29.8.2014
SIELUNMESSU (ECCE HOMO)
-
Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä
toiselle molekyylille ja elämä syntyi. Mutta ennen esihistoriaa oli
esihistorian esihistoria ja oli ei koskaan ja oli kyllä.
Kesti
tovin ennen kuin tajusin: näin tapahtuu vieläkin, aina ja
kaikkialla, ja on aina tapahtunut.
Ecce
homo! Katso ihmistä. Katso vaikka minua.Tässä olen, yksi n.7:stä miljardista ihmisestä. Istun tai nousen vaikka seisomaan edessänne.
Esihistoriani on kulkenut kahta reittiä, toinen itäistä, toinen
läntistä, ja kun vanhempani kohtasivat toisensa keskellä, minulle
sanottiin: kyllä! Minulla oli lupa syntyä. Se tapahtui
tähtikirkkaana yönä, jolloin oli pakkasta.
En
muista tuosta ajasta mitään, vasta noin kolmevuotiaana sain
ensimmäiset muistoni: vaalean kukkamekon jossa oli vadelmanpunaiset
napit. Mentiin isän kanssa hakemaan äitiä sairaalasta. Odotin
autossa, kun äiti isän saattelemana tuli sairaalan ovesta ja kantoi
sylissään hartiahuiviin käärittyä myttyä. Se oli minun sisko,
joka näytti suppusuineen ja hämmästyneillä pyöreillä silmillään
pieneltä hiireltä. Samana päivänä tuli Kaisu-täti kylään, katsomaan siskoa, ja toi minulle siniset lasihelmet.
Saat
sinä katsoa minua! Vaikka minua vähän ujostuttaa. Tämä on
ulkoinen kehikkoni tällä hetkellä: Pituus 168, paino 60. Sopisin
Lidlin mainokseksi, sillä jalassa minulla on Lidlin ihoa myötäilevät
farkut ja jalkateriä hyväilevät Lidlistä ostamani siniset juoksukengät; päällä
valkoinen Lidlin paita, joustavaa kangasta, kaula-aukko sopiva kultaiselle ketjulle niin että se voi levätä
iholla. Se on ainoa koru, jota kannan. Isä osti sen kerran äidille,
halusi ilahduttaa äitiä, mutta äiti kauhisteli sen kalleutta enkä
nähnyt sitä koskaan äidin kaulassa. Isä oli pettynyt. Mutta minä
kannan sitä nyt muistona hyvästä isästä josta olin jo lapsena
ylpeä.
Mutta
eihän teitä, niin kuin ei minuakaan, ulkoinen olemus kiinnosta.
Katsotaanpa mitä kehikon sisältä löytyy. Pakko tuottaa teille
pettymystä. Niin on silkkoa sisällä. Tyhjyyttä. Tietysti sieltä
löytyy ne elimet, jotka luultavasti on meillä kaikilla, on suolet
ja maksa, keuhkot ja sydän, mahalaukku ja kaikki muut asiaankuuluvat
elimet kurkkutorvea unohtamatta, mutta sielu? Missä se on? Onko
sellaista ollenkaan? Ehkä se on kuollut. Requiem sen muistoksi.
Sielunmessu! Olisi se minusta hienoa, jos sielu olisi vielä
käytössä, mutta sehän on jo pelkkänä sanana vanhentunut, se
herättää negatiivisia tunteita, se ärsyttää, ainakin paljon
lukeneita.
Mutta
silti se ansaitsee muistoseppeleen, joista mielestäni yksi
kauneimmista ja vaikuttavimmista on Mozartin kuolinvuoteellaan
säveltämä. Sen voit kuunnella tuolta lopusta, juhlavimmat ja
vaikuttavimmat kohdat siitä.
Yhden
hämmästyttävän löydön tein, kun tutkin sisustaani. Sieltä
löytyi pieni olento, lapsi, taitavasti piiloutuneena. Se on
ilmeisesti reliikki lapsuudesta, joka ei tahdo irrottaa otettaan
minusta. Ilmeisesti
se saa ravintonsa onnellisesta lapsuudesta, jolloin en tiennyt vielä
maailman pahuudesta, elämän epävarmuudesta, enkä taivaanrannalla
olevista mustista pilvistä.
Minä,
tähtien alla syntynyt, musta-valko ihminen, puolet pimeää, puolet
valoa, tutustuin tähän kirjailijaan, mutta en ensin ymmärtänyt
häntä, pidin häntä snobina ja hienostelijana. Vasta toisella
yrityksellä pääsin sanojen läpi hänen sisäiseen maailmaansa, ja
nyt, vaikka hän on jo kuollut, hän elää minulle jokaisella
solullaan täysiverisenä ja eloisana ja pitää minua yhdessä
sisälläni olevan lapsen kanssa pystyssä sillä materiaalilla jota
jätti jälkeensä.
Toivottavasti ei milloinkaan, vastaan itsekseni.
Päinvastoin. Haluan suojella sitä pientä oliota, lasta,
mielessäni. Teen itselleni pienen pesän sen viereen.
Uskon
häntä. Mutta mitä teen kaikille kysymyksille, jotka vaivaavat
minua? Miten ihmiset pystyvät elämään ilman kysymyksiä? Eivätkö
he pakahdu? Onko totta että heille on kaikki selvää, mitään ei
tarvitse kysellä?
Ehkä
se on mahdollista niille, jotka ovat itseriittoisia, jotka eivät
tarvitse muita ihmisiä. Niille, joille oma elämä on kylliksi ja
riittävä. Se mikä heitä vaivaa, ei kuulu toisille. Vai onko niin
että juuri he ovat niitä onnellisia, jotka elävät ilman ongelmia
rauhallisesti elämänsä loppuun asti? Onko sellainen elämä
mahdollista?
-
Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan
kirjoittamista, sanoo ystäväni Clarice. Pitäisikö minun
uskoa häntä?
- Totuus on aina jokin sisäinen
selittämätön voima. Elämäni aidoin puoli on tunnistamaton,
äärimmäisen intiimi eikä koskaan yhdellä sanalla
määriteltävissä. Sydämeni on tyhjentynyt kaikista toiveista ja
kutistunut yhteen, viimeiseen tai ensimmäiseen, sykäykseen.
Minusta
hän puhuu viisaasti ja oikein. Minähän melkein uskon häntä,
ihmettelen. Niinhän se on, niin kuin hän sanoo.
Miksi
hän lyttää onnen? ihmettelen. Siihen hän ei anna vastausta. Ehkä
minun on se itse löydettävä kirjasta, jossa hän kertoo kadulla
vastaan tulleesta tytöstä, jonka elämä vain on, ilman että hän
sitä itsekään huomaa; tytöstä, joka on kotoisin Rio de Janeiron
slummista, käynyt elämässään vain kolme vuotta koulua ja joka
hymyilee kadulla vastaantulijalle, mutta jonka hymy menee aina
hukkaan, sillä kukaan vastaantulija ei edes huomaa häntä. Hän on
mitätön. Hän ei ole kenellekään olemassa, maailma tulee
mainiosti toimeen ilman häntä, ja jos kysyisi tytöltä mitä
tahansa hän vastaisi: ”En tiedä”.
Muuan
rahanahne ennustaja, jonka luokse tämä tyttö sattuu menemään, ja antaa hänelle kaikki rahansa onnellisena siitä, että ennustaja loihtii hänelle kokonaan uuden elämän, loistavan, ylellisen joka tulee rikkaan miehen muodossa. Nyt vasta hän tuntee itsensä ihmiseksi, jolla on
ajateltavaa ja tulevaisuus. Hän kiittää ennustajaa uudesta, luvatusta
elämästään.
Siihen hän kaatuu ja
jää ihmisten töllättäväksi.
Vihdoinkin
hänet huomataan. Kuoleeko hän? Kuolee. Ikävä sanoa. Niinhän me
kaikki kerran teemme, mutta kuolemmeko toivorikas hymy huulilla niin
kuin tuo tyttö?
Clarice
ei halua tappaa kuvaamaansa henkilöä, vaan jättää hänet
paikalla olleiden ihmisten varaan, joista kenellekään ei juolahda
mieleen tehdä mitään tämän hyväksi. He vain katsovat, mutta
antavat katseillaan tytölle arvokkaan lahjan: olemassaolon.
Päälleajanut auto on jatkanut matkaansa ja on ajajineen jo kaukana.
Mitä
Clarice tähän sanoisi? Hän ei vastaa suoraan, hän kysyy
vastakysymyksen: Kuinka paljon valo painaa?
Jään
tuumailemaan sitä. Kuolema ei ole mikään vaikea asia, se tapahtuu
meille kaikille. Aurinko, valon lähde, sammuu sekin aikanaan,
sanovat tiedemiehet. Elämä loppuu
silloin, ainakin tässä muodossa, joka alkaa olla meille tuttu.
Jälkeemme tuleville se saattaa olla jo eri muodossa. Kaikki jatkuu
ilman ihmistäkin, mutta elämisen muoto muuttuu, se muuttuu nytkin,
koko ajan.
Valo
painaa yhtä paljon kuin ihminen. Kun järjen valo sammuu, sammuu
ihminen. Kun auringon valo sammuu, sammuu koko ihmiskunnan elämä.
Entä sen jälkeen? Syntyykö uusi ihmiskunta, joka kestää pimeyttä
ja ääretöntä kylmyyttä? Ei vastausta.
Kysymykseni
eivät näytä loppuvan. Siksi pohdintani on hyödytöntä. Ehkä se
muistuttaa jossain mielessä sielunmessua, jossa ihmetellään kaiken
katoavuutta.
Viimeinen lause, jonka Clarice sanoo minulle kirjan lopussa, sisältää vain yhden sanan: Kyllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)