- Puhutaas
vielä siitä puhumisesta, josta juteltiin äsken ennen sitä viimeistä
uutislähetystä. Jotain jäi epäselväksi. Sanopa vielä mitä sinä
sanoit!
-
Ei. En sano! Sano itse mitä olet kuullut minun puhuvan.
-
No sinä sanoit jotain sellaista että elämä on suurta teatteria.
Ja että siinä on jokaisella oma roolinsa. Ja että pitää osata
valita oikea kohdeyleisö!
-
Ei, nyt sinä sanoit väärin! Ei yleisöään voi valita! Vai
voitko sinä valita jos joku äijä tulee vastaan aseman kohdalla ja
sanoo: "Hyvää päivää, voisitko neuvoa missä on wc?"
-
Sanoit että pitää tietää se kohdeyleisö jonka kanssa on
tekemisissä ja puhua siitä mikä sille sopii. Ja että
vieraille ei voi puhua samalla tavalla kuin tutuille.
-
Sehän on totta! Kun tapaa jonkun vieraan, aivoissa syntyy kuvitelma
siitä ihmisestä, ja se kuvitelma määrää mistä sille ihmiselle
voi puhua ja millä tavalla. Jopa ääni määräytyy sen kuvitelman
mukaan. Jos esimerkiksi joku pikkupoika tulee puheillesi, äänesi
muuttuu ja puhut hänelle eri tavalla kuin jos se olisi vaikka jonkun
firman pomo, tai joku muu aikuinen ihminen.
-
Tuon äänen muuttumisen olen kyllä huomannut. Kun sinä puhut
minulle, olet paljon jyrkempi. Puhut kovalla äänellä ja saatat
puhua puheeni päälle, tai et ollenkaan kuuntele minua. Mutta jos on
joku vieras, kuuntelet kohteliaasti, sovitat sanasi ystävällisesti
ja annat vaikutelman että olet kiinnostunut ja arvostat hänen
puheitaan.
-
No se on sitä roolipeliä! Jokaisen tutun ihmisen kohdalla on eri rooli
kuin vieraan kohdalla. Jokaiselle vieraalle on valittava rooli, jonka
kuvittelee hänelle sopivan. Pitää ensin tunnustella ja olla
ystävällinen ja varovainen.
-
Senkö takia sinä ikään kuin myötäilet vieraan puhetta ja olet
kohtelias? Mikset tee niin esimerkiksi minun kohdalla? Se tuntuisi
paljon mukavammalta.
-
No se johtuu tietysti siitä, että vierasta ei tunne. Jos
puhuu jollekin tutulle, mitä paremmin hänet tuntee, sitä
rehellisemmin voi hänelle puhua.
-
Puhutko sinä minulle rehellisesti?
-
Ainakin rehellisemmin kuin täysin vieraalle.
-
No onko ne erilaiset roolit pakko jokaisen omaksua? Eikö voisi
esiintyä omana itsenään? Se olisi paljon helpompaa.
-
No jos sinä luulet, että joku tulee elämässään toimeen ilman
rooleja, suotakoon se hänelle! - Mutta
minä ainakin haluan nyt nukkua. Tee sinä mitä haluat. Hyvää
yötä!
-
Hyvää yötä! Näe kauniita unia! - Minun unet on aina kauniita, vähän sekavia kyllä.
14.8.
-16. Istumme Sibeliustalon
konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä
sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää
musiikkia, Aleksandr
Glazunovin
viulukonsertto, solistina Maaria
Leino ja Sergei
Prokofjevin 7. sinfonia.
Eniten
meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava
Sauli Zinovjevin
sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta
uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty
meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät
sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä
kuuntele.
Istumme
hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin
kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni
puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia.
Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin
johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.
Mutta
nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko
Kamu. Kävelee
esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja
alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen
ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa
ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen
näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii
pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä,
kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon
päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.
Puristamme
toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua.
Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne
kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat.
Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä
ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on
viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten
kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin
jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä
tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee.
Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu
valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän
vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän
ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää,
että hän on pannut itsensä likoon, tekee koko vartalollaan voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei
hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat
toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.
Puristamme
toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin
haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä
matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu
huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta
niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän
merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.
Kapellimestarin
käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta
nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää
hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään
yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo
katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin
yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät.
Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän
kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu.
Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki
näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä
joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt
viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan
jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta sisältämään maailmaan.
Molemmat,
viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen,
edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään
tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita,
joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia,
viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden
ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo
kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että
ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.
*
12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan
Ajassa
soi.
Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli
Zinovjevia
ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän
elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin
mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän
pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.
Sarjan
ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjansivustolla. ** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat: säveltäjävieraana sauli zinovjev.
Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.
Äiti juoksee tyttären perässä katua. Lievää ylämäkeä. Nyt he ylittävät sillan. Nyt lievää alamäkeä. Äiti lisää vauhtia. Liikennevalot. Tytär juoksee päin punaista. Äiti pysähtyy, huohottaa.
– Älä mene! Odota! Puhutaan! Tytär ei katso taakseen. Pitkä autorivi tulossa. Äiti ryntää, pääsee elävänä autojen välistä. Yrittää lisätä vauhtia, mutta tytär on jo kaukana. Tytär on muuttunut villieläimeksi, kauriiksi, joka pakenee vihollista. Äiti näkee miten hän kääntelee päätään levottomasti, nyt hän vilkaisee taakseen, lisää vauhtia. Äiti tietää, ettei tyttären katseessa ole pelkoa. Se on täynnä vihaa. Mutta äiti ei hellittä. Hänen sydämensä hakkaa. Tuntuu kuin se tukehtuisi. Se painautuu kylkiluita vasten. Tekee kipeää. ”Pitäkää hännästä kiinni!” koulukuraattori sanoi. ”Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!” kaikuu äidin korvissa. Mutta hänen on hellitettävä. Ei hän jaksa. Hän pysähtyy. Tytär juoksee jo kaukana. Kääntyy kadunkulmasta. Enää ei häntä näy. Haihtui kuin tuuli. Tyhjä tuuli.
Äiti kokoaa itsensä. Hän karistaa kurkkuaan, joka on täynnä hölmistynyttä itkua. Hän jää seisomaan. Hän seisoo. Nyt hän kääntyy. Mitään ajattelematta, mieli tyhjänä, hän liikuttaa jalkojaan. Jalat kuljettavat häntä. Ne vievät sinne, mistä ovat lähteneet liikkeelle.
Voimattomuus, epätoivo ja häpeä riippuvat sitkeinä äidin käsivarsissa koko sen matkan, jonka jalat häntä kuljettavat. Vasta kun on kotona hän pystyy ajattelemaan: Nyt tiedän, että ainakin hän elää!
Äiti ja tytär. Mies ja nainen.
Vaimo ja mies.
Yksin joukossa.
Yksin erillään.
Yksin yhdessä.
Syrjä (New Music Theatre Showcase Festival, Jakobstad)
"Distant or close? Alone and apart/separate from the other or on the other hand, next to each other, close to physical touch? Together, yet alone. Alone, yet connected.
Composer Sauli Zinojev, choreographer Vilma Tihilä and video artist Tommi Mustaniemi have together created the stage perormance Syrjä, which approaches music theatre through moving visuality and strong emotion. At its core lies improvisation, which allows the work to breathe, giving it the ability to conform. The show moves at the interface of experience, distantly cool and yet so burningly personal."
Jos
olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla
työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet
pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät
hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos,
niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma
Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!
Oikeastaan
- pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on
jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole
sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on
kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain
ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on
kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi.
Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta,
jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut
yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä
he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti
kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse
nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin
rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.
On
yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa
viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen,
sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron
siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä
hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä
puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa.
Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä
kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden
peitoksi.
Alaston
totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli
sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen
minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.
Tuossa
maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää
vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio,
vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta
vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen
jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus
ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja
kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin
ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.
Ulkosalla,
valon hitaan tulvan alla! Siinä
sanoja, joista saan voimaa. Se
on kauniisti sanottu.Luin
sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.
Kaipaat
ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi
muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!
Voin
yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.
Ensimmäinen
maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin
lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä
vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät
kulkevan väärää latua.
Jaksatko
kuunnella?
No. Toinen
oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin
este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen
ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän
kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän
yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän
pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua
hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi
toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen
tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan.
Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku
veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti,
äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi
rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti,
huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja
Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen
huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi
selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä.
Bruno kulta!
Ei,
ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se
tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä
elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia.
Kun
tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa
myös kolmas
maailma: Toiset ihmiset.
Bruno
kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä
kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä,
virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti
käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen
herttainen.
Bruno
suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin,
niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi,
kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!
Kokemattomana
osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan
tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten
kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän
käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu
alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti
puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti
tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten
kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä
naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota
saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten
puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun,
ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli
sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia,
joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät
alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin
viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja
alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa -
luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta
oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja
noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut
naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat
mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät
paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali
käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin
tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli
kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin
laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä
hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti
pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.
Jaksatko
vielä kuunnella?
No
hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin
vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin
vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli
vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen
sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä
hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan
suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata
lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa
kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen
kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan
olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne,
ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.
Peitin
käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa
osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien
välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata
lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat
harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä
minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä
kaulasta.
Myötä-
ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä,
pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen
todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa,
niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin
suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan
hänen
itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka
mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja
vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana.
Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä
sure. Suren Brunoa ja itseäni.
Luoja
antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä
mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan
sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui -
ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen
valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä
muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon
parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja.
Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa
käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen
minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä
käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.
Bruno
istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä
hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.
- Käytkö kulta
avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.
Kuulin, kun Bruno ähkäisi
ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven
raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka,
lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari
senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä
tuoksu? Sekin hur-maa- va!
Olin
iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun
naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille
huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä,
teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät,
vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt
siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen
hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti
johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan
tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei,
Brunon mukaan, koko maailmassa!
Vieläkö
jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.
No. Jatkan. Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän
olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä,
mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja
veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja
alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun
kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua
kieltämättä jännitti.
Ehkä
se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä.
Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat
uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat
päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta,
kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos
jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon
kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?
En
halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin
järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta
pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa
sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain
pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet
kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen
kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle
tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki
kolme.
He pitivät silmäpeliä
Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman
tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä
koko ajan näkyvissä.
Siitä
se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa liikaa
voimillesi. Haluatko kuulla loputkin?
Hyvä
on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun
ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen
silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:
Suunnitelma
onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua
tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla.
Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa
kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä
tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet
tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt
Bruno on onnellinen.
Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.
-
Mutta se lapsi?
hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän
lupasit kertoa!
Niin.
Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä
onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä
ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta
katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä
silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä
tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se
on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.
Jatkan.
Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä,
kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon
Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut
humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta
kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin
oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli
myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut
mitään nimiä.
Eräs
toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno
oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa,
ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta
jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen.
Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin,
sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa
mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt
muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä
lohdutusta viinasta. Lapsi, joka
oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.
Tämän
kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä
toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini
jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään
löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta
sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä
tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen
nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi
vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi
sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain
kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää
toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen
onnellinen äiti!
Ajatella!
Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä
naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt
lapsensa.
Me
rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen
pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta.
Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa.
Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki
vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!
Eilen
oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku
sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän
tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!
Kiitos,
kun jaksoit kuunnella!
(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart. Video: Kanál uživatele Chlap77 )
Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.
(Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )
Bruno
oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti
kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä
kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut
näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa
takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut
naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen
tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka
hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän
olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa
suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä,
sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin
vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin
vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se
kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon
takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin
toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa
rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä).
Kun
he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon
piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä,
vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja
rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi
väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä
tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan
paikalta.
Tämä
oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli
täynnä naisia.
Naiset,
naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!
Naiset
näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan
että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo
kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai
hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!
Minäkö
pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo
kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari.
Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa
tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En
osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä
puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla tosiaan
ole ystäviä, naisia tai miehiä?
Ei
ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin,
mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui
suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen
keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä
tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei ollut aikaa
eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa
virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia. Mutta naisia,
naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.
Niin
alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana vapaapäivänä. Hän
pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että
olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi
nainen. Kuka tahansa kelpaisi.
Turha
toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei
pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä
ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden
tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille
puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se
kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti.
Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi.
Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä.
Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi
kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi
pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän
saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan
näyttänyt vaimoa häiritsevän.
Bruno
ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi
lehdestä. (B-oikeudet,
WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana
välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän
ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti
kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli
varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka
oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä.
Bruno
hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen
lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi
peiliä hän tunsi vetoa itseensä).
Naisten
haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten
rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja
viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä.
He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli.
Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat
eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.
Maksulliset
naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja
rakkautta? Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten
maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä
maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo
rakastavansa olla myös ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä,
Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi,
Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).
Kotona
vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä.
- Hienoa että
tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella
äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno
muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt
vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.)
Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa
astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut
tehnyt koskaan ennen.
Kun
he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan
toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.
- Tulepa vähän
lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo
siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.
- Ollaanko me
ystäviä? Bruno kysyi.
- Tietysti, kulta
pieni, vaimo vastasi.
Bruno
ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se
oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta.
Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen
ja pläiskäytti märän suudelman vaimonsa kaulaan. Tarkoitus
oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä
suoritus!
Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015 "From Hell into light" Julkaisija: greatclassicrecords
Bruno
halusi eroon vaimostaan. Syy: vaimo liian täydellinen. Vakka
kantensa valitsee, sanovat vanhat. Vaimo oli vakka ja Bruno tiesi
olevansa kansi. Tähän seikkaan koko hänen ihastuksensa oli
aikoinaan perustunut. Kantena oli mukava olla. Ainakin ensimmäiset
vuodet. Mutta kun vaimo alkoi osoittaa rapistumisen merkkejä - hän
oli Brunoa hiukan vanhempi - Bruno alkoi pelätä: entäpä jos vaimo
kokonaan romahtaa, ja hän itse jää killumaan tyhjän päälle.
Tämä ajatus huoletti Brunoa kovin. Varsinkin kun vaimo sanoi:
”Kuule, Bruno, sitten kun aika minusta jättää, niin otathan
itsellesi uuden Akan!” Akka oli Brunon antama lempinimi vaimolle.
He käyttivät sitä vain kun olivat kahden kesken.
Vaimo
rakasti Brunoa. Pyyteettömästi. Hän rakasti mielellään. Juuri
niin kuin hänen mielestään pitikin rakastaa. Joka paikassa hän
ajatteli aina Brunoa enemmän kuin itseään. Hän halusi, että
Bruno voisi hyvin, olivat olosuhteet mitkä tahansa.
Bruno
oli kaunis mies. Keskivertoa lyhyempi, pulleahko, mutta harvinaisen siroluinen. Hänellä oli tuuhea, hieman karhea taaksepäin kaartuva musta tukka, hyvin hoidettu. Hän oli tukastaan ylpeä. Mutta vielä ylpeämpi hän oli hampaistaan. Ne olivat vahvat ja tasaiset, hiukan kellertävät, mutta hyvä hammasluu on aina hiukan kellertävää. Brunosta ei ollut yhtään vastenmielistä aukaista suutaan ja näytellä hampaitaan, kuka tahansa sai niitä ihailla. Brunon
vaimo oli lämminsydäminen ihminen. Pitkä ja suoraryhtinen. Kolea, kalsea nainen, sanoivat ne, jotka
tunsivat hänet vain ulkonäöltä. Ne, jotka tunsivat vaimon paremmin, olivat otettuja siitä ystävällisyydestä ja lämmöstä,
joka alkoi huokua kuin föntuuli aina kun hän kohtasi ihmisen, joka ei tärkeillyt vaan katsoi häneen hyväksyen. Suurimmalta osalta ja useimmiten tämä sisäinen lämpö ohjautui tietenkin Brunoon, olihan Bruno lähin ja hän rakasti Brunoa. Rakkaus on käsittämätön asia. Se on ihme. Mysteeri. Brunon vaimon rakkaus oli vielä siitä merkillistä, että se edusti kaikkein jumalaisinta lajia. Agape rakkautta. Agape rakkaus on epäitsekästä ja siitä kummallista, ettei se kaipaa edes vastarakkautta. Sitä Bruno ei tiennyt. Brunolle se tiesi vain tuskaista oloa. Huolimatta huolestaan, joka koski vaimon mahdollista kuolemaa, Bruno oli enimmäkseen kuitenkin kyllästynyt. Ei niinkään ystävällisyyteen kuin vaimoonsa. Mutta
siinä se ristiriita olikin, se, joka vaikeutti Brunon elämää! Kuinka
osoittaa kyllästymistä ihmiselle, joka aina ja joka paikassa pani
oman mukavuutensa sivuun, huolsi ja hoiti rakkautensa kohdetta, ei pelkillä sanoilla vaan myös teoilla.
Vaimo
teki kaikkensa Brunon hyväksi. Voi sanoa, että hän melkein muutti
asumaan Brunoon, niin täysin hän unohti itsensä ja omat tarpeensa.
"Bruno kulta, olisiko sinun aika jo levähtää, tulepa syliin istumaan!" Tai: "Arvaas
Bruno, mitä me tänään syödään? Minäpä tein lempiruokaasi, sitä jota
söit aina lapsena. Siankylkipaistia, hedelmäisen kastikkeen kera!
Tein sitä varmuudeksi niin paljon, että sitä riittää
lautasellesi ainakin viikoksi!"
Brunoa
puistatti. Hän oli kyllästynyt syömään sikaa. Hän ei halunnut
sitä missään muodossa. Se toi mieleen röhkivän emakon eturaajat
kaukalossa, häntä velttona roikkumassa. Eikä hän mielellään
istunut vaimonsa sylissä. Se oli hänestä epämiehekästä. Mutta
niin asia vain oli. Jossain vaiheessa, taisi olla jo alkuaikoina,
syli oli vaihtunut. Ensin Brunon syli. Sitten vaimon syli. Mutta kun
ottaa huomioon vaimon ja Brunon paino- ja pituussuhteen, se oli siinä määrin
vaimon hyväksi, että tuntui luonnolliselta, että vaimo vetäisi
Brunon silloin tällöin herkkänä hetkenä syliinsä eikä
päinvastoin.
Se,
mikä Brunoa oli alkanut vaimossa tympiä ensimmäisten huumavuosien
jälkeen oli vaimon epäinhimillisen pitkä pinna. Vaimoa ei saanut
suuttumaan. Brunon tulevaisuus oli uhattuna. Jo jonkin aikaa oli
sisäinen ääni kuiskutellut: mikä mies sinä olet, yhden kanssa
koko ajan, maailma on täynnä naisia. Repäise itsesi irti ja ala
ELÄÄ! Näin tapahtui
varsinkin kun Bruno loikoili sohvalla ja katseli tv:tä. Hän piti
viihdeohjelmista. Sen ymmärtää. Todellisuus on koko ajan läsnä.
Onhan ihan eri tunnelma katsella uhkeita tanssijoita telkasta kuin
tuijottaa vieressä tuolilla isuvan vaimon tylsän kalseaa olemusta.
(tämä saattaa jatkua...)
..
Luigi NONO
(1924- 1990)
LIEBESLIED (Rakkauslaulu)
Videon kansikuvana sen tekijä, Fonergia Nuova on käyttänyt meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon maalausta. Frida Kahlo oli naimisissa taidemaalari Diego Riveran kanssa. Kahlo sairasteli paljon, mutta oli hengeltään hyvin vahva ja energinen.