- Hei kuule! Minusta meidän pitäisi puhua siitä...
-
Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste.
Uskoisit vähemmällä!
-
Mutta…
-
Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden
ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä
keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja
oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun
annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen
tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.
-
Niin mutta enhän minä...
-
Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen
kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka
nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä
haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen
suunnitelmiaan!
-
Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta
tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala
puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja
puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun
asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi,
mistä te puhuitte ja minä kerroin...
-
Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan
keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu
hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.
-
Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan
puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää
rauhassa.
-
Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi
lysti puhutko vai et.
(Mies
sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan
tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan
oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä.
Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun
vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin
kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai!
Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden
arvostavia katseita toisiinsa.)
Seuraava
päivä.
Vaimo (vakavana):
-
Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä
sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?
Mies
(suopeana):
-
Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia
lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee
vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa.
Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian
merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää
tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja
blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä
ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen
jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta?
Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta
tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen
niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei
lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän
korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten
arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on
yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian
suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.
Vaimo
(ilahtuneena):
-
Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin
huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi
sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä?
Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja
blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten
jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten
blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella
ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina
edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein
kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa,
se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa
tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku
voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä
kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on
melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva
kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole
aina helppoa.
Mies
(äänessä lämpöä):
-
Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan,
mutta siitä ei tarvitse välittää.
Vaimo
(innostuu):
-
Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta
jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin
turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana
sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun
kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli
harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa
mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse
sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten
haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.
Mies:
-
Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.
Vaimo:
-
Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää
toisia. Minun
puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko
ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama
tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä
vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua.
Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta
jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä
tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se
tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään.
Mutta onko sekään viisasta?
Mies:
Mies:
-
Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa,
siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu.
Vaimo:
Vaimo:
-
Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla
eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet?
Mies:
Mies:
-
Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa
saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton
puolella?
Vaimo:
Vaimo:
-
Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon
muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn
orjat sorronyöstä nouskaa!