Antony
Gormley, Untitled, 1987 *
”Ken
teitä johti! Ken ol´lyhty teille
yön
syvyydestä päästäksenne, joka
ijäti
synkistää nuo kuolon kuilut?”
Näin
kysytään Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä mieheltä,
joka pyrki pois Helvetistä mentyään sinne vapaaehtoisesti,
elävänä, etsimään kadonnutta rakastettuaan, löytämättä tätä
ja nähtyään kaikki helvetinkauhut, halusi sieltä takaisin elävien
joukkoon. Yksin hän ei olisi sieltä pois päässyt, mutta hänen
rakastettunsa, joka olikin vielä elossa, oli lähettänyt hänelle
sinne auttajan.
Näin
kertoo tarina.
Mutta
nyt on tosi kysymyksessä. Kertoja, joka on luonut nämä kaksi
ihmistä, Marian ja Joosefin, joiden elämää olet ehkä seurannut,
on pulmallisessa tilanteessa, sillä toinen heistä, Joosef, on
kadonnut kuin maan alle. Hän ei ole antanut minkäänlaista
elonmerkkiä itsestään moneen päivään. Jalanjäljetkin
huurteisesta nurmikosta olivat sulaneet pois sään lämmetessä. Se
oli viimeinen muisto Jossesta. Ja toinen henkilö, Maria, on surun
murtamana pudonnut syvään kuoppaan, jonka pohjalla hän nyt istuu
myttyrässä ja luultavasti rääkyy (että hän osaakin
hermostuttaa minua välillä, kertoja mutisee itsekseen). Ehkä hän
on jo kuollut. Onko hänkin yrittänyt laskeutua alas helvettiin
etsimään kadonnuta puolisoaan? Ei varmasti. Tämä ei ole mikään
sankaritarina. Eikä nuo ihmiset ole millään tavoin erikoisia,
kannattaako heistä edes puhua, ei ainakaan surra. Tavallisia
ihmisiä, ”maan matoja”, ei edes iltapäivälehti ottaisi tarinaa
vastaan, jos joku samantapaista juttua sinne tarjoaisi. Kerranko
ihminen katoaa! Molemmat voisi julistaa vaikka kuolleiksi, pauhasi
kertoja. - Kuolla suruun? Niin. Onhan se kyllä aika rankka juttu.
Kertoja
heltyy. Ehkä sittenkin pitäisi antaa molempien elämän jatkua.
Olenhan tavallaan heistä vastuussa ja jotenkin heihin kiintynyt,
kertoja ajattelee. Joosef kyllä pärjää. Ehkä hän on
jonkinlaisessa maanpäällisessä helvetissä, kun on lisännyt viime
aikoina roimasti viinan käyttöä, tai ehkä hän elää jo
kiirastulessa ja yrittää selvittää ja kirkastaa itselleen
tapahtumia. Hänestä minun ei onneksi tarvitse olla huolissaan. Tein
hänelle vahvan itsetunnon, mutta Maria parka jäi vähemmälle, kun
häntä luodessa ajattelin kai jonkinlaista taivaallista madonnaa ja
oletin että sellaisella on hyvä itsetunto automaattisesti. Maria
tarvitsee auttajaa.
Ne
teistä, jotka olette seuranneet näitä kahta ihmistä, tiedätte
ehkä suurinpiirtein, mitä heille on tähän mennessä tapahtunut.
Tosin tämä tieto on peräisin vasta sen jälkeiseltä ajalta kun
heidät oli julistettu aviopariksi. Tämä tapahtui Marian
vanhempien kodissa, pienikasvuisen, isomahaisen papin edessä -
Jumalan silmän seuratessa tapahtumaa ehkä jostain katonrajasta -
vain lähimmäisten läsnäollessa. Siinä luvattiin, että rakkaus
kestää ikuisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Ja sen
päälle oli juotu vahvistukseksi pullakahvit. Ja he olivat asuneet
jo monta vuotta yhdessä, sovussa, omassa kodissa. Talossa, jonka
Joosef oli heille rakentanut.
Marian
kotona oli ollut akkavalta (jos haluaa käyttää tätä banaalia
ilmaisua), joten Maria oli tottunut ajatukseen, että joku määräsi
aina kaikesta. Häntä olisi pitänyt varoittaa, sillä Joosef oli
kotoisin perheestä, jossa isä oli ollut kunkku (kuin kukko
tunkiolla, olisi ehkä parempi ilmaisu, kysymys on maalaistalosta).
Ja syystä, ettei Josse, joksi Joosefia virallisesti kutsuttiin,
ottanut huomioon tätä eroa (ehkä hän ei tiennyt siitä), hän
halusi ottaa mallia isästään. Eikä Maria, vaikka oli kyllä
käynyt kouluja, osannut mitään, eikä tiennyt mistään mitään,
kunnolla. Jossen piti häntä aina opettaa ja neuvoa. Maria ei
tiennyt edes, miten ruokaa laitetaan. Aina, kun hän oli mennyt
keittiöön auttaakseen äitiä (ja ehkä oppiakseen jotain
ruuanlaitosta), äiti oli sanonut: ”Menepäs lapsikulta lukemaan
läksyjä, minä kyllä selviän tästä yksinkin!” Maria oli
kokenut sen helpotuksena.
Mutta
eihän minun pitänyt tästä kertoa, kertoja huokaisi.
Mennäänpä suoraan asiaan!
Maria
oli siis joutunut tilanteeseen, jota hän ei kestänyt. (”eihän
tällaista meillä kotona ollut koskaan, aina äiti tiesi, missä isä
oli”). Maria oli tyrmistynyt ja apätoivoinen, kun Jossea ei
alkanut vielä neljäntenäkään päivänä katoamisen jälkeen
näkyä. Maria alkoi öisin - sikäli mikäli yleensä sai unta -
nähdä kammottavia näkyjä. Milloin Josse makasi maantieojassa
kuivuneen veren peitossa, milloin hän huusi Mariaa auttamaan, kun
joku vieras nainen yritti kiskoa häntä väkisin vuoteeseensa,
milloin hän itse jäi sortuvan vuoren alle eikä pystynyt
hengittämään. Välillä hän heräsi omaan ääneensä, joka
huusi: Äiti, äiti!
(Onhan
se noloa kun aikuinen ihminen huutaa äitiä apuun, mutta minkä
Maria unilleen mahtoi, mieluummin hän olisi katsellut kauniita ja
hyviä unia, että edes yöllä olisi ollut parempi olo.)
Hermothan
siinä meni. Sekä Marialta itseltään, että kertojalta, jota Maria
tuskin olisi huomannut, vaikka tämä olisi istunut hänen sänkynsä
laidalla ja pitänyt kiinni kädestä. Ei ihme, että tuska tarttui
Mariaa kurkusta niin että hän tunsi tukehtuvansa. Kertoja olisi
mielellään ainakin yrittänyt lohduttaa Mariaa, mutta niin siinä
vain kävi, että Marian hätä kasvoi niin suureksi, että hänen
voimansa valahtivat lattialle, ja Maria kierähti niiden mukana
sängystä, ja olo oli hänellä niin paha ja painava, ettei Jossen
tekemä lattiakaan kestänyt sitä. Lattialautoihin tuli aukko,
jonka läpi Maria jatkoi putoamista vuorivillan ja mustan pikikerroksen ja sementin läpi soralla pohjustettuun maanpintaan, joka sekin repesi
railoksi ja siitä montuksi, joka syveni kuopaksi ja jatkui siitä
aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Mitä suuremmaksi Marian tuska
yltyi, sitä pitempään putoaminen jatkui. Lopulta hän jämähti
niin pohjalle, ettei tuntenut enää juuri mitään, kökötti vain
jossain kaukana syvällä kuilussa, onkalon pohjalla, jalat koukussa,
käsivarret pään ympäri kierrettyinä, ilmeettömänä, kylmässä
ja pimeässä, ja paleli kuin horkassa. Mutta, hän oli lakannut
itkemästä. Häthätää kertoja erotti enää vähäistä
heijastusta, kuopan pohjalta. Se tuli Marian lasittuneista silmistä
jotka olivat avoinna ja suunnattu kohti valoa, kohti taivasta, joka
näkyi vain pyöreänä, euron kokoisena länttinä, montun pohjalta
ylöspäin tähystäessä.
Sinne
Maria olisi ilmeisesti kuollut, ellen minä, kertoja, olisi puuttunut
asiaan. Jotain piti keksiä, jolla Marian saisi nostetuksi ylös ja
voisi selittää hänelle elämän kovia lakeja, ettei hän heti
ensimmäisten todellisten vaikeuksien tullessa kohdalle irrottaisi
otetta itsestään ja haluaisi vain kuolla. Koko maailmahan on täynnä
taistelua. Jokainen siihen kuuluva eliö, oli se pienen pieni
bakteeri, ohut heinänkorsi, tai lintu tai ihminen, mikä tahansa
maan päällä tai vedessä lilluva olio, on taistelija. Pitää
taistella paikasta auringossa, ravinnosta, elintilasta, asemastaan
muihin nähden, tai jostain muusta, ihmiselle elintärkeästä
asiasta. Ei siinä voi tosissaan loputtomiin välittää
toisista, pitää osata ottaa oma osansa. Puolustautua. Muuten
häviää, tulee syrjäytetyksi tai syödyksi kuin eläin. Tai
ainakin joutuu kärsimään omaa hölmöyttään. Ja häviää
lopulta kokonaan maan päältä. Joitakin harvinaisia poikkeuksia voi
olla olemassa, mutta oma elämä on yleensä oltava etusijalla.
Pelkkää kuvittelua luulla muuta.
Kun
en keksinyt miten menetellä Marian suhteen saadakseni hänet
ongituksi kuopasta, katsoin parhaaksi pudottaa itseni samaan
kuoppaan, pohjalle asti. Huh, pelotti! Mutta sieltä minä kaappasin
Marian selkääni ja raahasin hänet takaisin maanpinnalle, auringon
paisteeseen ja kukkien tuoksuun. Helppoa se ei ollut. Päätin
opettaa häntä järkipuheella ajattelemaan itsenäisesti ja
noudattamaan ihmisyyden lakeja ja sietämään vastoinkäymisiä,
niitähän riittää.
Lyhyesti
sanoen: Ehkä pelastin hänet Helvetistä. Toivon että hän pääsisi
jo täällä maanpäällä Kiirastuleen, ja siten puhdistuisi
ikävistä ajatuksista ja itsensä tai toisten vääristä ja pahoista teoista. Mutta ensin hänen pitää
saada rauhassa levätä. Niin minä ajattelin.
Heh, heh! Miten minulla onkin nyt niin helpottunut olo! Tuntuu ihan kuin olisin pelastanut jonkun ihmisen kuolemasta! Voiko tämä olla totta. Tämä ihana tunne! Kyllä kertojana näköjään sittenkin kannattaa olla, vaikka väsyneenä joskus ajattelee että lopettaa koko homman. On kyllästynyt.
Kiirastuli? Mikä ja
missä sellainen on? joku voi kysyä. Minä ainakaan en sitä
tiennyt, kertoja sanoo. Mutta istuin kerran keinussa äitini kanssa.
Aurinko paistoi ja lämmitti jalkoja. Isä oli vähän aikaisemmin
kuollut. Kaipasimme häntä. - Missä isä nyt on? Kysyin äidiltä.
- Kiirastulessa, äiti vastasi. - Mikä se sellainen paikka on? -
Sinne ihminen pääsee kuoleman jälkeen ja siellä puhdistetaan
hänen henkensä synneistä, pahoista ajatuksista ja teoista. - Siis
jonkinlainen puhdistuslaitos, hengen pesula! Ajattelin.
Minä en sitä silloin
uskonut, kun isä oli aina niin kiltti ja mukava, ei hän pahaa
tehnyt koskaan. Auttoi toisia, eikä ottanut edes maksua. - Missä se
sellainen paikka on? kysäisin epäilevänä, eikä äitikään
osannut sitä tarkemmin määritellä. Huitaisi vain kädellään
jonnekin kohti itää, josta aurinko nousee. Minä olisin huitaissut
sinne päin, mihin aurinko laskee. Nykyisin kyllä ajattelen, että
jos Kiirastuli on, se voi olla hyvinkin maanpäällä. Ja uskon, että
ne kaikki: Helvetti, Kiirastuli ja Taivas, voivat olla ihmisen
sisällä. Minä ainakin tunnen heti pistoksen mielessä ja ihan kuin
joku sanoisi sisälläni, että nyt sinä teit väärin, jos teen
pahan teon. Hyvästä teosta alkaa joku siellä sisällä
mielihyvästä hyristä.
Näytti että Maria
kuunteli kertojan puhetta. Hän tuijotti taivaalle himmein silmin. -
Kiirastuleen minäkin tahdon, Maria sanoi. - Haluan, että puhdistun
sekä pahoista unista, että tästä tilanteesta, joka on minua
pahasti vaivannut. Tuntuu, että tiedän jo millaista on Helvetissä.
Mutta Kiirastuli ja Taivas on minulla kokematta. Harmi, että
Taivaaseen pääsee vasta kuoleman jälkeen!
-
Minulla, kertoja sanoi Marialle, - minulla on joskus niin
taivaallinen olo, että
on kuin olisi taivaassa! Aina silloin tällöin tunnen aivan
ihmeellistä onnen tunnetta! Mutta se ei kestä kauan. Kohta voin
olla surullinen, niin kuin sinäkin, Maria.
Kertoja hymyili. Maria
hymyili. Näytti että he olivat ystävystyneet, mikä ei ole
kertojaa ajatellen ehkä kovin hyvä juttu. Hänen pitäisi olla
puolueeton. Vai voisiko kertoja olla ihan tavallinen ihminen? Miksei
voisi? Mikäpä sen mukavampaa! ajattelin. Ja yhden asian olen
huomannut, osittain omasta kokemuksesta: Miten voi auttaa ihmistä
joka näyttää onnettomalta? - Saattaa olla, että hänestä
tuntuu, ettei kukaan välitä hänestä. Jokainen ihminen, oli
aikuinen tai lapsi, tarvitsee että joku huomaa hänet. Ja
välittää. Ja mikä yllättävää: niin yksinkertainen asia kuin
lämmin, ymmärtävä katse, voi jo pelkästään saada aikaan
ihmeitä!
Mitä kiirastuleen tulee,
se me hoidettiin Marian kanssa yhdessä. Kysellen ja mietttien,
pitkään ja hartaasti jutellen. Tein kysymyksiä maailman menosta ja
hänen omista ja heidän yhteisistä asioistaan. Tuntuu, että Maria
katseli minua kuin omaa kuvaansa peilistä. Ja hän antoi vastauksia,
jotka paljastivat hänen ymmärtäneen asioita kokonaan uudesta
näkökulmasta. Ja yhteinen hymymme sen kun hetki hetkeltä syveni!
Kummallista, meidän
kiirastulemme muuttui iloiseksi. Ja sekös meitä nauratti!
Mutta asiahan on
tunnetusti niin, että jos löytää oikean näkökulman mihin
tahansa tapahtumaan, sen saa näyttämään kokonaan toisenlaiselta.
Jos haluaa.
Ja nyt tähän tarvitaan rauhoittavaa, mieluummin kaunista musiikkia, jota seuraamalla tulee hyvä olo. Mutta mistä ihmeestä minä sellaista tähän
nappaan? YouTubesta? Tottakai. :)
** Sauli Zinovjev: Chasse-Neige
Ensemble Recherch
Ensemble Recherch
* Antony Gormley on englantilainen kuvataiteilija. Pääosin kuvanveistäjä. Hän suoritti tutkinnon arkeologiassa, antropologiassa ja taidehistoriassa Trinity Collegessa Cambridgessa. Sen jälkeen hän matkusti Intiaan ja Sri Lankaan opiskelemaan buddhalaisuutta. Palattuaan Lontooseen 1974 Gormley opiskeli Central School of Artissa ja Goldsmiths Collegessa ja päätti jatko-opintonsa kuvanveistossa Slade School of Artissa 1979.
Gormley on uudistanut ihmisen kuvaa tutkimalla vartaloa muistin ja muodonmuutoksen sijaintipaikkana . Hän on tutkinut ihmiseloa yhteisenä aineksena sekä itsen että toiseuden suhdetta.
(lähde: Wikipedia)
** Sauli Zinovjev (s. joulukuussa 1988) on suomalainen säveltäjä. Zinovjev on opiskellut pianonsoittoa Lahden Konservatoriossa sekä sävellystä Sibelius Akatemiassa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa Saksassa, opettajinaan Tapio Nevanlinna sekä Wolfgang Rihm. V. 2014 hän pääsi kansainvälisessä Uuno Klami-sävellyskilpailussa viiden finalistin joukkoon ja sai kolmannen palkinnon. Hän on Suomen Säveltäjät ry:n jäsen.
Esittelyartikkelissaan musiikkitoimittaja Kare Eskola kirjoittaa mm. ”Zinovjev considers communication and beauty to be the cornerstones of his work as a composer. Audiences come to concerts to immerse themselves in music and shut out the outside world; Zinovjev provides them with a world where everything is accessible and aesthetically pleasing. Composition techniques and stylistic issues are less important than immediacy and vibrancy.”
(lähde: Sauli Zinovjevin kotisivu)