HELLYYTTÄ JA ARKEA

Aina, kun ajattelen ex-miestäni ja hänen sukulaisiaan, minulle tulee mieleen lehmät. Enemmän minä lehmiä kaipaan kuin yhtäkään niistä ihmisistä.

Mutta mitä tekemistä minulla on voinut olla lehmien kanssa?

Sitä ihmettelen itsekin. Siitä on jo aikaa, kun hoitelin niitä. Mutta ajatuksissani ne seuraavat minua enemmän kuin mikään muu menneisyydestä. Ne tuskin muistavat minua, mutta minä kaipaan niitä.

Nyt kaikenkarvaiset ukkelit, dementiaan sairastuneet, ovat lehmien asemasta hoidokkejani. Mutta ei se lehmävaihe hyödytön ollut. Opin siitä paljon. Se, joka osaa hoitaa lehmiä, osaa hoitaa ihmisiäkin. Kysymys on kärsivällisyydestä, eikä yksilöllisyyttäkään saa unohtaa.

Eikä ihmisillä ja eläimillä ole suurtakaan eroa, jos pohjalle mennään.

Lare, entinen mieheni, kehukseli tutustumisvaiheessa minua ja maalaistaloa, josta oli kotoisin. Totta hän puhui. Talo oli suuri ja vauras. Ja minä, kaupunkilaistyttö, hohdin varmaan hänen silmissään kuin kuusenkoriste. Olin rakkauden ja kauniiden vaatteiden perään. Korkokenkiä ja koruja rakastin. Hoitelin naamaani. Olin siihen tyytyväinen, uskoin että saan sen avulla itselleni onnen.

No, sain ainakin miehen. Ja hehkeä olen vieläkin, niin ainakin ukkelit täällä hoitotalossa antavat ymmärtää, kun syliin pyrkivät. Eivät he enää maailmanmenosta välitä, eikä turhista käskyistäkään. Aina niistä joku pyrkii puristelemaan jo hieman pullistuneita muotojani. - Soh, soh! sanon.

Mutta sen minä sanon myös, ettei ulkonäkö tee ihmistä onnelliseksi sen paremmin kuin omaisuuskaan.

Lehmät voivat parhaassa tapauksessa saada ihmisen tuntemaan, että hän on olemassa, vaikka hän niiden seurassa itse unohtaisi itsensä. Lehmän lämpöä hohkaava nahkaiho ja kostea, hamuileva turpa, josta voi odottamatta kuin hellyyden osoituksena läiskähtää kasvoille tai käsille märkä nopea nuolaisu, tekee onnellisemmaksi kuin tuhat sanaa. Niin minä sen koin.

Tuntuu että lehmä on ainoa asia, jota menneisyydestäni haikailen. Siitä muodostui mittari, jolla pystyn mittaamaan itseäni. Lehmiltä sain sitä palautetta, mitä eniten kaipasin, hellyyttä. Ihmisten taholta sitä ei herunut. Minut mitätöitiin.

Muistan kuinka nuorikkona istuskelin pirtin penkillä helmet kaulassa ja punaiset korkokengät jalassa ja yritin hymyillä saadakseni talonväen huomaamaan, että olin olemassa, vieläpä heidän joukossaan. Kenelläkään ei ollut aikaa eikä halua puhua kanssani. Jos joku vahingossa vilkaisi minua, käänsi hän kasvonsa nopeasti pois. Sivukarein katselivat kuin ulkomaan eläjää. Ei ollut yhteistä kieltä. Larea ei päivisin näkynyt, ei aina öisinkään. Oli isännän kanssa metsätöissä, saattoi olla viikkotolkulla poissa. Ja kun tuli, ei ollut juttuseuraa enää hänestäkään. Nukkui kuin tukki kotiin tultuaan. Kuorsasi öisin. Ei ollut yhteistä kieltä enää meilläkään. Tunsin itseni turhakkeeksi.

”Kyllä sinulle vielä tekemistä löytyy”. Lare sanoi. "Nuo helmet voisit ottaa pois". Siinä vaiheessa istuin vielä pirtissä nätti mekko päällä, siinä pitsikaulus. Mutta että se kaulus niitä ärsytti, sitä en älynnyt. Ei emäntä siitä minulle sanonut, mutta ei hän muutenkaan puhunut suoraan minulle, kaikki kulki Laren kautta. ”Äiti sanoo että olisi jo aika panna jotain muuta päälle”, Lare ilmoitti. ”Ei pitsit sovi arkipäivään”.

Se olikin sitten jo seuraava aamu, kun emäntä toi minulle navettatakin ja muut varusteet. Minut valjastettiin talon töihin.

Lare lähti näyttämään minulle navettaa. Antoi minulle omat vanhat kumisaappaansa, ja me mentiin peräkkäin pihan poikki. Lare esitteli paikat ja lehmät ja sen, mitä siellä navetassa ja karjakeittiössä piti tehdä. Minä vain seisoin ja tölläsin ja kuuntelin.

Se oli ikävä paikka. Siellä haisi. Ja ne lehmät olivat pelottavia. Niitä oli pitkä rivi, seitsemän lehmää, kaikilla niillä oma nimi. Muistan ne vieläkin: Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki, Mielikki, Jolla ja Onnikki.

Ne seisoivat ja mölisivät matalalla äänellä ja muljauttelivat silmiään ja tölläsivät minua. Kauhistutti, että noilleko minun pitäisi jotain tehdä.

Minulle tehtiin selväksi, että vanha emäntä oli nuorikkona taloon tultuaan herännyt joka aamu neljältä, sytyttänyt tulen hellanuuniin, keittänyt puuron ja kahvin valmiiksi niitä varten, jotka heräsivät myöhemmin, jättänyt ne hellankulmalle, että ne pysyisivät lämpiminä, ja mennyt sitten navettaan navettatakki päällä ja kumisaappaat jalassa, ihan yksin. Hoitanut lehmät, luonut lannat ja lypsänyt. Se olisi nyt minun tehtävä.

Lare lupasi olla aluksi mukana, ja olikin. Mutta sitten se yhtenä aamuna jäi nukkumaan, ja sanoi, että kyllä sinä selviät yksin, kun vaan tarpeeksi yrität. Hänen piti lähteä isänsä kanssa metsätöihin, heti, kun päivä valkeni.

Silloin minä ymmärsin, mihin minua siinä talossa tarvittiin. Navettapiiaksi.

Hoidokkini täällä hoitotalossa eivät vaadi minulta mitään. Eivät he muista asioita, mutta huomaavat kyllä minut, luulevat joskus jopa rouvakseen. ”Huomenta, vaimokulta, montako lasta meillä onkaan?” eräs heistä kysyi kohteliaasti. Kaikki he pitävät minusta. Sille osaan antaa arvoa.

Kun olin nuori, en tiennyt mitään tästä maailmasta. Purkissa kasvatettu, joku sanoi. Tykkäsin käydä tansseissa. Vietin kesää tätini luona. Siellä, lavatansseissa, se tapahtui. Kohtasin ensi rakkauden. Se olisi voinut olla kuka tahansa miehistä, jotka hakivat minua lavan toiselta reunalta, mutta Lare oli ensimmäinen joka haki minut useamman kerran. Ja hän tuli saattamaan minua kun olin pois lähdössä. Eikö se ollut selvä merkki, että hän piti minusta? Niin minä ainakin sen tulkitsin. Ja minusta se oli niin mukava asia, että katsoin tehtäväkseni pitää hänestä. Eikö se niin mene? Sellainen minua pitempi muhkea mies. Kohtelias ja käyttäytyi hyvin.

Lare sanoi olevansa maalaispoika ja asuvansa muutaman kymmenen kilometrin päässä lavasta. Hän sai minut lupaamaan, että menisin muulloinkin lavalle tanssimaan. Ja niin tapahtui, että kun tanssit oli tanssittu ja koitti syksy, Lare ilmestyi koputtelemaan kotini ovea, vaikka se oli jo junamatkan päässä. Ihmettelin. Mutta kun äiti näki hänet, oli hän pois tolaltaan. Voi, mikä mies! Pidä kiinni hänestä. Harvoin näkee noin kohteliasta ja hyvätapaista nuorta miestä! Äiti suorastaan säteili. Eikä minun tarvinut pitää Laresta kiinni. Lare piti kiinni minusta. Niinpäin se oli.

No, Lare sai puheissaan kotinsa näyttämään juuri siltä unelmien punaiselta mökiltä, jossa oli perunamaa, ja josta äiti oli usein puhunut. Hän oli onnellinen puolestani. Mutta ei se ollut mökki. Äiti erehtyi. Se oli iso talo, jonka takana oli kyllä perunapelto, mutta lisäksi siinä oli laajat viljapellot ja niityt ja metsääkin satoja hehtaareja. En minä tiennyt, kuinka suuri on hehtaari, mutta se kuulosti hyvältä.

Lare kosi minua, kysyi ensin äidiltä, siitä äiti oli mielissään. Minustakin oli jännä mennä kihloihin ja sitten naimisiin. Me ostettiin kaupungista sormukset ja yhtenä sunnuntaina mentiin käymään Laren kotona. Siitä piti tulla minunkin koti. Lare oli ainoa poika, perisi lopulta kaiken.

Oli siellä iso pirtti! Se teki minuun suurimman vaikutuksen.

Pirtin penkillä istui Laren isä ja naapurinmiehiä ja joku emäntäkin. Laren äiti hyöri ahkeraan keittiössä, kävi kyllä pikimmiten tervehtimässä, mutta ei katsonut kohti. Se vilkaisi minua sellaisella syrjäkatseella, kuin olisi pelännyt tarkempaa tarkastelemista. Samalla se kantoi pirtin pöytään kuppeja ja pullapitkoa ja kermaa ja sokeria, ja keittiöstä alkoi tulla kahvintuoksua.

Kyllä ne naapurit minua tölläsivät. Minulla oli tietysti parasta päällä, helmet kaulassa ja olin käynyt permanentissa, joten kyllä minua varmaan sietikin katsella. Lare näytti olevan minusta ylpeä. Se istui vieressäni penkillä ja tuli pöydässäkin viereen istumaan, kun juotiin kahvia.

Minua ujostutti. Yritin hymyillä, mutta ei se onnistunut. Lare näytti komealta, ja minä olin hänestä ylpeä. Hänellä oli puku päällä, niin kuin oli ollut aina silloin, kun kävi meillä kotona. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että siinä vietettiin meidän kihlajaisia. Naapurit näyttivät erilaisilta kuin sitten myöhemmin. Mutta kun oli meidän häät, niillä oli taas ne paremmat vaatteet päällänsä.

Niitä häitä en välitä muistella, kun ne päättyivät onnettomasti. Kaikki miehet olivat päissään, ja Lare oli oksentanut mustan rippipukunsa täyteen oksennusta ja räyhäsi. Ajoi lopulta kaikki vieraat koteihinsa. Mutta se oli kai siellä yleistä, että joku häiriköi. Eivät ne panneet vastaan, lähtivät ihan kiltisti.

Hääyötäkään en halua muistella. Minua kauhistutti. Lare oli hurjana ja humalassa. Se yritti tehdä jotain, mikä inhotti minua. Kyllähän minä tiesin, että se kuului asiaan, mutta silti. Onneksi en enää välitä niistä touhuista. Ja jos välittäisinkin, on minulla sentään vapaa valta valita seuralaiseni.

Siitä alkoi arki ja ne navettatyöt. Vähissäpä olivat jo Laren puheet. Eikä hän tullut viereen istumaan. Meille oli annettu oma kamari, siellä oli minun tavarat, ja siellä me nukuttiin. Iltaisin ennen nukahtamista Lare kyllä kiehnäsi minussa kiinni, oli jatkuvasti kimpussa. Ja jo aamuyöstä tuli hänen kätensä herättämään minua.

Kerran Lare vei minut maamiestalolle tanssimaan. Mutta siihen päättyikin sitten minun lentoni. En sitä silloin arvannut. Kun me siinä Laren kanssa pyörittiin, tuli tyhjä tila ympärille. Ne halusivat varmaan nähdä, miten kaupunkilaistyttö pyörähtelee. Ja kyllä minä niille näytinkin. Minulla oli sifonkihame päällä ja korkokengät jalassa ja kirkkaanpunainen silkkipusero ja minä olin oikein vauhdissa!

Lare ei tykännyt yhtään, kun kaikki pojat sen tanssin jälkeen rynnisti minua kohti. Jokainen olisi halunnut tanssia minun kanssa. Laren ilme oli synkkä, se mutristeli huuliaan ja oli vielä kotona kamarissa vihainen; käänsi selkänsä, kun ruvettiin nukkumaan.

Sen vielä muistan, kuinka minua jännitti, kun ensimmäistä kertaa jouduin menemään navettaan yksin. Vielä vähän unentokkurassa hiippailin kylmään eteiseen, otin naulasta navettatakin, joka nyt siis kuului minulle, panin kumisaappaat jalkaan, huivin päähän, sytytin pihavalon ja menin pihan poikki navetalle, avasin sen oven ja panin karjakeittiöön valot. Yksi kuhaus, kun torakat hajaantuivat ja hävisivät muuripadan ympäriltä. Minne ne katosivat? Ne olivat inhottavia. Hiiriä ja rottia inhoan vieläkin enemmän, onneksi niitä ei siellä näkynyt. Se muuripata oli oikein iso. Sen alle kuului ensin sytyttää tuli, että vesi lämpiäisi. Sitten avasin navetan sisäoven. Voi mikä höyry ja lämmin virtsan ja lannan ja lehmän haju sieltä lehahti. Olin pökertyä. Mutta kyllähän siihen hajuun vähitellen tottui.

Piti luoda lanta. Se tapahtui lapiolla ja harjalla. Se oli kovaa työtä. Lehmät ynisi ja nosteli jalkojaan ja niiden mielestä ne olisi pitänyt lypsää heti. Mutta ensin ne oli puhdistettava. Oli otettava sankoon muuripadasta lämmintä vettä ja pestävä rätillä niiden mahanaluset ja varsinkin utareet ja nännit, ja se piti tehdä huolella. Jotkut lehmät eivät tykänneet pesusta. Ne nostelivat jalkojaan vihaisina. Mutta oli pakko. Yhtään mahanaluskarvaa, eikä muutakaan likaa, saanut joutua maitoon. Se, miten puhdasta ja rasvaista maito oli, sillä mitattiin paitsi tilan arvo, lehmien arvo, lehmien hoitajan arvo ja tässä tapauksessa erikoisesti miniän arvo ja minun ihmisarvoni. Itsekin jännitin, olisiko minusta mihinkään.

Lypsämisen kohdalla näytti ensin huonolta. Mutta opin, että sitkeydellä pystyy mihin tahansa. Lopputulos oli se, että maito tuli joka vedolla kohisten ämpäriin, se ihan vaahtosi. Siitä olin mielissäni. Ja näytti että lehmätkin olivat. Ihan kuin ne olisivat alkaneet arvostaa minua. Joku niistä joskus nuolaisi minua karhealla kielellään kuin kiitokseksi, kun jakelin niille heiniä.

Ei minua muut kiittäneetkään. Isäntä joskus kävi tarkistusmatkalla navetassa, mutta pysyttelin hänestä etäällä, vierastin häntä.

Siinä talossa ei kyllä muitakaan kiitelty. Vasta jos teki jotain väärin, silloin kyllä sanottiin.

Mutta meistä lehmien kanssa tuli ystäviä. Ja joskus, kun minulla oli oikein paha mieli, ne lohduttivat minua. Varsinkin Onnikki - se oli minun lempilehmä - sen lämmintä mahaa vasten tuli monet itkut itkettyä. Se katsoi minua erikoisen lempeästi ja ynisi sillein hellästi, lohduttavasti.

Sille ei olisi saanut antaa väkirehua, kun se oli ummessa, mutta aina minä pistin sille kaksi koussillista niin kuin muillekin, kunnes se huomattiin ja minua toruttiin.

Ei emäntä minulle mitenkään ilkeä ollut. Hän ei vain huomannut minua. Hän hoiti sisähommat, ja näytti, että hänellä oli tarpeeksi tekemistä. Joskus hän vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Enkä minä hänelle. Parhaiten viihdyinkin navetassa. Kävin siellä kurkkaamassa usein päivälläkin. Totuin lehmiin ja ne tottuivat minuun. Joskus lauleskelin niille. Minulla on aika hyvä lauluääni. Silloin oli mukavaa, kun minä lauloin, ja lehmät kuuntelivat ja ynisivät matalalla äänellä. Ihan kuin oltaisi oltu lehmäkuoro, minä solistina.

Sitten tuli se, mistä minua syytetään.

Lapsi, jota odotin, syntyi, mutta se oli vammainen. Ja se kuoli.       

”Jumalan rangaistus”, minulle sanottiin. ”Seurausta tansseissa käymisestä ja koreilunhalusta”.

En ole varma, onko viisasta kertoa kaikkea tätä onnettomuutta. Mutta kerronpahan kuitenkin. Menetin elämänhaluni. En jaksanut aamuisin nousta sängystä. En edes navettaan jaksanut mennä. Onnikki menetti vasikkansa samoihin aikoihin. Onnikki ennätti nauttia äitiydestä vain sen verran, että nuoli vastasyntyneen, kun se jo erotettiin äidistään ja vietiin vasikkakarsinaan, joka oli toisessa päässä rakennusta. Onnikin surullinen mölinä kuului pihalle asti. Me olimme kohtalotovereita. Olisimme hyvinkin voineet lohduttaa toisiamme.

Siellä kamarissa maatessani minulle syntyi vastustamaton halu lähteä pois, paeta.

Laresta ei ollut lohduttajaksi. Juron näköisenä se kuunteli yhtenä iltana vähän aikaa, kun itkin koko elämääni ulos. Sanoin, että se saa itse mennä navettaan tai laittaa sinne äitinsä. Minä en sinne enää mene. En jaksa.

Lare kuunteli aikansa ja sanaakaan sanomatta poistui. Olisi se voinut edes päätä sipaista, ennen kuin lähti. Mutta ei. Eikä se tullut takaisin. Koko yön valvoin ja odotin. Se nukkui ilmeisesti pirtin hetekassa ja lähti äänistä päätellen äitinsä kanssa navettaan aamulla. Kuulin kun ne juttelivat eteisessä. Sitten kun ne olivat menneet, päätin, että nyt lähden. Keräsin vain vähän tavaraa mukaani, sen verran kun kassiin mahtui, ja lujahdin salaa ulos.

Ennätin juuri parahiksi maitolaiturille, kun postiauto tuli. Postipoika oli jo kerinnyt heittää lehtikäärön avoimeen laatikkoon, kun kuljettaja huomasi minut. Hän oli näreissään kun joutui pysähtymään. Mutta niin minä vaan lähdin. Uskon, ettei minua kukaan kaivannut.

Minnekä minä muualle olisin mennyt, kuin sinne, mistä olin aiemmin lähtenyt. Äiti voivotteli, ei ollut yhtään iloinen, kun tulin.

Mutta kesti monta viikkoa. ennen kuin Lare ilmestyi soittelemaan ovikelloa. Äiti oli varmaan hänelle kirjoittanut. Lare oli vihainen. Minkä häpeän olin aiheuttanut koko suvulle, häipynyt noin vain. Eivätkä naapuritkaan enää uskoneet selityksiä. Lare oli määrätty hakemaan minut takaisin suvun kunnian tähden.

En lähtenyt. En. Kerrankin olin päättäväinen. Lehmiä minulla oli ikävä. Mitään muuta en sieltä ikävöinyt.

Lehmistä olen sen jälkeenkin aina pitänyt. Joskus kun pyöräilen jonkun maalaistalon ohi ja ilmassa on hiukankin navetan hajua, vedän sitä syvään sisääni. Ja minulle tulee haikea olo. Huutelen siinä pyöränselässä istuessani ja maisemien halki kiitäessäni entisiä ystäviäni, toistelen niiden nimiä kuin mantraa:

Hoi Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!

       Hoi Mielikki, Jolla ja Onnikkii, hoi hoiii!

Onnikki jää aina pitempään soimaan korviin.

Larea en ikävöi kuin ihan pikkuisen joskus. Lare oli alkanut lähtöni jälkeen ryypätä. Ryyppäsihän se aikaisemminkin, mutta nyt se oli lisännyt ryyppäämistä.

”Syyllinen, syyllinen!” Näen, miten he sormellaan osoittavat minua. ”Jos se sen akka ei olisi karannut, Lare jaksaisi pitää taloa tänäkin päivänä."

Nyt tämä akka elää, ja onhan noita miehiä! Tänäkin iltana on töihin meno. Ja koko yön saan vahtia mukavia yllätyksiä aiheuttavia, välillä outoja puhuvia äijiä. Aivan hellyttäviä. Minä heitä hauskutan. Minulla on sentään puhekumppaneita. Ei tarvitse olla yksin.

Joskus kutsun heitä niin kuin lehmiä, heidän omilla nimillään. Huutelen heitä syömään. Siitä he pitävät. Näyttävätpä muistavan nimensä.

Joskus hassuttelen heidän kanssaan latelemalla muistista lehmäystävieni nimiä. Lauleskelen niitä niin kuin ennen hakiessani niitä laitumelta.

      

Hoi, Mansikki, Mustikki, Leivo ja Leinikki!      

Hoi, Mielikki, Jolla, ja Onnikki, ho hoiii!

Sitä nämä miehet täällä erikoisesti arvostavat. Se on heistä mukavaa.
Joskus mietin, että vieläköhän ne elävät, lehmäystäväni.

Oi, Onnikki, Onnikki! Sinua minä eniten kaipaan! Vaikka olit lehmä, sinä olit ainoa, jolta tunsin saavani hellyyttä, silloin kun sitä eniten tarvitsin.

                                                         

                                                      If - 02 - Atom Heart Mother - Pink Floyd

                  

RUKOUS (rukouspäivänä)

Hyvä Jumala

joka istut vetten päällä

kiitos kun et kuule minua

et kallista korvaasi

kun rukoilen sinulta

mahdottomuuksia

kiitos kun annat minun

olla rauhassa

tehdä syntiä

mitä se sitten onkin

en tiedä

kiitos että saan epäillä

kaikkea, myös sitä

että olet olemassa

että saan ihmetellä

mitä tapahtuu

näinä vaikeina aikoina

sitä, että annat

ihmisten sotia

sitä, että annat myrskyjä

maanjäristyksiä

suuria tuhotulvia

junaonnettomuuksia

sitä, että on tappajia

ja murhamiehiä

sitä, että on uskonsotia

ja itsemurhaajia

sitä, että on muitakin kuolleita

ymmärrän: he antavat tilaa

uusille ihmisille

joilla on mahdollisuuksia

tehdä elämästään onnellista

meitä on liikaa

hyvä jumala

meitä on ihan liikaa

kärsiviä, onnettomia ihmisiä.

Musiikki yhdistää ihmisiä, antaa voimaa. 

Hälventää pahaa mieltä.

Rauhoittaa.

YSTÄVYKSET

(Vaihe 1. Taustaa ja paljastuksia) 

"Ulla ja Alli ne yhteen soppii, pitäisi panna pussauskoppiin", pihan lapset lällättivät. Aikuiset puhuivat lesboista.   
     Samanaikaisesti Ullasta oli kuitenkin liikkeellä huhu, että Ulla oli ollut kaksi kertaa naimisissa. 
      Ja toinen huhu: Kumpikin Ullan mies oli tehnyt itsemurhan. 
      Oliko ne totta? Sitä kukaan ei tiennyt.

     
Mutta huhuja uskomatta (Alli) ja niistä välittämättä (Ulla), Ulla ja Alli kävelivät elämäänsä joka päivä eteenpäin. 
     Ulla oli tottunut kaikenlaisiin puheisiin, ne eivät häntä hetkauttaneet. Allia hän joutui joskus rauhoittelemaan.

Se, että he kävelivät, oli kirjaimellisesti totta. 
     He kävelivät, sillä he olivat köyhiä - ainakin jonkun mittapuun mukaan.   

     Ulla, vapaaeläjä, ei ollut mielestään köyhä hengeltään. Hän kirjoitteli runoja, oli jopa julkaissut kaksi (ohutta) runokirjaakin, mutta rahat eivät tahtoneet riittää.

     Alli, viimeisin virkanimike: työtön, oli köyhä varsinkin hengeltään, omasta mielestään. - Onkohan se oikeasti vähän bimbo? - Ulla joutui välillä miettimään.

     Rahaa Allilla kyllä oli, mutta se oli pankissa, pitkäaikaistalletustilillä, eikä sitä saanut sieltä noin vain käyttöönsä. Onneksi, sillä se oli varattu vanhuuden päivien varalle, eikä Alli tuntenut itseään vielä tarpeeksi vanhaksi.

      Lisäksi, sanottakoon suoraan: Alli oli pihi, saita, vai mitä sanaa käyttäisi. Ehkä säästäväinen ja tarkka kuulostaisi paremmalta. Mutta joka tapauksessa bussien kertaliput olivat sikamaisen kalliita verrattuna sarja- tai kuukausilippuihin, joihin heillä ei ollut tarvetta, sillä heidän menonsa eivät olleet pakollisia eikä säännöllisiä, pikemminkin ne olivat impulsiivisia, säästä ja mielialasta riippuvia.

     Eikä kummallakaan ollut autoa, puhumattakaan miehestä, joka olisi sitä ajanut - valitti Alli.

Kävelemisessä ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. Käveleminen on terveellistä. Se on kuin panisi rahaa pankkiin. Se kasvaa korkoa korolle terveyden muodossa. Senhän kaikki tietävät. Mitä enemmän liikut, sen terveempi olet.

     Ihme vain, että huolimatta suhteellisen suuresta liikunnan määrästä, kumpikin heistä, sekä Ulla että Alli, olivat säilyttäneet "ruumissäkkinsä" - Ullan termi - suunnilleen samankokoisena koko sen ajan kun olivat tunteneet toisensa.        

     Ulla oli runsas vartaloltaan, rehevä - lihava löllerö, joku saattoi ilkeästi sanoa. Alli oli kuikelo, kävelevä luuranko, Ullan mielestä. Vaikka oikeasti Allilla oli ihan tarpeeksi elopainoa. Vain hänen kasvolihaksensa olivat minimissä. - Siitäköhän kiristynyt, synkkä perusilme johtui? 
     Sitä paitsi: Allin terveys ei ollut hyvä, ainakaan hänen omasta mielestään. Alli oli kova valittamaan.

Ulla ja Alli asuivat kerrostalossa keskellä kaupunkia. Samassa talossa, samassa rapussa, ja mikä parasta, samassa kerroksessa. 
     Molemmilla oli yksiö, joitten ovet olivat kulmittain käytävän perällä.

     Joskus, kun kumpikin oli yhtä aikaa lähdössä asunnosta ulos, ovet - ja melkein heidän päänsäkin - kolahtivat paukahtaen yhteen.
     

     - Meinaatko murhata minut? (naurua)

     - Hyvä että sormet pelastui! (taas naurua)

     - Oletko minun luo tulossa? (naurunpärskähdys)

     - Vai sinä minun luo? (voimistuvaa naurua)

Naurunkäkätys (Ulla) ja hihitys (Alli) kertautuivat ja voimistuivat betoniseinistä ja kuuluivat kaikuvassa portaikossa alas asti niin voimakkaina, että alimman kerroksen asukas, jolla oli huonot hermot, valmistautui jo vihaisena avaamaan ovensa päästääkseen raivonsa valloilleen - tiesi Ulla ja hiljensi äänensä volyymia.

     
Tilanne päättyi yleensä niin, että molemmat luikahtivat sisään samasta ovesta, ei väliä kummasta, kumpikin asunto tuntui kodilta: sama määrä neliöitä, iso ikkuna, sama hella keittokomerossa, samat kaapit ja kaakelit. Ja kylpyhuoneet kuin kaksoset.

     
Se ero oli, että Alli piti asuntonsa siistinä, kun taas Ullalle siisteys oli sivuasia. Ullalla oli leveä luonne, johon mahtuivat roskatkin, ja pienoinen sotku merkitsi hänelle vain kodikkuutta.

Ullan tavat tuntien ei Alli ihan kauheasti ihmetellyt, kun Ulla eräänä sunnuntaiaamuna varhain, vain muutama tunti auringonnousun jälkeen, kilautti ovikelloa muovikassi kädessä, mustat lasit silmillä.

     - Huomenta Alli! Herätys! Et usko, miten hieno päivä ulkona on tulossa! Ei kannata nukkua liian pitkään.
     Ajattelin että käyn tervehtimässä tytärtäni, hänellä on tänään syntymäpäivä. Lähdetkö mukaan?

Haukotellen, pää vielä pöpperössä Alli puki heti vaatteet päälleen ja alkoi onkia naulakon alta kenkiään, ja ne kädessä hän istahti tuolille laittamaan niitä jalkaansa. 

     Yhtäkkiä, jossain vaiheessa, hänen päänsä sisällä jysähti.

     
     - Tytärtä! hän parkaisi. - Mitä sinä sanoit? Tytärtä? Onko sinulla tytär?

     Epäusko ja syvä loukkaantuminen kuulsivat Allin äänestä.

Onhan ihmisillä lapsia, tyttöjä ja poikia. Nyt ei ollut kysymys siitä. Kysymys oli siitä mitä uskoa ja mitä ei. 
     Ajatella kuinka monta vuotta he olivat Ullan kanssa tunteneet toisensa, puhuneet lähes päivittäin kaikki asiansa ja kaikki toistenkin ihmisten asiat, ja nyt, yhtäkkiä, noin vain sivumennen Ulla ilmoittaa että hänellä on tytär! 
Uskomatonta!

     Alli oli todella loukkaantunut. Vähitellen hän sai kuitenkin itsensä hallintaan sen verran, että ääni toimi.

     - Missä se sinun tyttäresi asuu? Onko se kävelymatkan päässä?

     - On, on, ja minulla on tässä kassissa vähän evästä mukana!

(Vaihe 2. Taivallus päämäärää kohti) 

Aurinko valaa täysillä lämpöä pilvettömältä taivaalta. 
     Ulla ja Alli kävelevät peräkkäin maantien reunaa. 
     He ovat jo kaukana menossa. Vain jokunen linkkitorni selän takana muistuttaa kaupungista. 
     Ympärillä leviää maalaismaisema: vihertäviä peltoja ja keväistä metsää. Voikukat levittävät keltaista valoaan tien varrella kuin pikku auringot. 
     Ilma on aamuraikasta. Niin kirkasta ja puhdasta, että sitä voisi vaikka juoda.

Ulla kävelee edellä, läpsis, lätsis, läpsis, lätsis, sandaalit ääntelevät paljaissa jaloissa. Kellertävät, rohtuneet kantapäät nousevat ja laskevat reisien ja pohkeitten vauhdittamina ja puskevat määrätietoisesti eteenpäin. Jalat tikkaavat tienreunaa tasaisesti kuin ompelukone.

     

Alli kävelee tiiviisti Ullan selän takana. 
     Selkä hänen edessään on turvallisen tukeva ja leveä. Tuttu. Käsivarret sen molemmin puolin kuin täyteen puhalletut makkarat. Pää uhmakkaasti pystyssä. 
     Allin mieleen tulee taistelulaiva!

     
Mutta - Alli panee merkille - miten oudon hiljainen Ulla on.
      Ei katsele ympärilleen, ei puhu, eikä missään vaiheessa koko matkan aikana ole kuulunut naurua, joka Ullalla on tavallisesti jatkuvaa ja runsasta. 
     Poissa on aamuinen innostus ja hyvä mieli. 
     Ulla on kuin unissakulkija, liikkuu kuin sokkona.

     

Mutta ei kannata hermostua. 
     Alli tietää, että kysymyksessä on vain joku Ullan pään sisällä mylläävä asia, joka vie kaiken henkisen energian, ja että aurinkolasien alla, leveälierisen hellehatun suojaamana, elää ja on hereillä Ullan elämää johtavat mittarit: kaksi silmää. 
     Kaksi vedenväristä, laimeahkoa näköelintä, jotka näyttävät kilteiltä, mutta saattavat hetkessä iskeä tulta, kiihtyä ja olla petollisia. 

     

Ullasta ei kukaan tiennyt totuutta. Näköhavantoihin ei kannata luottaa. Esimerkkinä juuri silmät: Ullalla ne vetistävät; lilluvat koko ajan vedessä kuin uisivat siinä. 

     On kuin hän itkisi silloinkin kun on hyvällä tuulella. 
     Ja Ulla on siitä erikoinen, että hän nauraa paljon ja äänekkäästi, mutta ei koskaan hymyile. Ullalta puuttuu hymy. Silmät itkevät, suu nauraa. Yhtä aikaa. 
     Kyllä niinkin voi tapahtua. Ulla on todiste. Ja jos on korva tarkkana, saattaa kuulla, miten Ullan suusta purkautuu aina välillä tukahtunut ähkäisy. Mikähän sillä on hätänä?

     Jos se on vain turha tapa. Ei sitä kannata häneltä kysellä.

Mitä korkeammalle aurinko taivaalla nousee, sitä vaikeammalta alkaa kävely tuntua. Ainakin Allista, joka yrittää väsymyksestä huolimatta pysytellä Ullan perässä. 
     He ovat kävelleet jo monta tuntia, eivätkä vieläkään ole perillä. 
     Alli alkaa jo katua että yleensä lähti mukaan. 
     Kuinka mukava olisi istua kotona, lukea aamulehteä, tai loikoilla sängyssä puolivalveilla. Ikkuna olisi auki ja raitista ilmaa virtaisi sisään...

     
Toisaalta, kuinka mukava olisi olla perillä! 
     Istua Ullan tyttären luona omakotitalon pihassa. Nauttia auringosta ja ihanista herkuista joita terassin pöytä on täynnä. Juoda lasikannusta kirkasta  ja kylmää sitruunan makuista vettä! 
     Ja miten ihana tytär Ullalla on, ei jälkeäkään äitinsä mökötyksestä! Kuin perhonen hän liitelee kesämekossa ja huolehtii vieraittensa hyvinvoinnista. 
     Alli on ihan innoissaan, kun hänen mielensä jaksaa laukata ja synnyttää mielessä muhivia ennustuksia.

     Samassa ohut tuulenhenki pyyhkii Allin hikisiä kasvoja ja sekin antaa hänelle voimaa ja toivoa. Ehkä kumminkin jaksaisi perille asti, kun Ulla vaan älyäisi välillä pysähdellä.

     
Matka jatkuu. Ulla etenee kuin juna. Alli vaununa perässä!

Muovikassi heilahtelee Ulan kädessä jalkojen tahdissa. 
     Allin katse alkaa heilua mukana. 
Paitsi kova jano, myös nälkä vaivaa häntä. Aamupuuro jäi syömättä äkkilähdön takia, ja nälkä sen kun pahenee ja suuta kuivaa. 
     Kassissa olisi melko varmaan myös juomista. Mutta turha toivo. Kaikki kassissa on tietysti tarkoitettu tyttärelle tuomisiksi. 
     Onhan niin, että kun menee kylään, on oltava tuliaisia! Kyllä Alli sen tietää, vaikka hänen mielestään tuliaiset on aina pelkkä riesa. 
     Koskaan ei tiedä, mitä pitäisi viedä, mikä on saajalle mieluista, ja milloin sitä on tarpeeksi. 
     Allilla on itsellään vain oma avain taskussa. Se häntä vähän nolottaa. 
     Lisäksi hänelle on tullut uusi vaiva. Pahin kaikista. Pahenee joka hetki kun sitä ajattelee. Kohta sitä ei kestä.

    
     - Ulla, mua pissattaa!

     - Pissattaa? No, jos sinua pissattaa, sinun pitää tietysti    
      silloin pissata!

Näyttää, että Ulla ei siitä sen kummemmin välitä. Hän jatkaa matkaa, mutta vähän ajan päästä hän kuitenkin pysähtyy. 
     Ehkä Alli ei tosiaan tiedä, miten maantiellä voi hoitaa tarpeensa. Sille on se näytettävä:

     - Katsos minua, tee näin!

     
Ulla tekee sivuloikan nurmikolle asvaltin viereen. 
Nostaa helmansa. Paljastaa takapuolensa - höh, eikö sillä ole housuja! Alli ennättää kauhistua - nyt Ulla kyykistyy, kallistuu hiukan eteenpäin ja alkaa lorottaa. 
     Pissasuihku kulkee suhisten savimaassa ja katoaa sihisten maantieojaan. 
     Miten yksinkertaista!

Alli ottaa mallia. Tekee saman tempun, mutta laskee ensin pikkuhousut, kyykistyy ja sitten antaa tulla.

     Kylläpä se helpotti! Onneksi ei yhtään autoa vilahtanut sillä aikaa ohi!

Ullaa ei ole aina helppo uskoa. 
Välillä se puhuu tosiasioita leikkinä, välillä keksii päästään juttuja, jotka eivät pidä paikkaansa. 
     Ohjeita ja sääntöjä se noudattaa omalla keksimällään tavalla. Mutta ihmeen ketterästi se pystyy kulkemaan! Alli ihailee Ullan sinnikkäitä jalkoja ja peruuttamatonta mieltä.

- Joko kohta ollaan perillä?

- Loppusuoralla ollaan. Koeta kestää! Enää vain vähän matkaa jäljellä.

Tuore nurmi on lakannut tuoksumasta, tai sitä ei enää voi huomata. Väkevä lannan haju leviää sen päälle. Pellon takaa kuuluu metsäkyyhkyn huhuilua.
      Alli roikottaa päätään. Voimat näyttävät olevan hänellä jo ihan vähissä.

Ulla pysähtyy.

     - Kuuntele! hän sanoo: - Tämän tien tallaaminen loppuu kohta, tuon mutkan takana, näetkö? Tuon tuolla, missä kasvaa iso mänty! 
     Se yhtyy siinä vanhaan maantiehen - onko tuttu? Sitä kuljetaan enää ehkä vähän yli puoli kilometriä. Sitten ollaan perillä. Tuntuuko, että jaksat?

     - No pakkohan se on. Ei kai kannata enää takaisin kääntyä. Vaikka kyllä tämä kuumuus... ja jalat! Jalat alkaa...

     - Kuule, kohta kun ollaan perillä otetaan rennosti. Levätään oikein kunnolla! Syödään ja nautitaan pelkästä olemassaolosta!

Puhuessa Ulla liprauttaa usein kieltään. Hän liprauttelee kuin käärme. Kielenkärki vilahtaa näkyviin, nopea nuolaisu ylähuuleen, ja kieli takaisin suuhun. 

     Aina kun tätä tapahtuu, saa olla varuillaan. Yleensä Ullalla on silloin metku mielessä. Hän on arvaamaton, alkaa selittää jotain harmillista ja ikävää vakavalla, surullisella naamalla, mutta juuri kun toinen on ennättänyt sovittaa omille kasvoilleen osaa ottavan tai muun sopivan ilmeen, Ulla päästääkin rämäkän naurun, ja: "Höpsistä! Ei asia nyt niin hullusti ole!"

     
Joskus Ulla on järkyttänyt Allia vain nähdäkseen tämän ilmeen. Siihen ei paljoa tarvita. Allilla on tiukat käsitykset asioista joita ei sovi tehdä, ja vielä tiukemmat niistä, joita ei saa tehdä. 

     "Minun ei tarvitse kuin pieraista, niin sinä jo vauhkoonnut", Ulla sanoi kerran. Allin mielestä se oli rumasti sanottu.

Nyt Ulla ja Alli kulkevat jo vanhaa maantietä. Sen vasemmalla puolella on synkkää kuusikkoa, oikealla puolella alavaa maata ja korkea kiviaita joka myötäilee tien kulkua. 
     Aidassa on aukko. Sen kohdalla Ulla sanoo:

     
     - Tästä me oikaistaan!

(Vaihe 3. Loppusuoralla. Selviää asioita, joista oikeastaan ei kai pitäisi puhua.)

Ulla kierähtää aukosta sisään. Alli perässä. Näkyviin avautuu alavaa maata, kokonaan uusi maisema. Pinnalla pelkkää nurmikkoa, hiekkatie ja polkuja. Jokunen korkea puu harvakseltaan, koivu, mänty tai pihlaja. Niiden oksien alla ja välisillä alueilla silmänkantamattomiin loputon määrä  pystyssä sojottavia hautakiviä! 
     Nämäkö pitäisi ohittaa? Alli hermostuu. Eikö olisi voitu oikaista muualta!

     
Allia hautausmaat pelottaa. Mikä lie vika hänen silmissään, mutta ne eivät osaa pysytellä hautakumpujen tasolla, vaikka niille olisi kuinka asetettu kukkia ja kirjoitukset kivissä olisi kullattuja. 
     Katse iskeytyy väkisin alla olevaan multaan ja porautuu mullan läpi hiekkaan, niin syvälle, että kolahtaa lopulta arkkuun - jos se on vielä kunnossa ei täysin lahonnut - eikä sekään vielä riitä, se työntyy väkisin arkun sisään katsomaan siinä makavaa ihmistä. 

     Hyväinen aika, mikä näky! Oksettaa ja itkettää, kun mieli täyttyy kellertävistä luista, mädäntyneistä ruumiinosista, vaateriekaleista - onko se tosiaan ollut joskus elävä ihminen!
     Irvistelevä pääkallo pelottaa. Yrittääkö se vielä hymyillä hampaillaan, ei, ei, pois, pois, äkkiä pois!

     
He kulkevat leveää hiekkatietä kohti hautausmaan porttia. Se on jo valmiiksi auki.
     Alli haluaa kiirehtiä askeliaan, mutta Ulla päinvastoin hidastaa.

Nyt pitää olla varuillaan, alkaa se vaihe, jolloin ollaan lähellä totuutta. 
     Onko tapahtunut jotain sellaista mitä ei toivoisi kenellekään ja mistä ei puhuta? 
     Mitä sanoa ihmiselle, joka on joutunut kärsimään tavalla josta ei voi toipua koko elämänsä aikana?

     On olemassa väärinkäsitysten vaara. 

Ehkä olisi parasta, että ei sanota mitään. Ollaan hiljaa. Sanat eivät aina auta.

     

Jokainen toivoo kuitenkin onnellista loppua kärsimysten jälkeen. 
     Se on mahdollista. Kaikki voi muuttua hyväksi. Jos ei nyt, niin myöhemmin, toisessa maailmassa. Niin meitä  yritetään lohduttaa. Mutta on vapaus uskoa tai olla uskomatta.

Sekin tiedetään, etteivät mitkään asiat ole sellaisia kuin me ne ensi näkemältä kuvittelemme. Niinpä sitten käy, kun alamme nähdä ne läheltä, löydämme niistä odottamattomia piirteitä.

Mitä tapahtui hautausmaalla Ullalle ja Allille? Ehkä se on parasta kertoa. Muuten se voi jäädä vaivaamaan mieltä. 



(Vaihe 4.  Loppu. Onnellinen vai onneton?)

Ulla seisahtui lähellä hautausmaan toista laitaa, portin kohdalla. Hän kumartui pienen, matalan hautakummun puoleen silmät sumeina, oikaisi selkänsä ja kuulutti kuin konduktööri junassa ilmeettömällä äänellä:

- Nyt olemme perillä! Tässä lepää tyttäreni Anneli.
Anneli oli seitsemänvuotias kun kuoli. Täyttää tänään neljäkymmentä!

Ulla kyykistyi, siveli hellästi kädellään pientä valkoista jo vähän kulunutta puuristiä ja alkoi itkeä.

Taas kerran Allin päässä jysähti!.

- Milloin sinä lakkaat pettämästä minua! Sinä valehtelit minulle! 

Alli huusi. Hän oli vihainen. Niin vihainen ettei kestänyt sitä. Alkoi itkeä.

Kaksi itkevää naista hautausmaalla pienen, vaatimattoman hautakummun kohdalla. Tuskin se olisi herättänyt huomiota vaikka kuka tahansa olisi sattunut kulkemaan ohi. 

Mutta Ulla ja Alli katsoivat toisiaan. Vielä vähän aikaa sitten he olivat olleet ystäviä. Mitä he nyt olivat? Kyyneleet, joita he yrittivät käsillään kuivata käyttäen mekkonsa helmaa apuna, eivät näyttäneet loppuvan ollenkaan. Ne olivat syytösten, vihan, anteeksipyynnön, ystävyyden, pettymyksen ja surun kyyneliä.

Alli olisi mielellään kääntänyt selkänsä ja marssinut ulos portista, mutta niin oli väsynyt, ettei jaksanut edes seistä. Hänen oli pakko istahtaa nurmikolle. 

     Ulla istuutui hänen viereensä jättäen noin metrin verran väliä.

     - Kuule, sinä et varmaan tiedä, miltä tuntuu, jos menettää  
     lapsensa. Se on kuule pahinta mitä voi tapahtua. Minulla   
     se otti niin koville, että en ole pystynyt puhumaan siitä. En 
     kenellekään. En edes sinulle, vaikka olet ollut minun  
     ystävä.

    

Ulla kurotti kättään Allia kohti ja tarttui hänen käteensä. Alli veti kätensä pois. 

Ulla jatkoi:

- Arvaa, miten raskaaksi se teki elämän! 
      Minun on pitänyt koko ajan väkisin yrittää olla iloinen, nauraa ja esittää jotain muuta kuin olen... Muuten en olisi jaksanut... Vaikeaa se oli ja väärin... Mutta et usko miten mukavalta tuntui, kun luulin että olin keksinyt keinon, millä saisin asian sinun tietoosi tarvitsematta sitä varsinaisesi kertoa, ja sinä, Alli, sinä olit heti valmis lähtemään mukaani. Kiitos siitä!

     Minulla on olo nyt helpottanut. On kuin joku lukko olisi sisälläni rapsahtanut auki!

Alli oli hiljaa. Ei sanonut mitään. Pää kallellaan, kädet takanojassa hän istui nurmella ja katseli taivaalle keräytyneitä pilviä joita lämmin tuuli hitaasti liikutti. 
     Hän pohti kuolemaa. Ajatteli. 
     Vähitellen elämä ja kuolema alkoivat hänen mielessään lähestyä toisiaan ja lipua yhteen niin kuin pilvet taivaalla.

- Kerro minulle siitä tyttärestäsi! Alli sanoi.

Ulla kertoi. Hän kertoi kaiken tyttärestään, Annelista. Hän kertoi lapsensa koko elämän, joka päättyi auton alle ensimmäisenä koulupäivänä keskellä maantietä koulun portin kohdalla, kun Anneli innoissaan oli irrottanut kätensä äitinsä, Ullan, kädestä ja rynnännyt tien poikki kohti porttia.  Käsi kädessä he olivat kulkeneet maantien viertä kotoa asti. 

      
Alli kuunteli. Ja kun Anneli ilmestyi hänen silmiensä eteen  elävänä pienenä koululaisena uusi reppu selässä, silmät kirkkaina, täynnä íntoa, Alli katsoi näkynsä läpi kunnioittaen ja ihmeissään Ullaa. Ullassa oli jotain uutta: hänen kasvonsa. Niiltä kuvastui ennen näkemätöntä rauhallisuutta ja iloa, voisiko olla mahdollista, iloa surun päällä!
     

Nyt oli Allin vuoro tarttua Ullaa kädestä. Ulla ei vetänyt kättään pois. Alli vilkaisi häntä ja ilahtui näkemästään:  
     
Ulla hymyili!

                                                                     
                                                Elisabeth Schwarzkopf - Litanei 

                                                                     Franz Schubert (1797 - 1828)

Ps.

Missäs eväät? joku voi kysyä. Toden totta! Ne unohtui! Mutta aivan varmaan jossain vaiheessa ennen kotiin lähtöä ne tuli juotua ja syötyä. Kassi tyhjäksi!

     Ja vielä varmuudeksi yksi hyvä uutinen: Niin pitkä ja väsyttävä kuin tulomatka oli ollut, ei tarvitse olla huolissaan paluusta. 
     Hautausmaan ulkopuolella oli bussipysäkki. Ullalla oli rahaa taskussa. 
     Niinpä he, Ulla ja Alli, - vastoin periaatteitaan - matkustivat huristen kotiinsa. 
     Olihan otettava huomioon, että heitä oli nyt paluumatkalla kolme.

Miten niin kolme? 
     No tietysti Anneli oli heidän mukanaan! Siellä se matkusti Ullan ja Allin mielessä, jossain aivojen mutkassa, tai ehkäpä sydämessä!