Ohhoh! Vihdoin olen vapaalla. Viimeinen tältä päivältä lähti. En tahdo kestää enää ihmisiä. Niitä tulee ja menee. Kaikilla niillä on jonkin asteinen hätä. On tämäkin elämää! Miten minä tähän olen joutunut. Nyt on jo puoliyö. Ihanaa saada olla yksin. Väsyttää, mutta turha odottaa unta. Ajatukset poukkoilevat, en hallitse niitä, ne kiusaavat minua. Välillä raivoavat, välillä juoksevat omia teitään. Minkä minä niille voin. Kai minun on kestettävä, elettävä omaa elämääni, vaikka olen riippuvainen toisista. Uhraudun. Voiko niin sanoa? Uhraan elämääni auttaakseni omaa elämääni. Ehkä jonkun toisenkin elämää. Miten hassua.
Taas on yksi päivä mennyt. Nyt näyttää olevan jo huominen. Mitähän se tuo tullessaan? Varmaan samaa. Samaa aina vaan. Alan kyllästyä.
Eilinen oli ja meni. Oli se surkea päivä! Voi taivas, miten ikävä. Alkoi iloisesti, aurinko paistoi, mieli oli kevyt. Melkein nauratti. Olisi kai pitänyt muistaa, että itku pitkästä ilosta. Että satuinkin tulemaan paikalle! Kuulin ja näin. Ihmiset olivat pysähtyneet uteliaina seuraamaan tapahtumaa, joka oli näkyvissä, vieläpä julkisella paikalla, puiston laidassa. Suu auki katsojilla. Toisilla vahingoniloinen virne naamalla. Esityksessä tuijotti vihaisesti toisiaan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nenät vastakkain, nyrkit pystyssä. ”Tappelu. tappelu!” huusi joku taustalla. Raivokkaasti kohteena olevat henkilöt muksivat toisiaan ja kiroilivat. Taatusti olivat humalassa. Miehellä hampaat irvessä, naisella hirveä parku, joka purkautui suusta jäätävään ilmaan. Kuului raastavia sanoja: paskiainen, himo, huora, helvetti. Ne kaikuivat korkealle ja osuivat minuunkin. Kuulijat olivat innoissaan. "Tuo mies on käynyt naisissa", sihisi joku vieressä. ”Sen vaimo on siitä suuttunut!” Minuakin suututti. Olin alkanut itsekin aavistaa, mistä oli kyse ja vedin heti sen itseeni. Ei minua arvosteta, päinvastoin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta että olisin vihan kohteena, sitä en kestä.
EI. Nyt taidan olla itse kokonaan väärillä linjoilla. Mitä ihmettä minä tässä itsekseni horisen. Ajatukset seis! Älkää ahdistako minua! Puhun kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta. Eihän ihmistä voi monistaa. Yksinhän me elämme ja olemme, aina yksin. Emme voi kävellä kahtena, syödä kahtena, nukkua kahtena. "Yksin oot sinä ihminen. Yksin keskellä kaiken." Kuka se olikaan joka sanoi niin. Hän on oikeassa. Yksin keskellä kaiken. Yksin myös toisten joukossa. Kaikki mitä teemme, teemme omalta osaltamme yksin. Väittääkö joku vastaan? Yksin on kaikki asiat päätettävä. Emme voi syyttää toisia vääristä valinnoistamme. Emme voi päättää toisen puolesta, tai jos päätämme, se on henkistä väkivaltaa.
En voi sanoa, että arvostan itseäni. Se, että vältän kertomasta ihmisille, millä tavalla ansaitsen elantoni, on todiste siitä. Mutta se, että uskon, ettei kukaan tässä talossa, jossa asun, tiedä sitä, on valhe. Näen sen heidän katseestaan, jotka sattuvat tulemaan vastaan portaikossa. He eivät tervehdi. Eivät luo katsettakaan minuun. Luulen että minusta on valitettu. Asukkaat eivät pidä siitä. että asiakkaani ramppaavat talon portaikossa ja kuluttavat lattiaa luonani. Heidätkin jotenkin jyrätään asiaan kuulumattomiksi. Mutta minkäs teen? On aikoja, jolloin itsekin olen ollut valmis lopettamaan. Ei se, mitä teen ole helppoa. Se on sitä paitsi vaarallista. En mene takuuseen asiakkaistani, vaikka yritänkin suorittaa valintaa. Miksi? Niin. Miksi? Onko se pelkästään raha, joka houkuttaa jakamaan itseään toisille? En osaa sanoa. Voisiko se olla ihmisnälkä? Minulla ei ole ollut koskaan yhtään ystävää. En osaa sanoa siitäkään mitään. Joku toinen voisi olla minua viisaampi. Itse olen itselleni vain minä. Pelkkä minä. Kun katson kuvaani. Näen siinä itseni. Se riittää minulle.