12.12.2013

ELÄMÄN LENTOA ! (osa 1/2)

Jos lentää liian matalalla tai liian korkealla katse kiinni työssä, ei näe huikaisevia näköaloja.


Epäonni vainosi rouva Kalliota.

Hän, jonka kehdon ympärillä oli vilissyt tungokseen asti kaikki tunnistettavissa olevat hyvät haltiat, muutama pahakin toisten helmoihin sotkeutuneena, ja joka oli saanut syntymälahjoina melkein kaikki ominaisuudet, mitä ihmisten mielestä ihmiselle voidaan suoda: kauneuden, hyvän sydämen, loistavan terveyden, hurskauden, kestävyyden, voiman ja mitä niitä nyt olikaan, joka tapauksessa nti Mäkinen ennen muuttumistaan rva Kallioksi oli ollut erinomainen ilmestys.
Mutta sitten häntä oli alkanut vaivata epäonni. Liittyikö se puolison valintaan liittyvistä vaikeuksista, vai muista siihen liittyvistä asioista, on vaikea sanoa.

On helppo arvata, että sellaisen ihmisen, joka oli varustettu niin runsaalla lahjavalikoimalla kuin rva Kallio oli lapsena ja nuorena,  ei ollut helppo valita puolisoa joukosta, joka jo aikaisemmin, mutta   varsinkin parhaassa naimaiässä, hänen ympärillään helusi. Oli urheilullisia nuorukaisia, oli runouteen erikoistuneita kirjoittavia nuorukaisia, oli varakkaista perheistä olevia hienot käytöstavat omaavia hymyileviä herrasmiesnuorukaisia ja hiukan vaatimattomammista, mutta täysin kunniallisista perheistä peräisin olevia niiskuttavia, hieman epävarmoja mutta suorastaan hellyttävästi hymyileviä nuoria miehiä, jotka kaikki olisivat olleet valmiita poikaystäväksi. Heistä valitsemalla rva Kallio olisi taatusti saanut aikanaan niin halutessaan kunnollisen, uskollisen ja kaikin puolin luotettavan aviomiehen. Niin ainakin vanhemmat ajattelivat.

Mutta niin oudolta kuin se tuntuukin, rva Kallio, nuorena ja viehättävänä ja myös hyväsydämisenä ei ollut voinut millään tuottaa pettymystä kenellekään nuorukaisista. Hän oli vuoroin jokaisen kanssa. Niinpä hän toi kummastelevien vanhempiensa silmien eteen punnittavaksi milloin minkäkin näistä ihailijoista. Ja aina kun vanhemmat olivat ihastuneet johonkin ”kolliin” (perheen isän käyttämä kyseenalainen nimitys), tämä katosi salaperäisellä tavalla. Kun tyttäreltä kysyttiin miksi se mukava nuorukainen, johon he olivat niin mieltyneet ei enää ollutkaan kuvioissa mukana, tytär, nykyinen rva Kallio vastasi ikävystyneellä äänellä: Hän oli niin ikävystyttävä.

Vanhemmat olivat tietysti huolestuneita, mutta eihän toisen, oman lapsenkaan, sydämenasioihin voinut millään tavalla puuttua,   ainakaan teoriassa. Monet vanhemmat rakastavat kuitenkin lastaan niin tehokkaasti, että katsovat oikeudekseen ainakin toivoa, että puoliso olisi heillekin mieluisa. Mutta kun vuodet kuluivat, ja nuoret miehet alkoivat harventua, eikä lopulta ketään heistä enää näkynyt, vanhemmat luopuivat seuraamasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä, niin kuin viisasta on. Tytärkin kävi enää harvoin itseään näyttämässä. Ja lopulta häntä ei näkynyt ollenkaan. Kautta rantain tuli heille jossain vaiheessa tieto, että sukunimi oli muuttunut hänellä Mäkisestä Kallioksi. Sellaista elämä on, vanhemmat ajattelivat ja jatkoivat huokaisten puurtamista omien toimiensa parissa. Toki heillä oli halu nauttiakin elämästään jollain tavoin, mutta miten, sitä he eivät tienneet. Ehkä siitä olisi ollut joku ohjekirja: Miten nautit elämästäsi, mutta ikävä kyllä, sellaista ei sattunut heidän työhön suuntautuneisiin silmiinsä. Sitäpaitsi kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Elämä tuntui välillä melkein mukavalta.

Mutta sitten, eräänä sunnuntai-iltapäivänä, karahti pihaan hieno auto. Vanhemmat kurkkivat verhojen välistä kuka kumma heidän pihaansa tuli, ja noin upealla autolla. Sieltä kierähti pian esiin heidän tyttärensä, kuljettajan paikalta. Mutta ohoh! Olipa hän pulskistunut, ei ollut tuntea. Milloin hän olikaan viimeksi käynyt, sitä oli mahdoton muistaa. Mutta ketterästi hänen jalkansa näyttivät toimivan. Nyt hän huiskautti kädellään, oli nähnyt heidät, vaikka he yrittivät piilotella verhon takana. Ja hei, nyt se meni avaamaan auton taka-ovea! Sieltä vyöryi esiin raihnainen vanhus pala palalta, Jotenkin hän sai ulostettua itsensä kahden kepin avulla autosta. Vanhemmat menivät jo valmiiksi avaamaan ovea. Minkähän vaarin tytär on poiminut kyytiinsä, ja miksi se piti tuoda tänne? he ihmettelivät toisilleen.

Tulin esittelemään teille uuden mieheni, tytär sanoi, kun istuttiin olohuoneessa.  Hän löytyi  autotallista, mutta varsinaisesti kohtasimme vähän myöhemmin talon katolla. Ja siitä se alkoi. Meidän yhteinen lentomme!  

Kupit, joita perheen äiti, jota isäntä sanoi emännäksi, tärähtivät tarjottimella. Äiti oli tulossa keittiöstä ja oli tuomassa kahvia, kun kuuli tyttären sanat. Mutta hyvin hän sai kuormansa laskettua lasipöydälle, jossa muutaman melkein huomaamattoman naarmun lisäksi oli jonkin verran pölyä, joka ei kyllä onneksi silmää pahemmin haitannut. Olisi pitänyt siivota, joulukin on tulossa, äiti kumminkin hätääntyneenä ajatteli.

Isäntä   yritti pitää silmänsä uhkeassa tyttäressään, mutta vilkaisi välillä vaivaantuneena, vähän kuin salaa, vanhaa miestä, joka istui sohvalla tyttären vieressä harvatukkainen, puoliksi kalju pää alaspäin valahtaneena, silmät ummessa, nukkuiko hän?  






24.11.2013

Sarjassa kirjeitä ihmisille: Kirje ystävälle

       Taivasasioita: Ollaanko me enkeleitä toisillemme?




Ciao! Hei! Hello! Hej!

Mitä sinne maailmalle kuuluu, Hamletin kotimaahan?
Kiitos kirjeestäsi! Ihailen miten rohkeasti suhtaudut elämän sinulle asettamiin haasteisiin. Jaat voimaasi muillekin.
Se mitä kerroit teki kyllä hiljaiseksi. Mutta kirjeesi oli hyvin lohdullinen.Tuli tunne, että teet todeksi väittämän, josta viimeksi puhuimme: Henki voittaa materian.

Täällä päivät ovat olleet enimmäkseen hataria ja tyhjiä. Tuntuu että kaikki yritys valuu hiekkaan. Maailma näyttäytyy pelottavana tummana möhkäleenä, josta ei ota millään selvää. Yksittäisiä ikäviä tapahtumia. Vastoinkäymisiä. Muutama mukava hetki. On käyty tilaisuuksissa, joissa selviää small talkilla. (Ritulta terveisiä!) Kuunneltu musaa. Käyty konserteissa, seurattu radiosta ja tv:stä musiikkiohjelmia. Tehty hommia, ainakin yritetty, vakavalla naamalla. Tulokset? Hm.

Torstaina tuli muuten Ylen Teemalla sen tanskalaisen Lars von Trierin elokuva Melankolia. Sinulle varmaan tuttu. Onhan hyvä! Sopi mielentilaani. Järkyttävän puhdas ja kaunis kuvaus tapahtumista maanpäällä, sen loppuvaiheissa.
Kumma, miten jotkut osaavat tehdä hyviä elokuvia. Ja yhtä kumma, miten jotkut tekevät kalliilla rahalla huonoja elokuvia.
Mutta niinhän se on kaikessa muussakin. Tuntuu, että moni ajattelee liikaa rahaa ja omaa kunniaansa, nekin ovat jossain määrin tärkeitä, ne mahdollistuttavat asioita. Mutta jos haluaa luoda jotain pysyvää ja todella tärkeää, joka parhaassa tapauksessa ulottuu oman itsen yläpuolelle ja jakautuu sieltä henkiseksi ravinnoksi toisille, joskus jopa koko maailmalle, on unohdettava kaikki muu ja pantava likoon itsensä kokonaan, pohjia myöten. Joskus jotkut ovat uhranneet konkreettisesti koko elämänsä muuttaakseen maailmaa, esim.Jeanne d'Arc, jonka elämästä tehty elokuva esitettiin vastikää myös Teemalla. Mutta pelkillä hengentuotteillaan, voi rikastuttaa ihmisten elämää, ja saada siten aikaan jotain hyvää ja todellista. Siihen tarvitaan myös taitoa ja jaksamista. Osaamista.

Täällä on mahdollisuus nähdä viiden päivän ajan Teemalla useita laatukuvia. Toissapäivänä niitä tuli kolme. Ne oli niin vaikuttavia, etten ollut saada unta. Hermot romahtamispisteessä - mutta kestin! Eilen tuli kehuttu vakoilujännäri, hyvin tehty, katsoin sitä siihen asti, kunnes alettiin ampua ihmisiä, sitä en enää kestänyt. Suljin telkan. Tänään pitää taas katsoa, tulee uusia. Toivottavasti niissä on vähemmän väkivaltaa, sille alan tulla allergiseksi, haluaisin enemmän positiivista energiaa, sitä minulta puuttuu. Tosin kaiken pahan keskellä on aina ollut jotain hyvää joka välähtää kuin kirkas valo pimeässä. Ja vaikka se olisi ollut vain ohimenevä huomio, silmänräpäys, se antaa toivoa ihmisyydestä. Joka tapauksessa viime päivinä on saanut nauttia elokuvataiteesta. Taide, minkä alan taide tahansa, on sitä mitä tarvitaan. Parhaimmillaan se auttaa, lohduttaa ja keventää elämää. Siitä olet varmaan samaa mieltä, itse taiteentekijänä.

Ihminen on outo otus. Aina en ymmärrä. Sitä esimerkiksi en ymmärrä (teurastettakoon minut sen takia) kuinka hulluina jotkut ihmisistä ovat jumaliensa kanssa. Eilen yksi tuli vastaan kadulla, pysäytti, ei tarttumalla hihasta vaan tulemalla toiselta puolelta katua seisomaan eteeni. Haluatko päästä Paratiisiin? se kysyi ja napotti suoraan silmiin, mieshenkilö, siististi pukeutunut, vaikutti kotoisen ystävälliseltä perheenisältä.
Paratiisiin? Yllätyin. Missä se on? (Ajattelin Paratiisisaaria.)
Se on täällä, maan päällä!” - Missä täällä, Suomessako? kysyin.
Hän ojensi minulle taskustaan lehtistä, mutta en ottanut sitä vastaan (halusin säästää paperia, tiesin että se jäisi minulta kuitenkin lukematta). Hän otti toisella kantapäällään tukevamman asennon ja alkoi selittää:
Se on koko tämä maapallo! Kun Jumalamme Jehova katselee mitä täällä maan päällä tapahtuu ja huomaa ettei ihminen pärjää omillaan, hän suuttuu ja hävittää kaiken. Vain ne jotka uskovat Jehovaan pääsevät Paratiisiin, jossa eletään onnellisina tarvitsematta pelätä toisiaan. Kaikki on ihanaa ja rauhallista!"
Minä (kiinnostuneena): Mitä niille muille tapahtuu? Hän: Ne joutuvat maahautaan. Jaa, sanoin ja yritin jatkaa matkaa. Mutta hän alkoi kävellä vierellä ja jatkoi valistamistani. Kertoi ihmisistä, joita oli tarkka määrä, 144 tuhatta, jos oikein muistan. Heidät valitaan taivaan hallitukseen. Hallitsemaan Jeesuksen kanssa niitä, jotka asuttavat maapalloa. Niin hän puhui ja paljon muutakin, mutten jaksanut enää kuunnella, kun päässä alkoi jo humista. Astuin suojatielle ja menin toiselle puolelle katua, hän ei seurannut minua. Tuntui että olin sokea ja henki jotenkin linkkasi, ontui.
Kesällä oltiin Marjan (hänethän sinä muistat?) uuden miehen synttäreillä ja siellä tavan mukaan puhuttiin ensin maanpäällisiä, mutta sitten puheet alkoivat nousta taivaisiin. Siellä oli ihan erilaista, kuin tuon äskeisen miehen kuvaama. Siellä puhuttiin anteeksiannosta, se kuulosti hyvältä. Mutta siitä, pitikö ihmisen sovittaa rikkomuksensa vai riittikö pelkät sanat, siitä ei ollut puhetta. Se jäi vaivaamaan.
Vaikeita nuo uskon asiat. Kerran oltiin laivalla ja puhuttiin yhden intialaisen kanssa. Hän selitti meille uskontoaan, ja se oli taas erilainen, mutta kuulosti meistä tosi hyvältä. Oli siinäkin jotain outoa, sellaista, mitä ei järjellä ymmärrä. Sellaista, jota olisi pakko uskoa, muuten jää ulkopuoliseksi. 
Uskoontulo ei ole varmaan helppoa. Kunnioitan niitä joilla on vakaumus. Itse epäilen kaikkea. Eihän siitä tulisi mitään, jos olisin uskovainen, epäilisin omaa uskoanikin! Sehän olisi naurettavaa!

Kyllä vakaumus on hyvä juttu. Se on jo sanana jämerä ja luotettava. 
Se minua vähän hermostuttaa, kun minut on jo kerran tuomittu helvettiin. En minä sitä oikein usko, mutta voi se olla tottakin. Yksi kollega sen sanoi, luotettava ja ihana ihminen, hyväntahtoinen. ”Ikävä sanoa, mutta kyllä sinä joudut helvettiin!", hän sanoi. "Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat sinne."
Pitikö sitä uskoa vai ei? No, onneksi olen epäuskoinen, on siitä joskus hyötyä!
Helvetti sinänsä voi olla hyväkin asia. Ikuisessa tulessa ihmisen luulisi jo kypsyvän. Mutta jos se on totta, mitä kollega ennusti, menisin mieluummin Dante Alighierin helvettiin, jos saisi valita. Siellä saattaisi tavata menneiden aikojen mestareita. Kuuluisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja. Nam. Olisi kiva istua heidän piirissään ja kuunnella viisauksia. Voisi viisastua itsekin.

Miksihän me ihmiset yleensä olemme taipuvaisia uskomaan, mitä meille puhutaan ja mitä meidän toivotaan uskovan? Ja mitä varten Jumalia on niin monta, niistä on vaikea valita. Kaikki erilaisia. Vai olisiko niin että on kuitenkin vain yksi Jumala, joka ihmettelee ja hymyilee meille ihmisille ja odottaa, koska me viisastumme. Ehkä me emme viisastu koskaan, sekin on mahdollista.

Kaikki on yhtä sekamelskaa. Ylös ja alas, eteen taakse. Kuullostaa tanssilta. Raamatusta näyttää löytyvän jokaiselle jotakin. Naapurin rouva, yks tuttu, on ehdottomasti sitä mieltä, että ylösnousemus tapahtuu ihan niin kuin raamatussa  sanotaan, kirjaimellisesti, ei siis polttohautausta, ei kehitysoppia, darvinismi on hänelle kirosana. Hän sanoi lukevansa raamattua joka päivä. Lukeekohan paavikin, entä arkkipiispa. He osaavat varmaan sen jo ulkoa. Mitä he sanovat?
Mutta antaa uskontojen olla. Ehkä ne ovat tarpeellisia. Ihminen haluaa uskoa johonkin. Minäkin haluaisin. Mutta mihin minä uskoisin? Kaikki on niin sekaista, kauheaa. Me ihmiset ollaan lievästi sanoen omituisia. Ajattele nyt, joka puolella tapellaan. Raha ja uskonnot, eivätkö ne ole kaiken pahan alku ja juuri. Rahan takia tehdään mitä vaan, ja uskonsotia on aina käyty. Ja miehet islamilaisissa maissa tappavat sisariaan ja vaimojaan, tehdään kunniamurhia. Israelilaiset tappavat arabeja, arabit israelilaisia, terroristit häärivät kuin mustat pilvet … Jatkanko vielä? Hullu maailma!

Ja sitten sinä (vai kuka se oli) puhut elämänvalheesta. Mikä se sitten on? Valhetta koko elämä? Olisikin! Ei mitään, mihin uskoa? Miksi pitäisi? Eikö riitä, että tästä kaikesta sekamelskasta huolimatta pyrkii elämään omaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, vaikka sekin olisi täynnä valhetta! Sillä ei voi tietää, mitä milloinkin tapahtuu. Suunnittelee jotain projektia, tekee tutkimustyötä, taidetta, työskentelee tehtaassa, kaivoksella. Yhtäkkiä kaikki pyyhkiytyy pois. Joko tekijä häviää, työ häviää tai kaikki, mihin olet uskonut häviää tai muuttuu valheelliseksi. Lapsi lähtee kouluun pyörällä, jää bussin alle… Pedofiilit, aikuiset miehet. Jatkanko vielä? Ei. Eiköhän tämäkin jo riitä.

Mutta entä se, kun uskot johonkin ihmiseen. Avaat hänelle sielusi. Sitten häntä ei yhtäkkiä ole. Hän kääntää sinulle selkänsä. Huomaat olevasi yksin. Ehkä sinulla ei ole yhtään ystävää. Ei ole koskaan ollutkaan. (Selänkääntämisestä minulla on henkilökohtaisesti vain kaksi esimerkkiä. Toinen selvisi kun kysyin syytä asianomaiselta. Kävi ilmi, että se oli väärinkäsitys. Oltiin taas ystäviä! Toinen ei ole selvinnyt vieläkään, se on tapahtunut ns. virtuaalimaailmassa, ja oli oma syyni. Se olin minä, joka mielessäni kuvittelin häntä ystäväksi. Hän ei koskaan itse antanut sitä ymmärtää, joten häntä ei voi siitä syyttää.)
Millä mitalla sinä mittaat ystävyyttä? Millä mitalla minua mitataan? Eikö olisi turvallisinta olla luottamatta mihinkään. Olla epävarma kaikesta. Kun varmuus ei auta. Varmaa on meillä kaikilla vain kolme asiaa: syntymä, elämä epävarmuudessa ja kuolema. Eihän kuulosta hyvältä? Turvallisuudesta ei voi puhuakaan. Sitäkö on se elämänvalhe?

Minusta sinä sanoit hyvin viime kirjeessäsi: On kaksi vaihtoehtoa, suuntaa, mitä kohti voisi ponnistella: alas multiin taikka ylöspäin sinistä/harmaata taivasta.

Mitä jos yritettäis ylöspäin!

With love
Liisu


PS.
Ai, mutta yksi juttu mun pitää vielä kertoa siitä miten meitä käytännössä ohjaillaan. Tapahtuu bussissa, joka oli aluksi melkein tyhjä. Istuudun tiiviisti ikkunan puolelle, sillä todennäköisesti auto täyttyy sateen takia. Niin tapahtuu. Koululaisia on paljon liikkeellä. Nostan repun syliini. Pian viereeni asettuu puhkuen istumaan hieman ylilihava nainen, arviolta n. sata kiloa. Tiivistän oloani. Hyvin sovitaan. Istutaan vaiti. Mutta kun bussi lähestyy pysäkkiä, jossa minun pitää jäädä pois, nousen ylettääkseni painaa nappia, nainen vieressä karjaisee pahalla äänellä: Istu alas! Et nouse ennen kuin auto pysähtyy! Säikähdyksestä puolihalvaantuneena mätkähdän takaisin penkille. Onneksi joku muu on jäämässä samalle pysäkille ja painaa nappia. Bussi jarruttaa. Yritän nousta uudestaan, mutta taas kuuluu käskevä ääni: Et nouse ennen kuin auto seisoo! Koetan hinautua hänen ohitseen litistäen itseäni ja varoen hänen polviaan. Kun pääsen käytävälle, vilkaisen Madamea, yritän hymyillä ja sanon: Kylläpä te minua määräilitte. Siihen madam, ilkeä vivahdus äänessään: Se on sinulle ihan oikein, kun veit niin paljon tilaakin! (Nuo paksunnokset kuvaavat äänen voimakkuutta)

Mitä tästä pitäisi oppia?


Vastapainoksi (kevennykseksi) terveisiä Pohjois-Koreasta! Nämä pikku muurahaiset, somat kultapikkuraiset, ovat oppineet tottelemisen päänkääntöä ja sopivaa hymyhetkeä myöten. Jos sulla on aikaa, niin katso! (lainasin tämän Tillmanin blogista)

               

1.11.2013

Sarjasta kirjeitä ihmisille: Thomas Bernhard


Sehr geehrter Herr Thomas Bernhard


Suonette anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän, ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä, minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä. Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista. Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut. Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät, s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse, tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne. Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan, sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta  Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa, elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard, rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja itseironiseksi.
Kunnioitan ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.

Ihre kleine
Liisu

PS. Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä. Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.

Tiedättekö muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan? Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija. Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä. Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!


16.10.2013

IRRALLISET

 
Minun mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!

     Öklö punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.

Antaisitko tuon paidan!

Mursu liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.

Öklö nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.

Mitähän varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.

Pidätkö sinä minusta? Öklö kysyi.

Mursu ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeleitä joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin päällä ja lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.

Mursu kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui saamaan ne solmittua.

Mursu ähkäisi. Öklöä nauratti.

Tuletko sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi, mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja käveli ovelle.

Älä turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä tähän pääty!

Ovi sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään mielihyvää tuntien.

Koeta ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän kauemmaksi.

Minä ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.



26.9.2013

Avain





Toivoton tapaus! minusta sanotaan.
En minä itse ole sitä mieltä. Ei se pidä paikkaansa. Minähän olen täynnä toivoa! Joskus liikaakin. Toivon ja toivon ikään kuin pelkäisin itsekin, että toivo minulta ensimmäisenä loppuu. Turhaan. Se, mikä minulta ensimmäisenä näyttää loppuvan on muisti.
Siis… Mitä minun piti sanoa? Olkoon.

Seison tässä auton vieressä. Auto on lukossa. En pääse siihen sisään. Mitä minun pitäisi tehdä? Avain? Niin. Mihin minä sen laitoin? Paiskasin oven kiinni, muistan. Käänsin avainta lukossa. Muistan. Panin avaimen... taskuun? Mutta ei se ole siellä. Ei ole lompakossa. Ei auton alla. Minne se on tipahtanut? Kävin asiakaspalvelussa. Jäiköhän se sinne? Ehkä se putosi lattialle. Veikö joku sen minulta, otti röyhkeästi taskusta? Siinä oli jonoa, muistan. Joku pitkäsorminen sen täytyi olla! Ovat niin taitavia. Auto on kuitenkin vielä tässä. Sitäkö minun pitää nyt vahtia. Onneksi aurinko paistaa sen kylkeen, eikä minuakaan tässä sen ulkopuolella varsinaisesti palele. Mitä nyt vähän viluttaa. Käteni ovat paljaat, ne sinertävät. Minulla on hyvät kädet. Ne toimivat lämpömittareina. Joskus sattuu, että unohdan, mitä minun pitäisi näillä pitkäsormisilla käsilläni tehdä. Pitkäsormisilla? Aivan. Soittajansormet, minulle sanottiin jo lapsena. Hyvät kädet, mutta avuttomat. Näyttävät hämillisiltä. Tekisivät nyt jotain. Auttaisivat. Kas, ne vapisevat. Ehkä ne vaistoavat odotukseni ja hermostuvat. Nyt ne jo tärisevät. Mikä horkka niihin iski, hei, rauhoittukaa, ei mitään hätää! Mutta mitä minä tässä odotan?
Kummalliset kädet. Joskus ne hermostuvat ja tarrautuvat lähimpään kohteeseen joka kiusaa minua ja heittävät sen pois. Mutta jos kohde on kuollut möhkäle, niin kuin tuo auto tuossa, sitä ei niin vaan viskata. Yrittäkööt! Ei kyllä onnistu. Mutta olisipa tuossa joku elävä olento, ihminen tai eläin. Heti käteni olisivat sitä silittelemässä, nypräämässä ja taputtelemassa. Kehnäisivät sen kanssa vaikka koko päivän. Sormenpäät tuntuvat helliltä. Mitähän ne viimeksi ovat kopeloineet. Herkkiähän ne ovat, yliherkkiä. Hassua, mutta on minulla vaan sellaiset sormenpäät, ettei joka miehellä sellaisia ole! Ne tuntevat kaiken, vihasta rakkauteen. Niiden rakkauselämä on vain kovin onnetonta. Kun ne rakastuvat, ne rakastuvat nivelrustoja myöten ja haluaisivat osoittaa rakkautensa heti, mutta osoitapa, mahdotonta se on, jos rakkauden kohde vetäytyy koko ajan taaksepäin ja luikahtaa lopulta epäkohteliaasti pois. Kyllä ne pahastuvat, kukapa ei pahastuisi. Sormenpääni kaipaavat hellyyttä. Ne janoavat hellyyttä. Tuttuus ja vieraus ei merkitse niille mitään. Se on kyllä hyvä, sillä nykyisin kaikki tuntuu vieraalta. Jopa minä itse tunnun vieraalta. Minussa on jotain outoa. Se tekee minut surulliseksi. Hyvin surulliseksi.

Se mitä nykyään saa toisten kasvoilta lukea on moite. Siihen ei tarvita suurennuslasia. Se näkyy kauaksi. Se on kirjoitettu selkokirjaimin heidän otsaluuhunsa. Ja vaikka he yrittävät hymyillä, kyllä he yrittävät, vaikka väkinäistä se on, teeskentelyä, eivät he huomaa siivota otsaansa, pyyhkiä sitä.. Se minua satuttaa. Syytökset on toinen asia, mitä en kestä. Kertakaikkiaan en kestä. Ne ovat minulle ylivoimaisia. Ne saavat minut itkunpartaalle. ”Iso mies ei itke”, joku sanoo. Ja sekös minua raivostuttaa! Kyllähän minä iso olen, mutta en tunteeton.

Siitä olen onnellinen, että sanat eivät ole minua hylänneet. Ne roikkuvat sitkeästi mukana, minne tahansa menen. Nytkin niitä virtaisi vuolaasti suustani, ellen hoksaisi pitää sitä suljettuna. Siellä ne pyörivät ajatuksissani, pikku pirulaiset. Heittelevät voltteja ja pyörivät piiriä. Tuntuu, että pää kihelmöi ja aivot kuumenevat. Ehkä ne pitävät minusta. Minä ainakin pidän niistä. Ne ovat somia, niin erilaisia. Semmoisia pikku veitikoita. On niillä sielu, ja on niillä on oma elämä, jokaisella, pienimmälläkin. Väittäköön vaan vastaan ne jotka ovat paremmin tietävinään, asiantuntijat. Eivätpähän ainakaan minun sanojani tunne. Meillä on hauskaa keskenämme. Joskus laskemme leikkiä ja loruilemme yökaudet. Rakastamme toisiamme. Vaikka emme siitä puhu. On, on minulla mielikkini, mutta niitä en paljasta. Sanoilla on taipumus levitä, ja jos nyt jollekin jotain kuiskailisin, tulisivat toiset sanat mustasukkaisiksi. Sitä minä en halua. Kaikki sanat ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun pikku apureitani, vikkeliä ja helposti suusta pulahtavia, en halua, että niiden kanssa tulisi ongelmia. Kyllähän jotkut ottavat nokkiinsa, pienestäkin, saattavat kadota äkisti, kesken puheen, ja vaikka kuinka kutsun, eivät palaa. Mutta turha siitä on ottaa paineita. Sanat ovat katoavia, niin kuin ihmisetkin. Ne syntyvät ja kuolevat. Kadotkoot. Minä keksin tilalle uusia, parempia.

Tiedän, että auto on auto, tuo möhkäle tuossa. Siitä en ole varma, kenen auto se on. Luulin, että se on minun. Jopa uskoin, että siitä ei ole pitkä aika kun olen ajanut sen tuohon, mutta en ole enää varma sillä en saa ovea auki, vaikka kuinka käännän kahvasta, näin, ei se aukea. Se on siis lukossa. Minulla pitäisi olla avain. Avain, sellainen litteä esine, sitä kun kääntää, lukko avautuu. Onko minulla sellainen? Pitää etsiä. Taskut. Ei. Olisikohan se pudonnut maahan? Ei näy missään. Olisikohan se kierähtänyt auton alle? Harmi, kun en pysty vatsaltani sinne ryömimään, mutta kyykistynpä ja kurkistan… Ei. Yhtä harmaata kaikki. Harmaata. Joku tumma läikkä, joku halkeama. Halkeama. Mistä se siihen lennähti? Onpa kaunis sana, Halkeama, voi miten kaunis! Halk’ illan ruskon auerman…

Mitä minun piti etsiä? Sen täytyy liittyä tuohon autoon, mitä minä muuten tässä sen vieressä seisoisin.
Pitäisiköhän minun mennä sen sisään?

Kas, eihän tänne pääse. Ovi ei aukea. Vaikka kuinka kiskon, ei aukea. Nyt muistan! Avain. Ihanaa kun muisti toimii! Minun pitää löytää avain. Onko minulla sellainen? Missä se voisi olla? Jokohan katsoin taskusta. Mitä lappuja nämä ovat: Käy kaupassa. Maksa lasku. Osta hammasharja. Entä tämä: Muista ottaa avain! Kas, kas! Muistanhan minä ilman lappuakin, avaimen. Mutta missä pirussa se on? Avain on kova. Olenkohan vahingossa syönyt sen? Nielaissut? Kerran nielaisin kynänpätkän ja se teki kipeää. Sitä en koskaan unohda. Se juuttui kurkkutorveen. Nyt en ole tuntenut kurkussani mitään erikoista. En ainakaan muista. Jos avain on, sen täytyy olla jossain ulkopuolellani.

Olen siis ajanut auton tähän, mikäli lappuun on uskomista. Voi olla ettei siitä ole edes kovin pitkä aika. Olenko tulossa vai lähdössä. Lähdössä mihin. Tulossa mistä. Kumpaa tahansa, minun pitäisi olla kaiken järjen mukaan omassa pihassa. Ellen sitten ole ajanut muualle. Osaapa olla vaikeaa. Jos olen omassa pihassa pitäisi olla autokatos. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät niin näen sieluni silmillä autokatoksen. Tiedän että se on ollut siinä jo vuosia. Tehty tervatuista laudoista. Muistelen että olen sen itse tehnyt.

Katosta ei ole. Katson taakseni. Taloa, omaa kotiani ei näy. Mikä on tuo valkea rakennus joka kohoaa ikkuna ikkunalta aina vaan ylemmäksi? Kuka on tuo ihminen, joka tuolta melko korkealta huiskuttaa. En näe selvästi. ”Paa-voo!” hän huutaa. Naisen ääni. Jotenkin tutun tuntuinen. Voisiko se olla vaimo? Mutta eihän minulla ole vaimoa. Milloin minä olisin naimisiin mennyt? Ehkä se onkin äiti. Muistuttaa hiukan äidin ääntä. Sitä minä en unohda koskaan. ”Paavo, kädet pois pöydältä!” ” Paavo, älä pidä käsiä taskussa, ne venyy!” ” Paavo, selkä ulos ja rinta sisään!” Ei, nyt en muista oikein. Oliko se rinta sisään ja selkä ulos.

Oli mitä oli, sanojen avulla pärjään. Niistä minä olen ylpeä. Ne toimivat puolestani, ne korvaavat nämä hyödyttömät kädet. Lemmikit, tulkaapas pikku lemmikit! Marssikaa esiin! Sunt Anser, Taurus, Geminii, Cancer, Leo, Arktikus, Arkidenens, Caper, Ampora, Pisces. Hyvä! Hienosti muistitte paikkanne. Ei teitä ainakaan voi moittia. Olen ylpeä puolestanne. Niin kauan kun minulla on teidät, voin kutsua itseäni vielä ihmiseksi. Keitä te olette? Mitä sillä on väliä. Te olette sanoja, joita minä muistan. Pääasia, että muistaa edes jotain.

Avain. Pitikö minun muistaa ottaa avain? Mitä minä sillä? Mihin minä nyt autolla lähtisin? Tässä iässä. Taitaa olla ikää minulla jo ihan tarpeeksi. Kun katsoo tätä kättä, on se hämmästyttävän ryppyinen ja koppura. Kuka tällaista kättä lähtisi jonnekin viemään! Tuskin siinä avain edes pysyisi.

Mikäli minä nyt oikein muistan, avain on sellainen litteä, vähän kirkas, ja se työnnetään koloon. Voi olla että muistan väärin. Muistin kanssa ei ole leikkimistä. Mutta sanoja minulla piisaa. Kauniita sanoja, hyviä sanoja! Onneksi. Ja ylpeyttä minulla on. Ja toivoa. Toivoa en tule milloinkaan menettämään! Aina voi toivoa, että kaikki olisi paremmin. Mitä yhdestä avaimesta. Oliko se edes avain, mitä minä etsin.


8.9.2013

SINÄ (ja minä)

                                                                                     Tunnetko itsesi joukosta?
Sinä? Siis kuka?

Sinä tietysti. Sinä, joka luet tätä parhaillaan. En ihmettele että olet epävarma, sillä niitä, jotka voisivat periaatteessa olla sinuja (minulle) on n. 7 miljardia, josta joukosta vain häviävän pieni osa, ehkä n. 500-1000, on sellaisia, joille voin sanoa "sinä", ja siihen määrään tarvitaan jo kaikki livenä tuntemani, n. 100-200 tuttua, lisäksi kaikki eteeriset "henkiset" tuttavani, joita voin tavata netissä ja kirjoissa, tiedotusvälineissä ja mielikuvituksessa. Sinä kuulut todennäköisesti tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Sinä olet siis (minulle) sinä. 

Myös kaikki jollain tavoin tutuiksi tulleet kuolleet henkilöt ovat (minulle) sinuja. Lähimmille heistä lähetin jo lapsena terveisiä iltarukouksessa. Sinä et usko, mikä kuorma se pienelle tytölle oli! Pelkäsin että joku kuolleista tutuista unohtuisi ja loukkaantuisi, jos en muistaisi mainita häntä nimeltä. Luettelo ja anteeksipyyntöjen määrä piteni ilta illalta, kunnes uni tuli väkisin, nukahdin, ja seuraavana iltana oli anteeksipyyntöjen määrä entistä suurempi. Aloin pelätä nukkumaanmenoa. ”Nyt moskulat nukkumaan!” isä ilmoitti illalla. Aloin vapista. En uskaltanut vastustaa. Mutta pelastus tuli. Jopa sellainen, joka laajensi luetteloa, mutta samalla kutisti sen minimiin. Ilmeisesti en ollut mikään tyhmä lapsi. Eräänä iltana peiton alta lähti taivaaseen vain lyhyt sähke: ”Hyvä Jumala, kerrothan terveisiä kaikille maailman kuolleille siellä taivaassa!” Ja niin (minä) hyvällä omallatunnolla saatoin siitä lähin nukahtaa rauhassa, vain yhden  lauseen avulla.

Mutta nyt on aika keskittyä sinuun. Siis sinuun, joka parhaillaan luet tätä. Sinuja, jotka luette tätä, ei ole kovin paljon. Pääsen siis tästäkin helpolla. Ajattelin kyllä ensin, että nimeän teistä sinuista jokaisen, joka on (minulle) tuttu. Mutta huomasin, onneksi, että siitä luettelosta koituisi ehkä samanlainen kuorma, kuin lapsena tutuista kuolleista. Unohtaisin mainita jonkun, ja siitä tulisi taas huono omatunto. Siispä sanon, että ajattelen vain sinua, ja korkeintaan yksi kerrallaan teistä jokaista. Ja niin, ettei kukaan unohtuisi. Eikä siihen tarvita nimiä. Se olisikin aikamoinen riski. Sillä jokaiseen teistä sinuista liittyy (minulla) sekä hyviä, että huonoja ajatuksia. Ehkä sinä jopa pahastuisit, jos sanoisin ääneen jotain sinusta, joka olet kyllä (minulle) tärkeä, mutta jossa olen havainnut paitsi hyvää, myös joitain heikkouksia. Mutta en halua pahoittaa mieltäsi, joten voit olla rauhassa oma itsesi. Toivon sitä. Sitä paitsi analysoin ajatuksissani jokaista kirjoittamaasi lausetta ja sanaa sen painon ja vaikutuksen perusteella. Mutta ajatukset! Senhän tietää jokainen, ne lentelevät sinne tänne, joskus pahasti horjuen, joskus liian vakaina, niin että ne saattavat aiheuttaa joillekin ahdistusta. Ja usein, oikeastaan liian usein, ne ovat niin kaunisteltuja ja niin muotoiltuja, että ne herättävät kunnioitusta ja arvonantoa, jota, uskon, kenenkään sanat eivät loppujen lopuksi ansaitse. Tai tarvitse. Ne joko unohdetaan, tai muistetaan.


Sinä? Niin, mitä (minä) ajattelen sinusta? Paljonkin, olisi oikea vastaus. Mutta kätken sen mieleeni.
Sillä nyt otan tähän lainauksen ihmiseltä, jonka tunnen. Hän on yksi tutuista, joka kuuluu muistilokerossani osastoon n. 500 – 1000 ihmistä. Hän sanoo:

Miten salailevia ihmiset ovatkaan! (Mutta ovatko tahallaan?)

Ja miten pelottavia ovatkaan vilpittömyys ja avoin mieli.”

Näitä sanoja (joita Risto Ahti on kirjassaan Intuitio lukijoilleen tarjonnut) lainaan tähän siinä mielessä, että sinäkin paneutuisit niihin ja ihmettelisit niiden suurta viisautta. (Minä) olen aina halunnut olla mahdollisimman vilpitön ja avoin. Mutta luoja varjelkoon (minua) liialta avoimuudelta, sillä sen takia olen saanut osakseni paljon vihaa ja moitetta. Hyvä tarkoitus ei ole aina pelastus. Kaunis valhe on joskus parempi kuin ruma totuus? Jokaisella on oma totuutensa, ja miten vaikeaa on siitä luopua! Ja vielä vaikeampaa on vaihtaa oma totuutensa toisen totuuteen.Vaikka, tähän (minun) on sanottava, että (minulta) se käy helposti. Olen kuin Mannerheim, joka viimeisten tutkimusten mukaan kuunteli toisia ja toimi aina viimeksi saaneensa neuvon mukaan. Mutta sinä! Sinä tuskin teet sellaista. Se on hyvä. Jämeryyttä tarvitaan. Ole itse oma totuutesi, mutta muista kuitenkin välillä sinäkin epäillä, sillä kaikki totuudet voivat olla yhtä hyvin valheita kuin valheet totuuksia.
Tiedän, että on vaarallista olla liian totuudellinen. Yhtä vaarallista on olla liian valheellinen. Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta, vaikka kaikki tämä on tiedossa, (minä) arvostan avoimuutta ja vilpittömyyttä enemmän kuin mitään muuta  ominaisuutta ihmisessä.

Entä sinä? Mitä sinä arvostat eniten toisessa ihmisessä? Ja kuinka avoin ja vilpitön sinä uskallat olla?

[Miksi (minä) on häkissä? Siksi, etten sitä liikaa korostaisi. Sitä paitsi, totta kai tiedän, että (minäkin) olen sinulle sinä. Olemme siis kaikki sinuja. Mihin (minää) edes tarvitaan? Varmuuden vuoksi pidän sitä häkissä. Ettei se pääsisi häiritsemään sinua, eikä ketään muutakaan.] 



27.7.2013

HUH HAH, HEI!



- Hei kuule! Minusta meidän pitäisi puhua siitä...
- Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste. Uskoisit vähemmällä!
- Mutta…
- Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.
- Niin mutta enhän minä...
- Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen suunnitelmiaan!
- Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi, mistä te puhuitte ja minä kerroin...
- Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.
- Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää rauhassa.
- Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi lysti puhutko vai et.

(Mies sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä. Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai! Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden arvostavia katseita toisiinsa.)

Seuraava päivä.
Vaimo (vakavana):
- Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?
Mies (suopeana):
- Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa. Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta? Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.
Vaimo (ilahtuneena):
- Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä? Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa, se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole aina helppoa.
Mies (äänessä lämpöä):
- Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan, mutta siitä ei tarvitse välittää.
Vaimo (innostuu):
- Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.
Mies:
- Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.
Vaimo:
- Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää toisia. Minun puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua. Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään. Mutta onko sekään viisasta?
Mies:
- Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa, siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu.
Vaimo:
- Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet?
Mies:
- Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton puolella?
Vaimo:
- Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn orjat sorronyöstä nouskaa!



9.7.2013

KAIKKI MUUTTUU...

                                                                             Mennyt maailma, akryyli kankaalle                                                                                  


Sokrates (k.399 eea) puhuu Platonin Giorgias-dialogissa:

"Älä ihmettele jos minä vastakin otan esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä; kuten sanottu teen sen siksi, että keskustelu etenisi johdonmukaisesti, en kiusatakseni sinua, vaan että emme tottuisi ennakolta arvaamaan toistemme ajatuksia ja viemään sanaa suusta toisiltamme: ei - minä haluan sinun kehittelevän omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien."
(ote Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin).

Liisu puhuu nyt teille, Matiaksen ystävät ja teille jotka ette ole Matiaksen ystäviä:

Olen Sokrateen ihailija, vaikka en osaakaan soveltaa hänen elämässään toteuttamiaan ihanteita, joita hänen oppilaansa, Platon kaikkein ahkerimmin, on kirjoituksissaan tuonut esille. (Puhutaan, että Sokrates on sanonut: "Tiedän, että en tiedä mitään". Tätä eivät ehkä kaikki itsessään hyväksy. Minulle se edustaa tietämyksen huippua! Varsinkin kun on kysymyksessä henkilö, jota pidetään koko länsimaisen filosofian isänä.) Kunnioitan häntä suuresti. (lisää tietoa hänestä täällä)


Sokrates tuli mieleeni, kun ajattelin teitä! Ajattelen teitä tälläkin hetkellä, sekä teitä, jotka olette kuvitteellisia ihmisiä (Matias, Elsie, Erkka Puttonen ja Milja) ja teitä, jotka olette oikeita eli olemassaolevia (Elviira ja StarChaser, Petriina ja Mustis), sekä teitä, jotka olette kommentoineet Matiaksen vaiheita virallisen kommenttiosion suojissa (Isopeikko, ja Milla, sekä Anonyymi, joka kaksi kertaa, samana tai eri ihmisenä,  on saanut minut ajattelemaan entistä kiivaammin tuolla alussa olevia Sokrateen sanoja.)

Mutta hei, älkääpäs luulko, hyvät kirjoittajafoorumi Kertomus.fi kommentoijat, etten ajattelisi teitäkin! Mistäpä muualta olen saanut niin paljon kannustusta ja sen mukana hyvää mieltä kuin teiltä. Matiaskin ihan punoitti pelkästä mielihyvästä!  Ja kirjoittajafoorumi Rihmaston ylläpitäjä saa minulta erikoiskiitokset, että on pitänyt esillä Matiasta ja kumppaneita. Ja tietysti te, jotka olette muuten vaan vierailleet blogissani ja näytte vain numeroina laskurissa olette kiitoksen arvoisia!

Näin paljon kiitoksia, eikä kiitollisuudentunne ole minussa yhtään vähentynyt! Se on sitä elämän outoa matematiikkaa! 

Ihmettelette varmaan, miksi minä nyt kesken kaiken herkistyn teitä kaikkia kiittelemään.
Ilmassa on jotenkin kuin lopun alkua.

Ja niinhän se on. Sanon itselleni:

Liisu, Liisu!  Onnellisen onneton ihmisolio, joka vasta nyt, viime aikoina, olet herännyt kuin pitkästä unesta huomaamaan, ettei mikään voi jatkua loputtomasti. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Määräaika, jonka jälkeen kaikki joko muuttaa muotoaan, uusiutuu ja kehittyy tai kuluu loppuun, sortuu, kaatuu, lahoaa ja maatuu; katoaa, kunnes häviää lopullisesti antaakseen tilaa jollekin uudelle!

Näin on koko luomakunta rakentunut, ja luonto on sen mallikelpoisesti hoitanut. Kenenkään ei tarvitse ponnistella, kaikki se tapahtuu kuin itsestään. Onneksi. Sillä jos niin ei tapahtuisi, se olisi ihmiskunnan tuho. 

Nyt ajattelen jotain pientä, mutta monelle meistä tärkeää asiaa, blogia. Voiko sekään kestää ikuisesti, muuttumatta?  Kun katson huolestuneena nettitaivaivaalle, näen katseen sinne lipuessa raunioita, hävinnyttä historiaa ja omien ajatusteni silppua, joka leijuu tuulessa. 
… Korkeammalla  nettitaivaalla on jotain liikettä. Terästän katsetta. Näyttää tutulta. Apua!

Tuolla lentää Matias, katoaa… Tuolla vanha herra Erkka Puttonen lentää lahkeet pullistuen tuulessa… katoaa. Tuolla lentävät käsi kädessä iloisesti lirkutellen Elsie ja Milja!  Sinne hekin katosivat, jonnekin! Suoraan ilmaan.
Jäljelle jäivät vain oikeat, todelliset ihmiset: Elviira, Star Chaser ja ohi vilahtaneet Petriina ja Mustis. He seisovat tukevasti jaloillaan… Mutta Matias!  Meidän Matiaksemme lensi siellä jalat harallaan, tukka päässä leuhuten, kädet ilmaa haroen, keskushenkilömme, Matias! Tule takaisin! Jo nyt on sinua ikävä. Matias! Matiaaas!

Sinne menivät! Ne ymmärsivät  puheeni ja katosivat itse.  Ei tarvinnut minun niitä irtisanoa. Olo on nyt surullisen iloinen ja helpottunut.

Mutta jotain kivaa meidän on keksittävä täällä blogissani joku kerta. Jotain oikein mukavaa ja hauskaa! Saa nähdä olisiko minusta sellaisen järjestäjäksi. Epäilen. Minkähänlaiset olisivat kuvitteelliset pidot? Tai naamiaiset? Tai hyvä elokuva, jota ihaillen katselisimme. Tai mielenkiintoinen konsertti.
 Ei  kuitenkaan mitään juominkeja. Muistattehan miten kävi Matiaksen? - Jotain kaunista ja suloista se voisi olla. Mutta ei unettavaa. Matias meitä sellaiselta varjelkoon.  Ja me varjelemme Matiasta, Elsietä, Puttosta ja Miljaa (missä he nyt sitten ovatkin), me, jotka olemme oikeita ihmisiä, emme kenenkään mielikuvia. Jossain vaiheessa kerron teille terveisiä heiltä. Melko varmasti tapaan heitä vielä monta kertaa,  ajatuksissa. Kerron mitä heille kuuluu. - Älkää olko surullisia. Olkaa helpottuneita, niin kuin minä. Itse asiassa joutivat mennä.

Mutta nyt, kuulkaa! Nyt minä esitän teille kaksi miellyttävää ihmistä, nuorta miestä, jotka ovat siitä  mukavia, että heidän katseensa ja ajatuksensa liikkuvat tässä päivässä ja suuntautuvat tulevaisuuteen. Tavallaan kumpikin heistä edustaa muutosta.

Pääsette seuraamaan tilaisuutta, jonka nimi on  Muotoilijan aamiainen (linkistä selviää sen järjestäjät ja heidän toimintatapansa, ylälaidassa.) Ottakaa evästä mukaan, ettei tule nälkä! :)

Tapahtumapaikka: Aila Seppälän galleria Lahdessa, jossa on meneillään Kim Kylmälän näyttely (taulut seinällä). Esiintyjät tapahtumassa Sauli Zinovjev ja Tommi Mustaniemi. He sopivat molemmat tavallaan teemaan kaikki muuttuu, mikään ei pysy ennallaan. Heistä kumpikin edustaa jotain uutta. 

Ne teistä, joita klassinen musiikki kiehtoo, teille Sauli kertoo, miten uusi klassinen musiikki syntyy  ja  mitä kaikkea sen sisältä voi  löytyä (videossa 0:00 - 44: 12 siis alkupuolella). 

Ja ne teistä, joita kiinnostaa videotaide, te saatte kuulla uudesta ammatista VJ. Siis mikä? VJ. Se on ammatti, jota Tommi on opiskellut ja selostaa, miten sitä tehdään. (videon loppuosa).

Mielenkiintoista tilaisuutta jätän teidät seuraamaan. Mutta kyllä me vielä tavataan? 

Hyvää loppukesää teille kaikille!
I love you!  Really, I love!

Liisu