13.10.2011
Liisu nostaa päätään...
Huhuu, heleiii! Helahoo, sanoisi Pessoa, mutta on vaiti, kuollut, elää kuitenkin.
Metsässä on mukava kävellä ja ajatella, mutta pelkään puita, jotka ovat kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä, samannäköisiä.
Olen raatanut kuvien perässä, kulkenut nenä maassa, nukkunut valveilla, mustat yöt seurana, taivaanranta punaisena, ehkä kuitenkin enimmäkseen mielikuvissa.
- Kaikkea sitä saa aikaan, kun oikein yrittää.
- Niinkö?
- Olen tosissani.
Teen parhaani, mitä sitten teenkään. Eikä kenenkään tarvitse välittää kun kompastun ja lennän mahalleni, se onnistuu minulta. Olen siihen tottunut.
Ei. Ette tunne minua ja se on hyvä. Minäkään en tunne teitä, mutta miksi olen teitä ikävöinyt ja luonut ympärillenne sädekehiä, jotka valaisevat avaruuden pimeyttä?
Minulla on ollut teitä ikävä.
PS.
Mitä Gogol sanoisi, tähän hetkeen sopivaa? Hänen ensimmäinen kyhäilynsä jolla hän tavoitteli yleistä tietämystä, ja joka lyötiin lyttyyn – niin minulle on kerrottu - kuuluu näin:
”Vainaa valkoisessa kaavussaan
ojentautuu ylös haudastaan
ja arvokkaasti pyyhkii luistaan pölyt,
- kas poikaa!”
Olosuhteiden pakosta minä olen ollut kuollut sanoille. Nyt nautin jo ajatuksesta, että voin kierrellä kuin kulkuri blogeissa.
On tunne kuin lähtisi maailmalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)