi kuin haluaa. Mutta ilman toisia ihmisiä, se tuntuisi tyhjältä, vaikka kaikki olisi näennäisesti hyvin.