KARHUNKIVI - ajatuksia kirjasta

         






































Vesa Haapala: Karhunkivi

Otava, 2016

Romaani, 234 s.

Kansikuva: graafikko Markus Pyörälä

"Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennnän haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä”.

Pysähdyn kirjassa noihin sanoihin, vaikka jokainen sana ja niistä kutoutuneet lauseet, jotka ovat tulleet vastaan aiemmin samassa teoksessa, ovat olleet merkityksellisiä, usein monikerroksellisia, pohtimisen arvoisia, ja ovat innostaneet jatkamaan lukemista, odottamaan tulevia tapahtumia, milloin täynnä toivoa, milloin toivon menettäneenä. Onhan kysymyksessä kuvaus taistelusta elämän puolesta ja sitä vastaan, eivätkä tapahtumat ole hallinnassa. Ne aiheuttavat jatkuvaa jännitystä ja pelkoa siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, muuttuvatko tilanteet, parantuvatko olosuhteet, vai jatkuuko sama tilanne kirjan loppuun asti.

Miksi juuri nuo sanat ja lauseet pysäyttivät? Tuohan on aivan arkinen tilanne kirjan loppupuolella. Isä on laittanut ruokaa, kutsuu poikansa syömään. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja kotoiselta. Isä on kiehauttanut vettä nuudeleita varten ja kaatanut sitä lautasilla odottavien riisinauhojen päälle, hämmentää tätä helposti valmistettavaa ruokaa haarukalla, ja poika tekee samoin. Mitä merkillistä siinä?

Se, joka on lukenut tätä kirjaa alusta alkaen ja eläytynyt sen tapahtumiin, huomaa, että tuo teoksesta lainattu kappale on kuin vedenjakaja kirjan tapahtumille. Isä tekee siinä istuessaan yhtäkkiä tärkeän oivalluksen. Hän tajuaa tilanteen. Hän on osaltaan yrittänyt tehdä itselleen ja pojalleen jotain oleellista, elämää ylläpitävää. Saanut aikaan yhteisen hetken. Se on  pyhitetty ruualle. Ei vaatinut ponnistuksia. Se on molemmille samansuuntainen ja yhdistävä. Olla olemassa. Pysyä hengissä. Siitähän tässä on kysymys. Elämästä. Elämästä joka on. On ollut koko ajan.

Lukija miettii: Totta. Elämä muodostuu hetkistä. Ei niitä tarvitse kutsua. Ne tulevat ja menevät kuin itsestään. Ne ovat. Ne vaihtelevat. Vaihtelevat koko ajan. Mutta miten paljon näistä hetkistä jää huomaamatta, ajatteluttaa. Hetki tuottaa iloa, jos sen huomaa. Jälkeenpäin ajatellessa myös surulliset hetket voivat tuottaa paitsi ihmetystä, myös iloa: Miten minä senkin hetken muistan? Miten minä siitäkin tilanteesta selvisin? Minähän olen tässä. Olen olemassa. Elän. Se riittää.

Sanotaan, että kirjassa on tärkeintä alku ja loppu. Pitääkö se paikkansa? Kyllä kai. Voi olla. Mutta mitä on alun ja lopun välissä? Kyllä sekin on tärkeää. Varsinkin tässä kirjassa, jonka olen nyt lukenut alusta loppuun, ja joka lepää tuossa vieressäni pöydällä. Katson sitä. Siinä, jos missä, alun ja lopun välinen aines on painava. Se määrää koko kirjan suunnan ja siinä esiintyvien ihmisten elämää.

Kirja on Vesa Haapalan Karhunkivi. Kosketan sitä. Kosketan samalla sen sisällä eläviä ihmisiä. He ovat tulleet kirjan myötä tutuiksi. Niin läheisiksi ja eläviksi, että heitä tekisi mieli lohduttaa. Tuntee epämääräistä kiitollisuutta, kun on voinut seurata heidän elämäänsä ikään kuin omaksi opikseen. Heitä on äiti ja isä sekä kolme lasta, joista vanhin on poika. Kaksi nuorempaa ovat tyttöjä, pieniä vielä. Joitakin sivuhenkilöitä siinä myös on, ja lisäksi hyvin merkittävä tekijä. Luonto.

Päähenkilöiksi tässä nimeäisin Tiia-äidin ja kahden suloisen tyttären, Ainon ja Lumin keskeltä, kolme henkilöä, joista jokaisesta voisi kertoa erikseen. Mutta he tulevat kyllä vahvasti esille kirjassa. He ovat: Isä, Lasse, joka on kirjan kertoja. Poika, Lauri, joka on kertomuksen ”sinä” ja Luonto, jonka haluan henkilöidä, koska se on suurin vaikuttaja tässä kirjassa ja yleensäkin, jokaisen ihmisen elämässä. Luonto synnyttää uutta, repii ja rikkoo vanhaa. Aiheuttaa surua ja pelkoa, mutta myös iloa, työtä ja lepoa.

Alku tässä kirjassa on rauhallinen. Välillä suorasanaista proosaa, välillä runollista kerrontaa ja kuvausta. Autolla ajoa lähes koskemattomassa luonnossa metsätiellä, sopuisaa keskustelua pojan kanssa, yhdessäoloa, kalastamista, yhteishenkeä. 
Isä ja poika yhdessä. Miten hyvältä tuo asetelma aina tuntuu. Tärkeältä. Varsinkin pojan kannalta.

Ensimmäisessä luvussa kaikki on hyvin. Vasta sen lopussa, kun isän mieleen tulee paluumatkasta puhuessa muisto edellisestä kesästä, sen mukana astuu kuvaan mutta. Ensimmäinen särö. Pitää haihduttaa se muisto. Kaikki on taas hyvin. Vähän aikaa.

Toisessa luvussa vaihtuu ympäristö. Elämä kiihtyy, kadut kiiltävät, työasiat tulevat mukaan ja myös se salattu kipu, jonka annetaan pilkistää, vaikka se on vielä näkymättömissä.

Kolmas luku tuo esiin Karhunkiven, paljastaa sen nimen historian, ja taistelee Luontoa vastaan, yrittää valloittaa siltä kappaleen maata ihmisen käyttöön. Se tietää kovaa työntekoa. Ponnistelua.

Neljäs luku vasta räväyttää näkyviin kaistan itse ongelmasta ystäväperheen läsnäollessa. Ja siitä se jatkuu seuraavien lukujen aikana välillä suoraan näyttäytyen, välillä kätkettynä pelkona, aina vain voimistuen, kunnes vanhemmat, jotka rakastavat lastaan, ovat hermoromahduksen partaalla. He yrittävät kaikkensa saadakseen apua yhteiskunnalta omien voimien ja keinojen pettäessä. Pienet tyttäret alkavat pelätä kodin hajoamista, he yrittävät hellyttävin keinon tuoda omaa kiltteyttään ja valoisuuttaan avuksi. Mutta tuntuu, että mikään ei auta.

Luvut seuraavat toisiaan. Ne ovat välillä lyhyitä, tuovat asiansa esille, ja poistuvat näköpiiristä. Uusi luku tulee tilalle. Sen hetket ovat sidoksissa edelliseen, mutta jokaisella luvulla on omat hetkensä. Lukuja on kolmisenkymmentä ja niiden tapahtumapaikka ja -aika on selkeästi rajattu. Neljännessä luvussa alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi mikä osuus Luonnolla on henkilöiden elämässä. Se on aiheuttanut ikävän yllätyksen, joka kulminoituu ystäväperheen ollessa paikalla kuin todistamassa asiaa, jonka voisi toivoa pysyvän edes kodin seinien sisällä, vierailta piilossa. Vieraille ja lukijalle käy ilmi, että yksi perheenjäsenistä, poika, ei täytä odotuksia. Hänessä on jotain hyvin omituista, jota vanhemmatkaan eivät ymmärrä. Luku luvulta tuo ongelma on aina jollain tavoin esillä, tai se kurkistelee taustalta. Se on hankala. Siihen yritetään parannusta. Apua ei löydy.

Nyt nousee tärkeäksi tuo alussa oleva ote tästä kirjasta. Luulen, että siinä kuvatusta hetkestä alkaen isä alkoi nähdä ongelman uusin silmin, erilaisena.

Entä loppu? Miten kirja päättyy? Lukija odottaa siltä paljon. Tapahtuuko onnettomuus? Kuoleeko joku? Miten tästä tilanteesta yleensä voi selvitä? Onko mitään mitä voi tehdä?

Oli luettava viimeiset luvut uudestaan, toisen kerran, ennen kuin saattoi olla varma tapahtumista. 

Mutta tulihan se selväksi. Sitä en nyt kuitenkaan halua tässä suoraan kertoa. Sanon vain, että mielestäni se on ainoa mahdollinen ja hyvä loppu tälle kirjalle. Miten se voisikaan muuten päättyä? Se olisi mahdotonta.

Koko kirjassa on yksi usein esiin pilkistävä asia ”pysyä hengissä”. On kysymys elämästä, joka sinänsä tuottaa kaikille ihmisille sekä iloa että tuskaa. Joskus se on toisten ihmisten tuottamaa, joskus olosuhteet määräävät sen laadun.

Ylin käskynhaltija ja määrääjä on kuitenkin henkilöitynä Luonto. Se voi hyökätä ihmisen kimppuun viholliseksi pukeutuneena erilaisten sairauksien tai sille ominaisten yllättävien oikkujen avulla.

Voiko Luonto tehdä virheitä? Jos, niin tekeekö se niitä tahallaan, vai ovatko ne vain onnettomia sattumia? Vahinkoja?

Kun katsot pientä vastasyntynyttä lasta, se on hellyttävä. Tuleeko koskaan mieleesi, millainen ihminen siitä tulee myöhemmin? Ja millainen se on aikuisena? Maailmanparantaja, alkoholisti, ilon tuoja vai sen tuhoaja.

Jos voisit itse määrätä, millaiseksi haluaisit tuon suloisen mytyn kehittyvän, mitä vaatisit? Millaiseksi itse olet kehittynyt? Oletko tyytyväinen itseesi?

Onko sinusta tullut se, jollaiseksi olet halunnut tulla?

Et sinä voi sitä itse määrätä. Voit ponnistella, nähdä vaivaa. Luonto on kuitenkin ihmistä voimakkaampi. Se voi tuhota hetkessä aikaansaannoksesi. Vielä 2000-luvulla sitä ei ole saatu taltutetuksi vastaamaan ihmisen tarpeita. Edelleen se rakentaa ja rikkoo. Synnyttää surua tai iloa. Aiheuttaa mullistuksia, rajuilmoja, tulvia, tuottaa ihmisille vahinkoa, mutta se voi tuottaa myös auringonpaistetta, hyvää oloa ja sisäistä rauhaa.

Niin tekevät ihmisetkin. He rakentavat ja rikkovat sekä itseään, että toisiaan. Ei tarvita kuin yksi yksilö, ihminen, joka on erilainen, ajattelee erilailla ja käyttäytyy toisin kuin yleisten sopimusten ja normien mukaan odotetaan ja vaaditaan. Syntyy ihmetystä ja epätoivoa. Pelkoa. Joskus tällainen poikkeava ihminen voi aiheuttaa koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia hyvään tai pahaan suuntaan. Tässä kirjassa se rikkoo perheen sisäistä rauhaa, aiheuttaa tilanteita, jotka saavat perustan vavahtelemaan ja se synnyttää epätoivoa, pelkoa ja uupumista.

Kun lukee tuon kirjan ensimmäistä kertaa, eikä pysähdy ihmettelemään jokaista lausetta ja sanaa (jotka sinänsä olisivat sen arvoisia,  ja tuottavat lukunautintoa), saa kokonaisnäkemyksen, joka vaihtelee ja poikkeaa varmaan jokaisella jonkun toisen näkemyksestä. 
Kirjan sisältöä voisi kuvitella näytelmäksi, joka on kaapattu tositarinasta.

Elämähän on yleensä kuin näytelmä, jossa jokaisella on oma roolinsa ja tapahtumat juoksevat omia teitään. Niitä ei voi pysäyttää. Näyttämö ja esiintyjät vaihtuvat. Tässä kirjassa on kyllä selkeät tapahtuma-areenat ja -ajat. Ja mikä parasta: Tämä on kirjoitettu hyvin todentuntuiseksi.

Myötätuntoni tässä kirjassa kohdistuu perheen poikaan, joka käyttäytymisellään järkyttää, aiheuttaa epäsopua ja riitaa perheessä, joka muuten voisi olla ehkä rauhantyyssija. Ainakin kaikki perheenjäsenet voisivat paremmin. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voisi elää luottavaisella mielellä.

Miten poika itse kaiken tämän kokee? Sitä ei kerrota. Se on ehkä mahdotonta todeta. Melkein varma olen, että poika ei tee tätä tahallaan. Ehkä hän kuuluu siihen ryhmään lapsia, jotka ovat älykkäitä ja tekevät mielellään asioita, jotka kokee itselle tärkeiksi, mutta joilta puuttuu kyky tavoittaa ja ymmärtää toisen ihmisen tunteita. On tietoa ja uskomuksia,  teorioita, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua jo ennen syntymää tai sen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia. Ketään meistä ei voi syyllistää.  

(Muistan surullisen tapauksen, joka jäi kalvamaan mieltä. Olin avustamassa kerran pientä ryhmää lapsia, kun niiden vakinainen hoitaja oli sairaana. Leikittiin ja laulettiin, ja meillä oli hauskaa. Kun aika loppui, sanoin lapsille: Teidän kanssa oli mukava olla. Te olette kaikki niin kilttejä ja kivoja!
- Paitsi minä, kuului joukosta. Pieni poika vähän sivussa toisista sanoi nuo sanat sydämeen käyvällä, nöyrällä äänellä. Minulta oli päästä itku.)

Tässä kirjassa minua ilahduttaa kirjailijan varma ja selkeä, helposti lyyriseksi kääntyvä teksti. Välillä tuntuu, että kertoja-isä elää samanaikaisesti kolmessa eri maailmassa. Nämä maailmat: realistinen, lyyrinen ja unimaailma, saattavat liukua toisiaan kohti ja muodostaa kerroksia. Välillä ne erkanevat toisistaan ja kerronta hämärtyy kuin esirippu laskeutuisi. Näin  tapahtuu esimerkiksi kirjan lopussa.

Kun oli lukenut tämän kirjan, tuli tunne, että tähän on palattava uudelleen. Löytyy  uusia kohtia, joita ei ole ehkä huomannut ja niitä,  jotka entisestään tarkentuvat. Kirja on monikerroksinen.

Musiikki tuossa loppuvideossa, kertoo oman tulkintansa elämästä, ja tuntuu, että se puhuu samaa kieltä kirjan kanssa. Kukaties se on soinut enemmänkin jossain vaiheessa taustalla, tai ollut ajatuksissa kirjailijan tätä teosta kirjoittaessa. Ja jos on tarkkana, huomaa kirjan toiseksi viimeisen  sivun lopussa sanat: But the ghosts that we knew made us black and all blue...

Minusta tuo musiikkiesitys on vaikuttava, samoin kuin kirja. Yhdessä ne myös omituisesti antavat voimaa, vaikka taustalla on surua. Kannattaa lukea ja kuunnella.