Mirja K. oli rakastunut.
No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia,
kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli
vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä
asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että
hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko
joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?
Huolimatta jalastaan oli
Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen.
Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki
luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin
palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin
työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän
mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli
suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi
tavannut henkilöä, johon rakastui.
Kävi nimittäin niin,
että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä.
Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli
ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi
itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut
pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä
toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö
vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat
olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä
ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri
Mirjan pöytään.
Mirja K. ei unohda ikinä
sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta
ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja
viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut
rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento
herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei
halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia
ihmisiä.
”Onko tässä
vapaata?” mies kysyi.
Mirjan huomio kiinnittyi
erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli
luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei
katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä
puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa
lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa,
muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän
tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.
Syötyään mies otti
hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen
teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä
oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään
muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja
jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.
Vasta kun mies hampaansa
kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta
savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti
hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti
taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän
kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti.
Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei
ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että
olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan
pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia
Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi
vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti,
mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?
”Käytkö useinkin
täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä
hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä.
Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi
tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen
takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun
liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei
olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli
kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.
Mies ei ennättänyt
sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan,
sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa
takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä
olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti
savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi
koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa
vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa
Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”.
Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla
hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään
läikähteli omituisesti.
Siitä lähtien Mirja K.
istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa
pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja
kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän
ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen
pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja
pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa
itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…
Mies alkoi tervehtiä
Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä
mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla
tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin
vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina
se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen
väärään kysymykseen tai päinvastoin.
Miehelle ei puhuminen
näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä
mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se
nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei
edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli
luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai
mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.
Aika pian hän alkoi
puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli
Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen
elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän
asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri
ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli
ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan,
löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.
Tuntui luontevalta, että
syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun
se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi
aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen
puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään!
Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli
niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan
liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä
lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä
ei kehtaisi edes kertoa.
Sitten tuli päivä,
jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään
hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin
arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä
uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros
kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta
vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.
Huone oli kolkko. Siellä
oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle.
Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin.
Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään.
Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei
edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika
pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että
siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään
hypähtäneet häneen.
"Tässä on se mitä
halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka
avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta
kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia
kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin
kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä
on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat
muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa
Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä
himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne
olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän
itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä
sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei
takaisin hyllyyn.
Sen käynnin jälkeen he
tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja
huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät
alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen
ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi
Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei
enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi
aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota
Mirja odotti, ei näkynyt.
Ei Mirja siihen kuollut,
onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan.
Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman
kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena
mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein
vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli
näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä
lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään
asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän
hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai
yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään.
He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja
luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla.
Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä
Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä
sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.
Miehen näkökulmasta ?
- Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä. Laulaja on muuten Philipp Mayer. Säveltäjä John Cage.
John Milton Cage oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Cage lienee tunnetuin 1900-luvun musiikin kokeilija, joka varhaisista sävellyksistään asti oli kiinnostunut hälyistä ja epätavallisista äänilähteistä. Hän itse nimitti tyylilajia ”sattumamusiikiksi”. (Wikipedia)
On
kulunut päiviä, viikkoja, kuukausia, siitä kun kertoja oli
pelastanut Marian syvästä kuopasta, jonne tämä oli joutunut
Jossen katoamisen johdosta. Kertojan olisi pitänyt olla tarkempi
Marian kohdalla. Mutta ystävystyttyään hänen kanssaan,
lohdutettuaan ja valettuaan voimaa häneen, kertoja arveli Marian
selviävän omin voimin jatkossa.
Sitä
mieltä oli Maria itsekin ollut: täynnä toivoa. Ei voi olla niin,
että olisimme vain leikkineet kotia talossa, jonka Josse
rakensi. Hankkineet lapsia - jotka ovat jo maailmalla, eivätkä ole
liiemmin pitäneet yhteyttä – tai että olisimme eronneet
lopullisesti, ja minä olisin nyt vihainen ja katkera, ei, sanoi
Maria. Josse tulee takaisin ja minä olen valmis antamamaan hänelle
anteeksi kaikki hänen harharetkensä, kunhan hän ei olisi vain
kuollut, Maria oli nyyhkäissyt.
Jossain
vaiheessa käyntini jälkeen Marian usko oli kuitenkin ilmeisesti
sammunut. Ja silloin, voin kuvitella, kertoja sanoi, hänen jokainen
hetkensä oli muuttunut lohduttomaksi erämaaksi, jota kasteli
parhaassa tapauksessa vain vesi, jota sirisi hänen silmistään. Tai
ehkä sekin lähde oli jo kuivunut. Toivottomuus ja väsymys,
pettyminen elämään ovat, kuulkaa, vakava asia. Ainakin Marian
kaltaiselle olennolle, joka oli, jos ei nyt pyhä yksinkertaisuus,
niin ainakin liian luottavainen ihmisiin, niihin, joita hän
yksinkertaisesti rakasti.
Minun,
kertoja sanoi, olisi pitänyt valistaa Mariaa ihmisistä, jotka
nauttivat toisen epäonnesta, tai ovat muuten vaan valmiita muka
lohdutuksen muodossa kertomaan Marialle huhuja (joita olivat kuulleet
tai itse keksineet) syistä, jotka johtivat Jossen katoamiseen,
kertoja päivtteli.
Ne,
mitä kertoja oli itse kuullut otettuaan selvää asioista, olivat
tämän tapaisia:
Josse
kuului miehiin, joka rakastui kaikkiin naisiin, joita tapasi ja
halusi vaihtelua.
Josse
oli tehnyt pahan rötöksen, ja oli nyt sen seurauksena pakosalla.
Josse
oli alkanut juomisen lisäksi käyttää huumeita, kaupannut niitä
ja sotkeentunut siinä yhteydessä rikollisjoukkueeseen, jolta
halusi varjella Mariaa ja lapsiaan.
Josse
oli tutustunut netissä johonkin naiseen ja paennut tämän kanssa
ulkomaille.
Josse
oli nähty Keminmaan markkinoilla vieraan naisen käsipuolessa ja
hän oli näyttänyt iloiselta ja onnelliselta.
Ainoa
järkevä asia, jonka joku Marian tuttava oli sanonut: Sinun pitää
tehdä katoamisilmoitus poliisille. Viranomaiset kyllä hoitavat sen
homman.
Maria
oli varmaan sekaisin kaikista kuulemistaan huhuista, mutta sen verran
hän oli järjissään, että oli tehnyt neuvon mukaan, ilmoittanut
poliisille, joka oli uskonut Mariaa Jossen täydellisestä
katoamisesta. Ja niin Jossea oli peräänkuulutettu kaikin
mahdollisin tavoin julkisissa viestimissä. Ilmoitus saattaa olla
vieläkin voimassa. Mutta se ei ole tuottanut tulosta. Jossea ei ole
ainakaan vielä löytynyt.
Pahinta
on kuitenkin, mitä nyt on tapahtunut, kertoja huokaisi.
Uskallanko siitä puhuakaan, hän sanoi. Hermostutte. No, pakkohan se
on. Kertojan tehtävä on kertoa. Asia on näes niin, että kun
pitkästä aikaa kiireiltäni ennätin, kävin Mariaa tapaamassa.
Tämä tapahtui viime viikon tiistaina. Hän ei ollutkaan kotona.
Talo oli kyllä paikallaan, mutta huomasin, että jotain siinä oli
hullusti. Se näytti kovin yksinäiseltä ja surulliselta. Katto
kallellaan. Piippu vinossa. Ovet molemmin puolin taloa oli visusti
lukossa. Tiesin, missä säilytettiin vara-avainta. Tunkeuduin sisään
pihan puolelta. Sisällä ei ollut ketään. Tutkin huoneet. Niissä
tuli jokaisessa vastaan tukahtunut hiljaisuus. Kaikki näytti olevan
paikallaan, mutta huonekaluissa ja esineissä oli merkillinen,
jähmettynyt tuntu, ihan kuin ne olisivat olleet kuolleita. Pöydältä
löytyi paperi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä katkelma runoa,
nähtävästi kirjasta, joka oli auki Catulluksen runon kohdalta.
Puhuttelusana Lesbia oli korvattu sanalla Kertoja. Oliko
se Marian kirjoittama ja tarkoitettu minulle? kertoja ihmetteli ja
luki:
Eletään,Kertoja,
rakastetaan,
puhukoot
mitä puhuvat äreät ukot,
juoruakat!
Aurinko
laskee,
ja
nousee taas.
Meidän
lyhyt päivämme kun kerran laskee
me
nukumme,
nousematta.
Kertoja
liikuttui. Kuinka kaunista! Mutta miksi Maria oli kirjoittanut
kertojan isolla alkukirjaimella? Kunnioittiko hän minua? Oliko hän
odottanut minua? Oliko se tarkoitettu jäähyväiseksi, vai mitä hän
tuolla otteella runosta halusi kertoa?
En
ole löytänyt häntä mistään. Arvaatte, että että olen etsinyt
tosissani. Olen käynyt läpi kaikki ne paikat, joissa voisi olettaa
hänen olevan. Olen etsinyt ja kysellyt. Turhaan. Tämä on
kertakaikkiaan sietämätön tilanne. En kestä tätä. Vaikka olen
vain kertoja, tunnen vastuuta
ihmisistä joista kerron. Mitä minun pitäisi tehdä? En ymmärrä.
Vai olisiko niin, että tässä maailmassa, jossa on vaaroja joka
puolella, joka hetki uhkaamassa, olisi karman laki, joka säätää,
että kaikki ihmiset, joista kerron ja kaikki nekin ihmiset, joista
en kerro, kuolisivat. Niinhän se taitaa ihan oikeasti olla.
Siinä
suhteessa asiat ovat kerrankin tasapuolisia. Ja se on hyvä asia.
Kannatan tasapuolisuutta, kertoja sanoi. Ja hän tunsi lohdutusta.
Mutta kuitenkin. Tapaus Joosef (tuttavallisesti Josse) ja Maria, jäi
häntä suuresti kiusaamaan.
Voisiko
kukaan teistä lukijoista auttaa kertojaa? Yhteistyö on voimaa,
tiedätte, ja sen takia kertoja tekee nyt ehdotuksen:
Jos
sinulle tulee jotain ratkaisun tapaista mieleen, niin oletko
ystävällinen ja kerrot sen. Sitä mukaan kun huomaisin ehdotuksesi
tuolla kommenttiosuudessa, siirtäisin sen tänne kirjoituksen
jatkoksi. Kysymys koskee asioita: 1.Mitä Josselle ja Marialle on
mielestäsi tapahtunut? 2. Miksi he ovat nyt molemmat kadonneet? 3.
Missä he voisivat olla?
Yhteenkin
näistä kysymyksistä vastaaminen voisi olla jo avuksi. Mutta
siitäkään tuskin kukaan meistä pahastuisi, jos kirjoittaisit
lyhyesti (mielesi mukaan) näistä ihmisistä kokonaisen tarinan,
jonka voisit otsikoida haluamallasi tavalla. Hii-op! Pankaapa
toimeksi. Olisitte kovin ystävällisiä. Itse henkilökohtaisesti
olisin kovin ilahtunut, jos voisin julkaista tällä sivustolla
montakin tarinaa, jotka olisivat jonkun toisen kirjoittamia.
Ja
Joosef ja Maria, kuinka iloisia he olisivat! Sitä tuskin voi
kuvitella.
Minulle,
kertojalle, se olisi suuri ilo ja kunnia (joka jäisi ehdottomasti
sinulle!) Ajattele, miten ihanaa se olisi! Kirjoittaminen on mukavaa
puuhaa, jos osaa sen sellaisena ottaa. Itselleni, kertoja tunnustaa,
se on hiukan kinkkanen asia.
Miettiessäsi omaa
mahdollista osuuttasi, voisit halutessasi kuunnella alla olevaa
musiikkia. Joskus musiikistakin voi olla apua, sen olen huomannut,
sanoo kertoja.
Ja sulkee suunsa.
(Kuuntelee.)
Harri Kuusijärvi (acc), Sauli Zinovjev Chained
Asioita, jotka kannattaa huomioida:
1. Harri Kuusijärvi, joka soittaa videossa, pistää totaalisesti uusiksi kuluttajan mielikuvat harmonikkamusiikista. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin pirun palkeiksikin sanotun instrumentin päätehtävä oli viihdyttää vanhempaa tanssivaa yleisöä. (nettilainaus Koituksesta)
2.Kun kuuntelee näitä pienikokoisia videoita, saa sen koko ruudun kokoiseksi näpäyttämällä videon alalaidassa oikeassa reunassa olevaa neliötä. On mukavampi seurata.
3.Tiedoksi musiikin tekijöille: Hjalmar sanoo: kuunneltuaan tämän videon:musiikki oli epätoivon ja kirkkauden mixi, tulinen meri!
EPILOGINA AJATUKSIA JA EHDOTUKSIA TAI UUTTA TIETOA, MITEN TARINA VOISI PÄÄTTYÄ.
Hjalmar: Ehkä voisi tehdä jonkinlaisen siirtymän tulevaisuuteen, jossa avaruusteleskooppi vastaanottaa salaperäisen viestin Josselta ja Marialta Magalhaesin galaksista, jossa he voivat ihan paksusti ja ovat opetelleet polttamaan sikaria.
Mikis Mallikas, Sortavalan seminaari, Petroskoin yliopiston emeritusprofessori,tuo meille uutta tietoa Mariasta. Kiitos professorille! Tässä hänen tiedonantonsa, sen sanatarkassa muodossa:
Joosef on minulle vieras ihminen mutta Marian minä kerran tapasin... se oli muistaakseni helmikuun 30s päivä 1997. Odotin silloin linja-autoa Jokioisten Matkahuollossa. Niin myös Maria. Hänellä oli iso pahvinen matkalaukku ja hän oli matkalla Humppilaan. Autoja vain ei kuulunut, eikä edes näkynyt. Sitä paitsi Jokioisten matkahuollon lattia on niin vino että siinä on vaikea seisoa suorassa ellei ole juovuksissa. Onneksi minä olin, koska äkkiä Maria kellahti kumoon kuin keila johon pyörivä Pallo osuu ja kaatui syliini ja hänen päänsä kopsahti... no, kopsahti mitä vasten nyt kopsahti. Me molemmat lehahdimme ihan tulipunaisiksi. Mutta vain vähäksi aikaa! Sitten aloimme jutella, siitä sun tästä, ja oli siinä ja siinä että hän ei myöhästynyt humppilan-autosta. Saatoin hänet. Hyvästellessämme kätemme lepäsivät vähän aikaa rauhallisesti toistemme käsissä. Silmämme sumenivat kuin Cephal opoda niminen elukka siihen olisi vängännyt väliimme. Kurkkuani myös kuristi. Eikä hänkään sanonut sanakaan. Vasta kun pääsin bussista ulos, ja sytytin vihreän filtterittömän Nortin, ulkona kaikesta, näin miten hän linja-auton kovalla takapenkillä, kädet nätisti kuin Sfinksillä, istui ja tuijotti totisena eteensä. Turhaan huiskutin hänelle, turhaan, oi miten turhaan...
Anonyymi:Kyllä...loppu on hyvä jättää pimentoon...ehkä. Itse pidän onnellisista lopuista, missä on seesteistä ja yhdessä vanhenemista.
Mustis:Josse on mies, joka katosi ulkomaille, mistä sinä senkin tiesit ja Maria on vain typerä nainen, siinä mielessä, että hän uskoo löytävänsä kadotetun miehen. Miehet joutuvat aina kadotukseen ja naiset helvettiin, ei kai sille mitään voi. Maria ei ehkä ole vielä tajunnut sitä, me naiset kun olemme niin hyväuskoisia. Tämä ei mikään ratkaisu mihinkään, kuten arvaatkin, avaimet ovat aina kirjoittajalla, eikä niihin pidä sekoittaa lukijoiden subjektiivisia ja hyvin suljettuja näkemyksiä. Miten olisi jos tarina olisikin tässä?
Schnur:Minä luulin nähneeni Jossen ja Marian viikonloppuna. Ne haravoivat pihalta lehtiä, yhdessä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Kumpikin näytti olevan uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Enkä minäkään sanonut mitään, koska kumpikaan ei huomannut minua (eivätkä ne näyttäneet siltä, että olisi ollut asianmukaista raivota tai tarjota suklaata, eivät sinnepäinkään). Ehkä ne eivät olleet tämän tarinan Josse ja Maria, mutta jotain samaa niissä oli. Niin, ja siinä talossa, jonka pihaa ne haravoivat, oli savupiippu vinossa.
mikis:Olen kyllä miettinyt Jossen ja Marian poissaoloa varmaan yhtä paljon kuin he itse. Eikä ihme olisi että Josse olisi kadonnut ulkomaille, Helvetiaan, eli Sveitsiin - kuten Mustis epäilee, mutta että Maria olisi lyönyt hynttyyt yhteen jonkun vinonenäisen naapurin kanssa ja nyt siellä onnellisesti haravoisi lehtiä, en oikein usko.
Tänään kun viimeksi heräsin, ja vaatteet ylleni keräsin, ja aloin ryypätä teetä, priorisoin tämän asian tärkeysjärjestyksessä kolmanneksi. (Ensimmäinen oli 1: mitä tänään tekisin, toinen 2: ... en kehtaa sanoa mikä, ja kolmas sitten tämä.) Juuri kun mietin tuota kohtaa n:ro 2, niin selkäni takaa kuului karmea SUHAHDUS ja sen jälkeen PAUKAHDUS. Heikkohermoisempi olisi varmasti jo pelästynyt, mutta en minä. Tiesin nääs kuka se semmoista meteliä pitää. Puraisin vaan muina miehinä korppua. – ”Huh huh”, sanoi Suojelusenkelini ja paukutteli siipiään, - ”huh huh”, se sanoi uudemman kerran. Mutta kun en vieläkään vastannut mitään, se aloitti: ”Mitäs se ukonkäppänä täällä ny niin surullisen näköisenä istuu. Sorgen, Sorgen, nur nicht heute, sagen alle faulen Leute." No, minä sitten kerroin koko tarinan, siis tuon kohdan n:ro 3sen. Kaiken minä kerroin Mariasta ja tästä... no, kuka tämä nyt olikaan... Joosefista. Suojelusenkelini kuunteli keskittyneenä, silmät viiruina, välillä tuhahteli itsekseen, välillä aukoi suutaan ikään kuin olisi sanonut ’ei noin, oi ei noin!’, välillä siivenpäällä pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan. Ja kun lopetin, se oli kauan aikaa hiljaa. Sitten se kaivoi (jostain sulkien seasta) esiin piipun ja sytytti sen. Imelä savun haju täytti koko huoneen. Se pyöräytti nollia ilmaan, niitä tuli sinne ainakin satasen edestä, olivat kuin kaivonrenkaita, ja sanoi sit ”Etkös sinä tiedä että Joose on Wuppertalissa?” ”No en”, minä puuskahdin, ”mistäs minä sen tietäisin?” ”Tulin minä äsken sieltä”, Enkeli sanoi, ihme sanajärjestyksessä, ja jatkoi ”liitelin siellä halki minä ilmojen. Tänne tömpsähdin kunnes takaisin. ” ”Ja jätit minut tänne yksin, kolmeksi vuorokaudeksi. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua!” minä sanoin. ”Enkelien täytyy pitää huolta kehostaan”, se sanoi, ”tai siis tästä eteerisestä, sub conditione. Ei tätä duunia muuten jaksa. Eikä ihmiset usko sua jos et ole suht.koht. sutjakassa kondiksessa.” En siihen sano mitään. Olen loukkaantunut. Mutta Enkeli ei sitä huomaa tai ole huomaavinaan (kyllä se sen huomaa) vaan alkaa esitelmöidä: ”Kun ihminen katoaa, katoaa ensiksi hänen ulkoinen habituksensa. Ja se teillä ei mikään menetys ole, ihmispolot. Myöhemmin teistä katoaa muisto, ja sekin monen ressukan kohdalla on vain hyvä asia. Ja jos teistä ei 5-50 vuoden kuluessa kuulu mitään, teidät poistetaan kaikista rekistereistä, pois luettuna Kirkonkirjat, jonne nimenne perään piirretään risti." Se olisi jatkanut kvasifilosofista esitelmäänsä ties vaikka kuinka kauan, vaikka kuolemaani asti, mutta keskeytin Sen: ”Missä on Josse!" Se raapii kainaloitaan siipiensä alta, sillä on vähän kapiset siivet, ja yskii, imee piipunnysäänsä, ja sanoo: ”Jose kuvitteli että Maria oli... miten sen nyt nätisti sinulle sanoisi... että Marialla oli ’pulla uunissa’. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Ja siksi hän, isäksi aika epäkypsä ihminen, in nomine domini, häippäsi.”
Savu leijui päittemme päällä. Ne olivat kuin kaivon renkaita. Tai kun tonsuuri mun päässäni. Tajusin, että nyt ymmärsin.
Isopeikko:
– Joko ne meni? Josef kysyy hiljaisessa talossa, jossa kukaan ei ole liikkunut aikoihin. Pöly on laskeutunut ja hämähäkit kutoneet verkkojaan nurkkiin.
– En tiedä, kurkkaanko?
– Kurkkaa vaan, Maria. Mutta varovasti. Jossain voi vielä olla tuoksu olevaisista.
Talo on hiljainen pitkään. Marian ajatukset kulkevat talossa ja selaavat siellä tuikkivia elämiä.
– Kertoja on poissa, hän toteaa.
– Varmastiko?
– Varmasti. Katsoin kaikilta tasoilta.
Josef vääntäytyy esiin sohvan alta, jossa hän on piilotellut lähes tarinan alusta saakka.
– On muuten ihmeellistä, ettei se nähnyt meitä.
– Se ei halunnut, Maria toteaa ja istuutuu sohvalle Josefin viereen. – Tarinasta tuli hauskempi, kun me katosimme.
– Nyt olemme löytyneet ja tässä. Minulla on ollut sinua ikävä. Tahtoisitko…?
– Tahtoisin. Kovasti.
Joosef nousee ja tarttuu Mariaa kädestä. Hän suutelee tätä hellästi ja pyrähtää muutamalla juoksuaskeleella ovelle. Maria seuraa.
– Käykö pizza?
– Ehdottomasti. Mennään jo. Älä viivyttele, Josef. Minä olen ihan valmis.
Maria ja Josef jättävät suljetun talon, kulkevat sivuteitä pitkin aina ensimmäiseen pizzeriaan saakka. Siellä he vaihtavat nälkänsä kylläisyyteen, käärivät pizzan kannat folioon ja jatkavat elämänsä arkea kaupunkilähiössä. Josef istuu puistonpenkillä, ruokkii puluja ja katselee lapsia. Maria viljelee porkkanaa parvekkeella ja syöttää oravia pähkinöillä. Iltaisin he muistelevat Kertojaa, joka katosi. Ehkä hän vielä jonain päivänä ottaisi heidän elämänsä käsiinsä.
mikis sanoi...mutta samaan aikaan muualla ...
Isopeikko vääntäytyy sohvan alta jossa on ollut koko tarinan ajan. ja väistellyt niitä saamarin patjan jousia. jotka notkuvat. ja jotta että Maria ei häntä näkisi. Eikä Maria häntä näekääkään kun se on niin tohkeissaan. Pujottaa jalkoihinsa de´' de Död'ön sandaalit ja sipsuttaa ulos. Jonka jälkeen Josef ja Isopeikko vetävät taas varvit. (Jos näin saa sanoa.) Samalla Kertoja, valtavan isot Hollannikkaat jaloissaan, tulee sinne kolistelemaan. - Ai miksi, no muuten vaan. - Kertojalla ei tosiaan oo mitään tekemistä tämän tarinan kanssa, päin vastoin. (Ja yleensä se pysyykin kiltisti muualla. En ymmärrä minkä takia se nyt tähän...) - Käykö pitsa, Maria kysyi Mikikseltä. Mikiks on pitkän aikaa hiljaa. Sanoo sitten: "No, mikäs siinä." - Niinpä niin. Ja Mikis eli pitkän aikaa Isopeikon kANSSA. Mutta sitten Isopeikko kyllästyi Mikikseen (en ihmettele miksi), ja mikiksestä tuli taas (eli auch) sinkku. (jonka myöheisimmistä vaiheista en tiedä)
Kertoja: Ehkä me totumme kaikki siihen jo lehdissä usein näkyviä katoamisilmoituksia seuratessamme, että kaikkia kadonneita ei vain yksinkertaisesti löydetä.
Henkilökohtaisesti minä, kertoja, olen nähnyt jatkuvasti unia Jossesta ja Mariasta, ja kaikkein kummallisinta: usein muutun itse Mariaksi ja etsin Jossea. Josse saattaa vilahtaa näissä unissa, mutta katoaa taas. On kuin leikkisimme 'kissa ja hiiri' leikkiä. Mutta se on unta vain. Uniin voi uskoa, jos haluaa. Mutta usein ne ovat vain ajanvietettä, ei niitä kannata ottaa tosissaan.
Kiitos kaikille Epilogiin osallistuneille. Muita kommentteja voi käydä lukemassa kommenttiosiossa.
PS.
Kaikki eivät ehkä tiedä, että kommenttiosioon pääsee näpäyttämällä lopussa olevaa pientä sanaa:
'kommentteja'. Tällä hetkellä niitä on 65. Näpäytä sitä. Saat paljon lukemista: ihmisten ajatuksia.
Ajatusten avulla tutustumme toisiimme joskus paremmin kuin livenä. Jotkut ihmiset eivät kerro ajatuksiaan. He haluavat pitää ne ominaan. Sellaisia ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan.
Näin
kysytään Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä mieheltä,
joka pyrki pois Helvetistä mentyään sinne vapaaehtoisesti,
elävänä, etsimään kadonnutta rakastettuaan, löytämättä tätä
ja nähtyään kaikki helvetinkauhut, halusi sieltä takaisin elävien
joukkoon. Yksin hän ei olisi sieltä pois päässyt, mutta hänen
rakastettunsa, joka olikin vielä elossa, oli lähettänyt hänelle
sinne auttajan.
Näin
kertoo tarina.
Mutta
nyt on tosi kysymyksessä. Kertoja, joka on luonut nämä kaksi
ihmistä, Marian ja Joosefin, joiden elämää olet ehkä seurannut,
on pulmallisessa tilanteessa, sillä toinen heistä, Joosef, on
kadonnut kuin maan alle. Hän ei ole antanut minkäänlaista
elonmerkkiä itsestään moneen päivään. Jalanjäljetkin
huurteisesta nurmikosta olivat sulaneet pois sään lämmetessä. Se
oli viimeinen muisto Jossesta. Ja toinen henkilö, Maria, on surun
murtamana pudonnut syvään kuoppaan, jonka pohjalla hän nyt istuu
myttyrässä ja luultavasti rääkyy (että hän osaakin
hermostuttaa minua välillä, kertoja mutisee itsekseen). Ehkä hän
on jo kuollut. Onko hänkin yrittänyt laskeutua alas helvettiin
etsimään kadonnuta puolisoaan? Ei varmasti. Tämä ei ole mikään
sankaritarina. Eikä nuo ihmiset ole millään tavoin erikoisia,
kannattaako heistä edes puhua, ei ainakaan surra. Tavallisia
ihmisiä, ”maan matoja”, ei edes iltapäivälehti ottaisi tarinaa
vastaan, jos joku samantapaista juttua sinne tarjoaisi. Kerranko
ihminen katoaa! Molemmat voisi julistaa vaikka kuolleiksi, pauhasi
kertoja. - Kuolla suruun? Niin. Onhan se kyllä aika rankka juttu.
Kertoja
heltyy. Ehkä sittenkin pitäisi antaa molempien elämän jatkua.
Olenhan tavallaan heistä vastuussa ja jotenkin heihin kiintynyt,
kertoja ajattelee. Joosef kyllä pärjää. Ehkä hän on
jonkinlaisessa maanpäällisessä helvetissä, kun on lisännyt viime
aikoina roimasti viinan käyttöä, tai ehkä hän elää jo
kiirastulessa ja yrittää selvittää ja kirkastaa itselleen
tapahtumia. Hänestä minun ei onneksi tarvitse olla huolissaan. Tein
hänelle vahvan itsetunnon, mutta Maria parka jäi vähemmälle, kun
häntä luodessa ajattelin kai jonkinlaista taivaallista madonnaa ja
oletin että sellaisella on hyvä itsetunto automaattisesti. Maria
tarvitsee auttajaa.
Ne
teistä, jotka olette seuranneet näitä kahta ihmistä, tiedätte
ehkä suurinpiirtein, mitä heille on tähän mennessä tapahtunut.
Tosin tämä tieto on peräisin vasta sen jälkeiseltä ajalta kun
heidät oli julistettu aviopariksi. Tämä tapahtui Marian
vanhempien kodissa, pienikasvuisen, isomahaisen papin edessä -
Jumalan silmän seuratessa tapahtumaa ehkä jostain katonrajasta -
vain lähimmäisten läsnäollessa. Siinä luvattiin, että rakkaus
kestää ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja sen
päälle oli juotu vahvistukseksi pullakahvit. Ja he olivat asuneet
jo monta vuotta yhdessä, sovussa, omassa kodissa. Talossa, jonka
Joosef oli heille rakentanut.
Marian
kotona oli ollut akkavalta (jos haluaa käyttää tätä banaalia
ilmaisua), joten Maria oli tottunut ajatukseen, että joku määräsi
aina kaikesta. Häntä olisi pitänyt varoittaa, sillä Joosef oli
kotoisin perheestä, jossa isä oli ollut kunkku (kuin kukko
tunkiolla, olisi ehkä parempi ilmaisu, kysymys on maalaistalosta).
Ja syystä, ettei Josse, joksi Joosefia virallisesti kutsuttiin,
ottanut huomioon tätä eroa (ehkä hän ei tiennyt siitä), hän
halusi ottaa mallia isästään. Eikä Maria, vaikka oli kyllä
käynyt kouluja, osannut mitään, eikä tiennyt mistään mitään,
kunnolla. Jossen piti häntä aina opettaa ja neuvoa. Maria ei
tiennyt edes, miten ruokaa laitetaan. Aina, kun hän oli mennyt
keittiöön auttaakseen äitiä (ja ehkä oppiakseen jotain
ruuanlaitosta), äiti oli sanonut: ”Menepäs lapsikulta lukemaan
läksyjä, minä kyllä selviän tästä yksinkin!” Maria oli
kokenut sen helpotuksena.
Mutta
eihän minun pitänyt tästä kertoa, kertoja huokaisi.
Mennäänpä suoraan asiaan!
Maria
oli siis joutunut tilanteeseen, jota hän ei kestänyt. (”eihän
tällaista meillä kotona ollut koskaan, aina äiti tiesi, missä isä
oli”). Maria oli tyrmistynyt ja apätoivoinen, kun Jossea ei
alkanut vielä neljäntenäkään päivänä katoamisen jälkeen
näkyä. Maria alkoi öisin - sikäli mikäli yleensä sai unta -
nähdä kammottavia näkyjä. Milloin Josse makasi maantieojassa
kuivuneen veren peitossa, milloin hän huusi Mariaa auttamaan, kun
joku vieras nainen yritti kiskoa häntä väkisin vuoteeseensa,
milloin hän itse jäi sortuvan vuoren alle eikä pystynyt
hengittämään. Välillä hän heräsi omaan ääneensä, joka
huusi: Äiti, äiti!
(Onhan
se noloa kun aikuinen ihminen huutaa äitiä apuun, mutta minkä
Maria unilleen mahtoi, mieluummin hän olisi katsellut kauniita ja
hyviä unia, että edes yöllä olisi ollut parempi olo.)
Hermothan
siinä meni. Sekä Marialta itseltään, että kertojalta, jota Maria
tuskin olisi huomannut, vaikka tämä olisi istunut hänen sänkynsä
laidalla ja pitänyt kiinni kädestä. Ei ihme, että tuska tarttui
Mariaa kurkusta niin että hän tunsi tukehtuvansa. Kertoja olisi
mielellään ainakin yrittänyt lohduttaa Mariaa, mutta niin siinä
vain kävi, että Marian hätä kasvoi niin suureksi, että hänen
voimansa valahtivat lattialle, ja Maria kierähti niiden mukana
sängystä, ja olo oli hänellä niin paha ja painava, ettei Jossen
tekemä lattiakaan kestänyt sitä. Lattialautoihin tuli aukko,
jonka läpi Maria jatkoi putoamista vuorivillan ja mustan pikikerroksen ja sementin läpi soralla pohjustettuun maanpintaan, joka sekin repesi
railoksi ja siitä montuksi, joka syveni kuopaksi ja jatkui siitä
aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mitä suuremmaksi Marian tuska
yltyi, sitä pitempään putoaminen jatkui. Lopulta hän jämähti
niin pohjalle, ettei tuntenut enää juuri mitään, kökötti vain
jossain kaukana syvällä kuilussa, onkalon pohjalla, jalat koukussa,
käsivarret pään ympäri kierrettyinä, ilmeettömänä, kylmässä
ja pimeässä, ja paleli kuin horkassa. Mutta, hän oli lakannut
itkemästä. Häthätää kertoja erotti enää vähäistä
heijastusta, kuopan pohjalta. Se tuli Marian lasittuneista silmistä
jotka olivat avoinna ja suunnattu kohti valoa, kohti taivasta, joka
näkyi vain pyöreänä, euron kokoisena länttinä, montun pohjalta
ylöspäin tähystäessä.
Sinne
Maria olisi ilmeisesti kuollut, ellen minä, kertoja, olisi puuttunut
asiaan. Jotain piti keksiä, jolla Marian saisi nostetuksi ylös ja
voisi selittää hänelle elämän kovia lakeja, ettei hän heti
ensimmäisten todellisten vaikeuksien tullessa kohdalle irrottaisi
otetta itsestään ja haluaisi vain kuolla. Koko maailmahan on täynnä
taistelua. Jokainen siihen kuuluva eliö, oli se pienen pieni
bakteeri, ohut heinänkorsi, tai lintu tai ihminen, mikä tahansa
maan päällä tai vedessä lilluva olio, on taistelija. Pitää
taistella paikasta auringossa, ravinnosta, elintilasta, asemastaan
muihin nähden, tai jostain muusta, ihmiselle elintärkeästä
asiasta. Ei siinä voi tosissaan loputtomiin välittää
toisista, pitää osata ottaa oma osansa. Puolustautua. Muuten
häviää, tulee syrjäytetyksi tai syödyksi kuin eläin. Tai
ainakin joutuu kärsimään omaa hölmöyttään. Ja häviää
lopulta kokonaan maan päältä. Joitakin harvinaisia poikkeuksia voi
olla olemassa, mutta oma elämä on yleensä oltava etusijalla.
Pelkkää kuvittelua luulla muuta.
Kun
en keksinyt miten menetellä Marian suhteen saadakseni hänet
ongituksi kuopasta, katsoin parhaaksi pudottaa itseni samaan
kuoppaan, pohjalle asti. Huh, pelotti! Mutta sieltä minä kaappasin
Marian selkääni ja raahasin hänet takaisin maanpinnalle, auringon
paisteeseen ja kukkien tuoksuun. Helppoa se ei ollut. Päätin
opettaa häntä järkipuheella ajattelemaan itsenäisesti ja
noudattamaan ihmisyyden lakeja ja sietämään vastoinkäymisiä,
niitähän riittää.
Lyhyesti
sanoen: Ehkä pelastin hänet Helvetistä. Toivon että hän pääsisi
jo täällä maanpäällä Kiirastuleen, ja siten puhdistuisi
ikävistä ajatuksista ja itsensä tai toisten vääristä ja pahoista teoista. Mutta ensin hänen pitää
saada rauhassa levätä. Niin minä ajattelin.
Heh,
heh! Miten minulla onkin nyt niin helpottunut olo! Tuntuu ihan kuin
olisin pelastanut jonkun ihmisen kuolemasta! Voiko tämä olla totta.
Tämä ihana tunne! Kyllä kertojana näköjään sittenkin kannattaa
olla, vaikka väsyneenä joskus ajattelee että lopettaa koko homman.
On kyllästynyt.
Kiirastuli? Mikä ja
missä sellainen on? joku voi kysyä. Minä ainakaan en sitä
tiennyt, kertoja sanoo. Mutta istuin kerran keinussa äitini kanssa.
Aurinko paistoi ja lämmitti jalkoja. Isä oli vähän aikaisemmin
kuollut. Kaipasimme häntä. - Missä isä nyt on? Kysyin äidiltä.
- Kiirastulessa, äiti vastasi. - Mikä se sellainen paikka on? -
Sinne ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja siellä puhdistetaan
hänen henkensä synneistä, pahoista ajatuksista ja teoista. - Siis
jonkinlainen puhdistuslaitos, hengen pesula! Ajattelin.
Minä en sitä silloin
uskonut, kun isä oli aina niin kiltti ja mukava, ei hän pahaa
tehnyt koskaan. Auttoi toisia, eikä ottanut edes maksua. - Missä se
sellainen paikka on? kysäisin epäilevänä, eikä äitikään
osannut sitä tarkemmin määritellä. Huitaisi vain kädellään
jonnekin kohti itää, josta aurinko nousee. Minä olisin huitaissut
sinne päin, mihin aurinko laskee. Nykyisin kyllä ajattelen, että
jos Kiirastuli on, se voi olla hyvinkin maanpäällä. Ja uskon, että
ne kaikki: Helvetti, Kiirastuli ja Taivas, voivat olla ihmisen
sisällä. Minä ainakin tunnen heti pistoksen mielessä ja ihan kuin
joku sanoisi sisälläni, että nyt sinä teit väärin, jos teen
pahan teon. Hyvästä teosta alkaa joku siellä sisällä
mielihyvästä hyristä.
Näytti että Maria
kuunteli kertojan puhetta. Hän tuijotti taivaalle himmein silmin. -
Kiirastuleen minäkin tahdon, Maria sanoi. - Haluan, että puhdistun
sekä pahoista unista, että tästä tilanteesta, joka on minua
pahasti vaivannut. Tuntuu, että tiedän jo millaista on Helvetissä.
Mutta Kiirastuli ja Taivas on minulla kokematta. Harmi, että
Taivaaseen pääsee vasta kuoleman jälkeen!
-
Minulla, kertoja sanoi Marialle, - minulla on joskus niin
taivaallinen olo, että
on kuin olisi taivaassa! Aina silloin tällöin tunnen aivan
ihmeellistä onnen tunnetta! Mutta se ei kestä kauan. Kohta voin
olla surullinen, niin kuin sinäkin, Maria.
Kertoja hymyili. Maria
hymyili. Näytti että he olivat ystävystyneet, mikä ei ole
kertojaa ajatellen ehkä kovin hyvä juttu. Hänen pitäisi olla
puolueeton. Vai voisiko kertoja olla ihan tavallinen ihminen? Miksei
voisi? Mikäpä sen mukavampaa! ajattelin. Ja yhden asian olen
huomannut, osittain omasta kokemuksesta: Miten voi auttaa ihmistä
joka näyttää onnettomalta? - Saattaa olla, että hänestä
tuntuu, ettei kukaan välitä hänestä. Jokainen ihminen, oli
aikuinen tai lapsi, tarvitsee että joku huomaa hänet. Ja
välittää. Ja mikä yllättävää: niin yksinkertainen asia kuin
lämmin, ymmärtävä katse, voi jo pelkästään saada aikaan
ihmeitä!
Mitä kiirastuleen tulee,
se me hoidettiin Marian kanssa yhdessä. Kysellen ja mietttien,
pitkään ja hartaasti jutellen. Tein kysymyksiä maailman menosta ja
hänen omista ja heidän yhteisistä asioistaan. Tuntuu, että Maria
katseli minua kuin omaa kuvaansa peilistä. Ja hän antoi vastauksia,
jotka paljastivat hänen ymmärtäneen asioita kokonaan uudesta
näkökulmasta. Ja yhteinen hymymme sen kun hetki hetkeltä syveni!
Kummallista, meidän
kiirastulemme muuttui iloiseksi. Ja sekös meitä nauratti!
Mutta asiahan on
tunnetusti niin, että jos löytää oikean näkökulman mihin
tahansa tapahtumaan, sen saa näyttämään kokonaan toisenlaiselta.
Jos haluaa.
Ja nyt tähän tarvitaan rauhoittavaa, mieluummin kaunista musiikkia, jota seuraamalla tulee hyvä olo. Mutta mistä ihmeestä minä sellaista tähän
nappaan? YouTubesta? Tottakai. :)
** Sauli Zinovjev: Chasse-Neige Ensemble Recherch
*AntonyGormley on englantilainen kuvataiteilija. Pääosin kuvanveistäjä. Hän suoritti tutkinnon arkeologiassa, antropologiassa ja taidehistoriassa Trinity Collegessa Cambridgessa. Sen jälkeen hän matkusti Intiaan ja Sri Lankaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Palattuaan Lontooseen 1974 Gormley opiskeli Central School of Artissa ja Goldsmiths Collegessa ja päätti jatko-opintonsa kuvanveistossa Slade School of Artissa 1979.
Gormley on uudistanut ihmisen kuvaa tutkimalla vartaloa muistin ja muodonmuutoksen sijaintipaikkana . Hän on tutkinut ihmiseloa yhteisenä aineksena sekä itsen että toiseuden suhdetta.
(lähde: Wikipedia)
**Sauli Zinovjev (s. joulukuussa 1988) on suomalainen säveltäjä. Zinovjev on opiskellut pianonsoittoa Lahden Konservatoriossa sekä sävellystä Sibelius Akatemiassa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa Saksassa, opettajinaan Tapio Nevanlinna sekä Wolfgang Rihm. V. 2014 hän pääsi kansainvälisessä Uuno Klami-sävellyskilpailussa viiden finalistin joukkoon ja sai kolmannen palkinnon. Hän on Suomen Säveltäjät ry:n jäsen.
Esittelyartikkelissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kirjoittaa mm. ”Zinovjev considers communication and beauty to be the cornerstones of his work as a composer. Audiences come to concerts to immerse themselves in music and shut out the outside world; Zinovjev provides them with a world where everything is accessible and aesthetically pleasing. Composition techniques and stylistic issues are less important than immediacy and vibrancy.”
EI, hyvät ihmiset. Nyt on piru merrassa. Jo seitsemän päivää (pääasiassa iltaisin) kertoja on yrittänyt kutoa tragediaa, joka aina on vääntynyt farssiksi.
Nyt hän on jo lopen kyllästynyt, uhkaa täräyttää ilmaan koko jutun, lopettaa sen kesken kaiken. Älä lopeta, älä lopeta! uikuttaa jokin ääni hänessä. Yritä vielä kerran. On julmaa heittää taivaalle ihmisiä noin vain kesken heidän elämänsä, vaikka he olisivatkin vain kuviteltuja, pelkkiä ihmisen kuvia. Ei elämä ole helppoa kenellekään. Se on pelkkää olemassaolon taistelua, jota koko luomakunta on täynnä. Elämä on unta. Onko se? Itsestäänselvyyksiä, latteuksiako tässä latelen? Sanat tuntuvat tutuilta. Mutta olenko koskaan niitä edes ajatellut? Olenko koskaan katsellut kuvia, kuunnellut musiikkia? Ilman, että ajattelen, no, kuvat on vain kuvia, musiikki on vain musiikkia, niin kuin sanat ovat vain sanoja. Elämä on sentään elämää, sitä kokee pelkästään elämällä. Kuulostaa oikealta ja hyvältä. Niin se varmaan on. Mutta jos menee sisään sanoihin, sisään musiikkiin, sisään pelkkiin kuviin? Alkavatko ne silloin elää, vai ovatko ne pelkkää ilmaa? Siinä se. Eivätkö ne tee näkymätöntä näkyväksi, laajenna ihmisen kokemuksia? Antavat ne ainakin ajattelemista. Nyt tässä saivartelen osaamatta ilmaista, mitä loppujen lopuksi tarkoitan. Joten antaa olla. Mutta jotain sain sentään aikaiseksi: Kertoja lupasi jatkaa. Lupasin hänelle suklaanapin, jos hän saa tämän valmiiksi. - No,
olkoon menneeksi, hän sanoi. Suklaan voimalla yritän yhdistää tuon kuvan ja musiikin välittämää sanomaa. Teen sen sanoilla. Mutta en missään nimessä vastaa tuloksista. Ota sinä ne kontollesi! Paras aloittaa tällä lorulla: Ippa ippa ii, ota kirppu kii. Appa appa aa, älä päästä vaan. Oppa oppa oo. Nyt se pääsi jooo...
Kylmä
ikkuna. Kello on kai viiden maissa.
Josse ja Maria istuvat olohuoneessa.
Puut huojuvat. Vihmoo vettä.
Josse
on humalassa, päihtynyt, juovuksissa. Hän kiroilee. Huokailee ja itkee.
- Jhumalauta miten tylsää tämä meidän elämä!
Että joku voikin olla niin hhullu että järjestää
itsensä tällaiseen lloukkuun!
Minä olen jo phitkään harkinnut että tähän thäytyy tulla mmuutos.
Minä lähden nnostelemaan!
Noita sanoja Josse on ennenkin käyttänyt, mutta nyt näyttää siltä, että hän toteuttaa ne. Hän nousee, ottaa horjahtelevia askelia kohti ovea... Romahtaa. Jää makaamaan ulko-oven eteen.
Maria katsoo ulos ikkunasta. Hän miettii, mikä on totta. Sekö, mitä Josse sanoo humalassa, vai se mitä hän sanoo selvinpäin. Joskus sama asia kuulostaa päinvastaiselta. Eikä siinä vielä kaikki. Joskus sama asia saa eri muodon jo saman illan aikana samassa humalatilassa.
Alkuillasta Josse vakuuttaa, miten tärkeä olen hänelle, hyvä ja hellä!
Loppuillasta hän saattaa karjaista: Painu helvettiin! Mitä siinä uliset, vastenmielinen akka!
Marian mieli vilisee sanoja. Hän kätkee ne itseensä.
Sanat poukkoilevat hänen sisällään. Hän istuu vaiti. Kaksi varista lentää vinossa pihan poikki. Toinen rääkäisee mennessään. Muuten on hiljaista. Maria tuntee miten sydän hakkaa rintaluiden alla. Sätkyttelee kiivaammin kuin tavallista, mutta aika tasaisesti, niin kuin mitään erikoista ei tarvitsisi pelätä. Maria tutkii itseään. Jokin siellä sisällä täytyy olla vialla, rikki, ehkä kokonaan palasina. Jospa Josse kärsii sen takia, minun takia. Ei Josse ensimmäistä kertaa ole humalassa. Ja kyllä Maria on tunnistanut outoja hajuja ja tuoksujakin Jossen vaatteissa, mutta ei hän niistä kanna huolta. Eikä hän muutenkaan valita. Hän ajattelee Jossen parasta. Josse kärsii. Miksi? Sitä Maria ei tiedä, voi vain arvailla. Jotain on hullusti joko Jossessa tai minussa, Maria ajattelee ja miettii, mitä se voisi olla. Aamulla Josse lähti, oli koko päivän poissa. Kun tuli, oli humalassa, pullo mukana. Oliko se tarkoitettu rohkaisuksi? Ehkä hän halusi puhua, mutta kun Maria oli häntä portailla vastassa urhea hymy huulilla, se lamaannutti Jossen. Ei hän puhunut, Valitti vain ja uhkaili. Jo pitkään, monta kuukautta, hän oli ollut poissaolevan tuntuinen, omituinen ja outo. Ehkä vika ei sittenkään ollut Mariassa, ehkä Josselle oli tapahtunut jotain ikävää. Kunpa hän puhuisi siitä. Voisin ehkä olla avuksi, Maria ajatteli. Maria kääntyi katsomaan Jossea. Siinä se makasi lattialla jalat levällään. Suu auki. Se oli nukahtanut kuin iso pikkulapsi. Maria haki tyynyn Jossen pään alle, silitti hänen tukkaansa ja peitteli hänet huolellisesti. Meni sitten itsekin nukkumaan, valvoi tosin pitkään ennen kuin nukahti. Aamulla Josse oli kadonnut. Maria etsi ja etsi, huuteli. Kävi pihassakin etsimässä. Maa oli huurteessa. Maria huomasi Jossen kengänjäljet. Josse oli kävellyt ulos portista. (Tähän tekisi mieli lopettaa, mutta tuon videon takia on vielä jatkettava.) Päivällä pärisi kännykkä. Tuntematon numero. Vieras. Naisen ääni: Et sinä voi Jossea omistaa! Ei muuta. Maria ei ennättänyt vastata. Se oli hyvä, sillä ei hän ihan tyhmä ollut. Hän osasi yhdistää asioita. Heti hän tajusi, mistä oli kysymys. Viha kuohahti hänessä. Siinä se oli, huoli Jossesta. Mokomakin naikkonen! Se oli hänen nimensä joka oli löytynyt lattialta paperista kuin salaperäisenä, tarkoituksellisena viestinä hänen käynnistään sillä aikaa kun Maria oli parin päivän matkalla, pois kotoa. Nyt sille löydölle löytyi ääni. Ja hiuspinnit yöpöydällä, jotka oli jätetty todistamaan paikallaoloa, saivat nyt itselleen omistajan! Kaikki mikä oli vaivannut Mariaa, selvisi. Mustat, helvetilliset ajatukset alkoivat saartaa häntä. Hän kuuli rienaavia ääniä. Tuntui kuin paholaisarmeija olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei hän Jossea ajatellut, ei, ei. Hän ajatteli tuota naista. Eikä hän Jossea vihannut, ei, ei. Hän vihasi tuota naista. Hänen vihansa oli ääretön, tuskainen. Jos haluat todella tietää, mitä Marian pään sisällä liikkui, mikä siellä raivosi, kuuntele tuo video! Säveltäjä Alfred Schnittke kertoo sen sinulle Iva Bittovan äänellä, Prahan Sinfoniaorkesterin soittajien taidolla. Sinun ei tarvitse muuta kuin kuunnella. (Se vaikutti suuresti kertojaankin, joka kyllä muisti kysyä: - Entä se suklaanappi?)
"Seid nüchtern und wachet" (Olkaa raittiit, valvokaa) on osa saksalaista syntyperää olevan venäläisen säveltäjän Alfred Schnittken (s.1934) sävelteosta tohtori Faustista, joka esiintyy myös Thomas Mannin historiallisessa romaanissa Dr. Faust.
Alfred Schnittke sävelsi modernia klassista nykymusiikkia, jota moni pitää yhtenä parhaimmista kahdennellakymmenellä vuosisadalla esitettävästä musiikista. Tämä sävellys syntyi 1983 ja koko teos sai "päivänvalon " Hampurissa 1995. Schnittke kuoli 1998.
Schnittke on sanonut:
“Faust is the theme of my whole life, and I am already afraid of it. I don’t think I shall ever complete it.”