VIHAN PÄIVÄ (Dies Irae)

"Dies iræ, dies illa, dies tribulationis et angustiæ, dies calamitatis et miseriæ, dies tenebrarum et caliginis, dies nebulæ et turbinis, dies tubæ et clangoris super civitates munitas et super angulos excelsos." ***

Rotat tulivat kolmantena yönä. Se oli yö, jolloin äiti kuoli. 

     Minut oli jätetty yksin, ja se ei ole oikein. Itkin vuolaasti, niin kauan kuin jaksoin. Oli tapahtunut jotain sellaista mitä en ymmärtänyt. Olin neljätoistavuotias. Eikö neljätoistavuotias ole vielä melkein lapsi? Minä ainakin olin. Olin lapsi joka rakasti äitiään, ainoaa ystäväänsä, yli kaiken.

Aina kun olin kuunnellut luokkatovereita, heidän puheitaan, suuri osa heistä tuntui vihaavan äitiään.

     "Se on inhottava!" "Epäluuloinen". "Se on kuin vanginvartija". "Sekaantuu asioihini." "Kieltää hauskanpidon". "Vahtii". "Määräilee". "Haukkuu ja nuuskii". "Joutaisi kuolla!".

En ymmärtänyt. Minun äiti ei ollut sellainen. Hän oli ainoa ihminen johon luotin. Ainoa, joka oli vilpittömän iloinen, jos joku asia meni minulla hyvin, ja ainoa, joka suri ja lohdutti, jos minulla meni huonosti. Hän ei kiusannut minua koskaan.

Vihasin niitä luokkatovereita, jotka istuivat kuin tatit tunnilla, kuiskuttelivat toisilleen ja lähettelivät paperilappuja. Usein ne vilkaisivat minuun vino ja ilkeä, salaperäinen ilme kasvoillaan sen näköisinä kuin minä olisin pahin ääliö maan päällä, niin kuin tunsin olevanikin. 

     He nauttivat siitä kun olin puolustuskyvytön. Ainoa mitä saatoin tehdä, oli olla katsomatta heidän suuntaansa. Painoin pään pulpettiin ja suojasin käsillä kasvoja, etteivät he näkisi, miten pidätin itkua. Sitä iloa en halunnut niille suoda. 

     Joskus myöhemmin ajattelin että ne olivat kuin rottia, jotka nakersivat itsetuntoani.

Parasta äidin kuolemassa oli varmaan se, ettei minun tarvinnut mennä kokonaiseen viikkoon kouluun. Jos äiti olisi ollut elossa, olisin nauttinut siitä. Mutta asua yksin talossa, jossa on kaksi ovea, joita täytyy koko ajan vahtia onko muistanut ne lukita, ei ole helppoa. Ja minulla oli äitiä ikävä. Virheeni oli siinä että olin pitänyt äitiä itsestäänselvyytenä. Ei ollut tullut mieleenkään, että jonain yönä ambulanssi katoaisi pimeään, enkä seuraavana aamuna löytäisi äitiä mistään.    

     

Kahtena päivänä ennätin käydä sairaalassa äitiä katsomassa, mutta se ei ollut enää sama äiti. Se vain makasi silmät kiinni, jalat suorina, liikkumatta kuin horroksessa, ei vastannut, jos kysyin jotain, ei se edes huomannut minua. Yöt vietin yksin tyhjässä talossa, enkä saanut unta.

Naapurin mies oli nähnyt rotan meidän pihassa. "Sellainen suuri ja roteva vonkale se oli, äkkiä se vilahti!", hän kertoi. En uskonut sitä. Hän valehtelee, ajattelin. Mutta kuin rohkaistaakseen minua uskomaan itseään mies selosti, mitä hänen vaimolleen Raakelille oli tapahtunut.

     Raakel oli mennyt WC:hen tarkoituksella tyhjentää virtsarakkonsa. Hän oli avannut vessanpöntön kannen ilmeisen hyväuskoisena, tarkemmin pönttöä tutkimatta. Laskenut pikkuhousut jalastaan, ollut valmis istumaan takaperin pöntölle, mutta kuin hetken mielijohteesta, täysin sattumalta, melkein kuin vahingossa hän oli vilkaissut olkansa yli taakseen ja huomannut iljettävän näyn: Iso rotta nosti päätään pöntössä!

     Sen takaruumis oli osittain veden alla. Se oli tuijottanut Raakelin paljasta alaruumista saaliinhimoisen näköisenä. Raakel oli kiljaissut kauhusta ja juossut housut lepattaen, jalat täristen miehensä luo turvaan. Tämä oli rynnännyt katsomaan. Oli kuulunut molskahdus, mutta rottaa ei enää näkynyt.

     Minä en uskonut miestä. Olin varma, että se oli pelkkää tarua. Vasta sitten kun Raakel itse kertoi sen minulle, kauhun jäänteet vielä suupielissä, uskoin häntä.

Olin pois tolaltani. Minulle tuli pakkomielle mennä yöksi makaamaan lattialle pihaoven eteen vahtimaan ovenpielessä olevaa halkeamaa.

     Jotta en nukahtaisi, olin kontallaan mahallani. Jo pari yötä olin viettänyt yksin talossa, samassa asennossa. En liikkunut, en syönyt enkä juonut mitään.   

     Oikeastaan se oli hyvä asento. Se jotenkin helpotti oloa. Mutta vasta kolmantena yönä korvani alkoivat erottaa rapinaa ja nakertavaa ääntä. Se kuului seinän takaa. Tuntui että ääni läheni ja voimistui. 

     Olin kauhuissani. Vihasin ja inhosin rottia enemmän kuin mitään muuta. En ollut koskaan omin silmin nähnyt niitä, mutta uskoin ihmisiä, heidän puheitaan. Ja olinhan nähnyt niistä kuvia. Karheakarvaisia, luiruja tai lihavia, joka tapauksessa aivan inhottavia olioita.

Kuu paistoi eteisen ikkunasta ja näin itseni makaamassa lattialla täysin aseettomana, oudossa asennossa. Toinen jalka oli osittain mahan alla, toinen sojotti suorana. Olin kuin vastasyntynyt vasikka, joka yrittää nousta huojuville jaloilleen. 

     Siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Minulla on luontainen tapa nousta usein ilmaan itseni yläpuolelle tarkkailemaan käytöstäni. Mutta nyt minua hirvitti. Pelkäsin kamalasti mitä rotat tekisivät jos ne murtautuisivat joukkovoimalla sisään, miten ne kohtelisivat minua. 

     Se oli kolmas yö yksin. Olin jo niin väsynyt ja unen puutteessa, että olin kuin kohmeessa. Yritin nousta, muttei se onnistunut, lämähdin takaisin lattialle. Ajattelin että tarvitsin naapurien apua, he olivat auttaneet äitiäkin, soittaneet hänelle ambulanssin. Koetin ujuttaa kättä ovea pitkin, että saisin sen auki. Sormet jo hipaisivat kädensijaa, mutta eivät pystyneet avaamaan lukkoa. Puutunut laiha käsivarsi teki tenän. Se putosi takaisin lattialle, sormet perässä.

     Ei auttanut muu kuin odottaa kuolemaa, niin minä luulin.

Jos joku olisi silloin kysynyt , mitä minä ajattelin siinä tilanteessa, en olisi osannut vastata. Ehkä ajattelin äitiä ja mietin mitä hän tekisi jos olisi ollut samassa tilanteessa. Äiti oli neuvokas ja tiesi aina, miten pitää menetellä, oli tilanne mikä tahansa. 

     Ehkä minä ajattelin myös itseäni. Tai rottia. Oli aikaa ajatella. Sitä minä ainakin mietin, mihin minä joutuisin, jos rotat ryntäisivät kimppuuni ja pistelisivät minut suuhunsa. 
No, silloin tietysti olisin palasiksi jakautuneena rottien mahassa. Kun ne ulostaisivat, muuttuisin mullaksi. 

     Mutta henkeni, mihin se menisi? Muuttuisiko sekin mullaksi, vai nousisiko se jonain päivänä vaikkapa kukkasena etsimään valoa ja aurinkoa? Se ei kuulostanut kovin pahalta. 

     Entä rotat? Ne olivat eläviä otuksia. Entäpä jos niillä ei ollutkaan mitään pahaa mielessä. Ehkä ne olivat juuri syöneet ja niiden mahat oli täynnä ruokaa, ja ne olisivat hyvällä tuulella. Korkeintaan nuolisivat nahkaani. 

     Meistähän voisi tulla ystäviä! Kaikki on mahdollista. Tanssisimme ja riemuitsisimme yhtenä iloisena joukkona vaikkapa olohuoneessa. Tilaa kyllä löytyisi! Panisin levyn soimaan.

     Mutta sitten muistui mieleen äiti, joka oli sairaalassa. Ei olisi sopivaa tanssia iloisena. Pitäisi istua vakavana ja kuunnella sitä levyä, jota äiti aina kuunteli.

Olin rauhoittunut. Muistaakseni nukahdin. Sen muistan aivan varmasti, että kun heräsin johonkin aikaan aamuyöstä ja höristin korvia ja kuuntelin, oli aivan hiljaista. Mistään ei kuulunut rapinaa eikä nakertavia ääniä. Hyvämielisenä pääsin jotenkin kömpimään lattialta ylös ja menin varmuuden vuoksi sänkyyn jatkamaan nukkumista. Kaikki oli hyvin. Niin minä luulin.

Aamulla soi ovikello. Naapurin mies seisoi oven takana vaimonsa Raakelin kanssa. Heillä oli minulle surusanoma. Sairaalasta oli soitettu aamuyöstä. Äiti oli kuollut.

"Kaikki nämä maailman ihmiset!" kumea ääni kuuluu korviini.    
     Mikä ääni? Mistä se tuli? En tiedä. Se oli jotenkin suojeleva, ja lämmin. Ei uhkaava.

     Ehkä se halusi vain kertoa meille ihmisille, että yö voi muuttua päiväksi, ja päivä voi muuttua yöksi milloin tahansa. 

                                        

*** "Se päivä on vihan päivä, hädän ja ahdistuksen päivä, onnettomuuden ja hävityksen päivä, pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sumun päivä, pasuunan äänen ja sotahuudon päivä. Se vyöryy varustettuja kaupunkeja vastaan, korkeita torneja vastaan."