Tulen
töistä suoraan kotiin. En mennyt harkkoihin tänään vaikka mieli
teki. Tunnen itseni armolliseksi ja anteeksi antavaksi. En ole
menettänyt vielä toivoa paremmasta. Kotiintulossa piilee aina
vaaransa, sen tiedän kokemuksesta.
Mutta
jo eteisessä mieli synkkenee. Potkaisen kenkäkasaa, johon olen
kompastua. Hitto soikoon, potku osuu! Täsmä laukaus. Kengät
sinkoilevat joka suuntaan, kolhivat toisiaan. Pudotan työkengät
jalasta. Salikengät ja muut varusteet, jotka minulla on aina mukana,
tipautan kassista lattialle. Saavat tuulettua. Ne kyllä tietävät
painoarvonsa. Koskaan ne eivät ole minua pettäneet.
Astun
peremmälle asuntoon. Hiljaisuus kumisee vastaan. Vain lämpöpatteri
sihisee ja röhii, mikä silläkin hätänä. Ketään ei näy.
Lattialla roskia ja jätteitä, puoliksi haukattu voileipä ja
raksuja, levälleen jätetty sanomalehti, sama jota aamulla selailin
ennen töihinlähtöä. Samassa asennossa mihin sen jätin. Ihan kuin
se ilkkuisi minua. Kukaan ei ole korjannut sitä ja taittanut
siistiin pinoon, vaikka olen ihan sitä varten hankkinut lehtihyllyn.
No sen saattoi arvata. Pentuja ei näy missään. Omilla teillään,
tietysti. Kummia pentuja, eivät viihdy kotona, missä lie tekemässä
ilkeyksiään. Täysin kasvattamattomia. Minä raadan heidän
hyväkseen. Ensin töissä, sitten harkoissa. Monta sarjavoittoa
takana. Iso rivi pyttyjä takan reunalla. Luulisi, että ne
kunnioittavat minua, vaimo ja penskat. No vaimosta sen tiedän,
pelkkää välinpitämättömyyttä, muuta en odotakaan, mutta
penskat. Kyllä ne silloin lähestyvät minua kun tarvitsevat rahaa.
Eivätkö ne riivatun sikiöt ikinä opi, että ei onnea osteta
rahalla, mankuvat sitä käsi suorana. Mikseivät käänny äitinsä
puoleen? Äiti, vaimo muka, paska ämmä se on! Tiedän täsmälleen,
millainen on hyvä vaimo. Hyvä vaimo kiirehtii töistä tulevaa
miestään vastaan, kysyy, miten harkat meni, suikkaa suudelman
poskelle, auttaa takin tämän päältä, johdattaa keittiöön,
jonka pöydälle on kattanut lämpimän aterian, kaikki on siistiä
ympärillä, ja lapset istuvat kukin huoneessaan tekemässä
läksyjään, ryntäävät sieltä esiin: ”Isi tuli, isiii!”
Yrittävät kiivetä syliin. Asettuvat kädet pestyään pöydän
ääreen, ja siinä me istumme onnellisina koko perhe yhdessä.
Rauha, ihana rauha vallitsee talossa.
Askeleet
kuljettavat minut keittiöön. Pöytä täynnä rojua, karmea kasa
likaisia astioita odottaa tiskipöydällä, kukaan ei ole viitsinyt
ladata niitä koneeseen. Syvä huokaus. Käärin hihani, tyhjennän
jokusen puhtaan astian ja alan latoa kuppia ja lautasia koneen
ammottavaan kitaan. Kone alkaa surista. Vai onko se tuo kissanrontti,
kisu! Hellanlettas, onko sinulla nälkä? Noin surkeasti nau'ut. Kis,
kis, tule tänne, kyllä isi antaa sinulle ruokaa. Kissa parka,
kukaan ei ole ruokkinut sitä. Tässä kissanmuonaa, tässä raikasta
vettä. Kylmää sen olla pitää, se ei pidä lämpimästä, ethän,
kisuliini. Tule syömään! Hellyttävä rontti. Nyt se kyhnää
jalkojani, osaa olla kiitollinen. Me ollaan kavereita. Viisas kissa.
Varmaan se tekisi itse ruokansa, jos osaisi.
Mutta
vaimo. Ei minun tarvitse arvailla. Raotan varovasti makuuhuoneen
ovea. Siellä se makaa sängyssä peittojen alla. Itkusta turvonneet
silmät ja kasvot tuskin näkyvät.
Suljen
hiljaa oven. Maatkoon retkale rauhassa! Vastahan se on toinen päivä,
kun otettiin yhteen. Pieni riita, taistelu... tai olisiko ollut
ottelu. Olkoon mikä on. Ehkä minä vähän liikaa hipaisin häntä
kämmenelläni. Mutta siinä on voimaa, minkä minä sille mahdan.
Olisi ylpeä että hänellä on voimakas mies! Kyllä se olin minä,
joka olin oikeassa. Taas hän tyrkytti mielipiteitään, joissa ei
ole mitään järkeä. Luulisi hänen, aikuisen ihmisen, jotain
ymmärtävän maailman menosta. Aina pitää synnyttää riitaa. Eikä
auta vaikka kuinka yritän ohjata sitä oikeille linjoille. Koko ajan
se huutaa. Kiljuu kuin salvettu sika: Minulle ei huudeta! Sitä se
huutaa. Minulle ei huudeta! Kun siitä hermostuin ja vähän läppäsin
se alkoi kiljua: Minua ei hakata! Kiljui ja sohi käsillään. Ja
mitä se nyt sillä huudolla tarkoitti? Minähän puhun niin hiljaa
ja viisaasti kuin osaan. Kamala vaimo, ei pätkääkään ymmärrä
miestään. Joku muutos tähän on tultava!
Onko
missään mitään syötävää? Minulla on nälkä. No ei
tietenkään! Jääkaappi tyhjänä. Taas. Ei kai auta muu kuin pukea
päällensä ja lähteä kauppaan. On tämä kyllä vihonviimeistä
elämää. En suosittelisi tällaista kenellekään.
Jonain
päivänä minä lähden tästä.
Jääkööt
nuolemaan näppejään koko porukka!
