”olosuhteet joissa elämää saattaa syntyä
ja olosuhteet joissa se saattaa lakata
ja näiden mahdollisuuksien välillä
pitää osata ajatella kaikki
ja kaikki pitää näkyä yhtä läheltä
että pelko muuttuisi tiedoksi”
että pelko muuttuisi tiedoksi”
(Pentti Saarikoski)
Huomenta! Vai onko nyt jo
päivä, tai ehkä jo ilta? - Yö? Ei uskoisi!
Matias on menettänyt
ajantajun. Kaikki on nykyisin pelkkää hämärää olemista, ollut
jo loppiaisesta asti. Loppiaisesta? Eikö sen pitänyt olla
käännekohta, suunta parempaan? Mitä hän aikoi elämässään
muuttaa? Ei hän muista itsekään, ei hän jaksa sitä ajatella.
Hän vain lepäilee pitämättä päivistä lukua.
Vaihteeksi hän köllöttää
hetekalla ja on mielipuuhassaan: katselee kattoa. Raakalautaa.
Oksanreikiä. Katontekijän saviset jalanjäljet näkyvät vaaleina
lautojen pinnassa. Aika omituista. Katossako voi kävellä?
Heti hän näkee
silmissään varjon, joka muuttuu haalaripukuiseksi mieheksi, joka
vasara kädessä, pää alaspäin roikkuen yrittää lyödä nauloja
kattoon, mutta hankalaa se on. Painavat työkengät imukuppeina mies
ponnistelee saadakseen roikkuvat kätensä lähemmäksi kattoa,
yrittää, yrittää, mahdotonta; vasta kun Matias tulee
ajatelleeksi, että ehkä haalarimies onkin kävellyt lautojen päällä
jo silloin kun ne olivat vielä maassa, hän antaa miehen laskeutua
ja häipyä ajatuksista.
Mutta ei Matias yksin
ole. Kattolautojen yläpuolella on oravalla pesä. Sieltä kuuluu
rahinaa. Ilmanko emo-orava ravaa edestakaisin, kiipeää ulkoseinää
milloin ylös, milloin alas. Välillä on hiljaista.
Ja sisällä
lattianrajassa, seinäkolosta pistää esiin utelias hiirenpää.
Mustat nappisilmät tuijottavat Matiasta. Kuonokarvoja muutaman
kerran väräyteltyään se työntyy esiin kokonaan, kipittelee
lattialla ristiin rastiin kuin tutkisi paikkoja, kunnes vilahtaa
takaisin koloonsa. Henki se on hiirelläkin. Ei se pelkää Matiasta,
eikä Matias pelkää sitä. Matiaksesta ja hiirestä voisi tulla
kaverukset. Heistä olisi toisilleen sopivaa seuraa. Mutta he
molemmat haluavat elää omaa elämäänsä. Hiirellä on pesänsä.
Se on jossain lattian alla. Matias nukkuu ruosteisessa hetekassa,
olkipatjalla, joka on ohentunut pelkiksi pahnoiksi, mutta kolmen
viltin sisällä siinä pysyy lämpimänä. Se on Matiaksen pesä.
Siinä hän yrittää koota ajatuksiaan, jotka karkailevat. Välillä
hän lepää kuin horteessa.
Oikeastaan mökissä on
tunnelmallista. Hellalla on rivissä kynttilöitä. Ne tasaavat
tarvittaessa päivän ja yön eroa. Kynttilöitä löytyi kassillinen
komerosta, niistä ei tulisi puutetta. Jääkukat mökin ikkunassa
toimivat verhoina, ne ovat kuin hienoa pitsiä. Puita ja roskia
puulaatikossa hellan vieressä, vanhoja lehtiä kaapissa
kasakaupalla. Ruokaakin on. Ja juotavaa. Mikäpä tässä on
kölliessä, Matias tuumaa tyytyväisenä. Oikeastaan hänellä on
hyvä olla, vaikka ei olisi mitään apukeinoja.
Virallisesti Matias on
sairaslomalla. Oikeasti hän on ystäviään paossa. Niitä alkoi
ilmestyä heti, kun hän oli kuin ihmeen kautta saanut hankituksi
asunnon. Vieläpä läheltä työpaikkaa. Huhu tästä onnenpotkusta
levisi, ja Matias muisti, kuinka ensin tuli vain muutama ystävä,
halasi häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin Suomeen ja
entiseen elämään. Mutta pian niitä alkoi tulla tulla joukolla. Ja
määrä sen kun lisääntyi. Kaikki he halasivat Matiasta. Ja siinä
sivussa myös toisiaan. Yksimielisesti he olivat sitä mieltä, että
Matiaksen kuuluu järjestää heille oikein kunnon tupaantuliaiset.
Mutta kun Matias valitti väsymystä työn jälkeen – kyllä, kyllä
hän ennätti jo aloittaa työnsä sopimuksen mukaan - he järjestivät
tupaantuliaiset itse. Porukalla. Matiaksen ei tarvinnut muuta
kuin maksaa laskut. Hän pääsi valmiisiin riemujuhliin.
Niitä tupaantuliaisia
Matias ei halua nyt ajatella. Hyvä, että selvisi hengissä. Siitä
alkoivat vaikeudet. Hän päätti sanoa irti kaikki
ystävyyssuhteensa, mutta eihän sitä voinut tehdä. Ystävät ovat
ystäviä niin kauan kuin he haluavat olla ystäviä. Mutta eksyttää
heidät? Se onnistui. Onneksi hän muisti tämän rapistuneen
mökin, joka oli ollut kauan hylättynä, mutta jossa hän oli käynyt
lapsena vanhempiensa kanssa aina joskus tervehtimässä isomummoa,
jonka omistuksessa mökki silloin oli. Nyt se on hänen, Matiaksen,
perimäkaaren mukaan.
Isomummo vietti aina
kesäisin aikaansa täällä, metsän keskellä, tarpeeksi kaukana
kaupungista. Mitä hän halusi paeta? Matias ihmetteli.
Isomummo ilmestyy hänen silmiinsä. Vanha eukko. Herahtaa heti
itkuun, kun näkee hänet. Se on kiusallista. Ei Matias olisi
halunnut lapsena lähteä mukaan, mutta isä ja äiti pakottivat.
”Isomummo rakastaa sinua, olisi suuri pettymys jos hän ei näkisi
sinua”, he sanoivat. Nyt tuntuu oikeastaan mukavalta, kun isomummo
pyöriskelee siinä kuin elävänä. Mummeli kummeli keittelee kahvia
ja panee kuppeja pöytään. Entisellä rutiinilla.Tallella ovat;
vanhat ruusukupit nurkkakaapissa. Isomummo kantaa ne kaikki pöytään.
Ei väliä, vaikka ne ovat säröisiä ja vain puoliksi tiskatun
näköisiä, niin ne olivat ennenkin. Siitä ei sopinut huomauttaa,
isomummo olisi voinut pahoittaa mielensä.
Isomummo, teologi kirkon
palveluksessa, työskenteli suurimman osan elämästään virastossa.
Nyttemmin hän asui taivaassa, ratki taivaassa. Sieltä hän
piipahti Matiaksen luo aina tarvittaessa. Hänellä oli hyvä
lauluääni. Nyt hän tuli ennen poistumistaan Matiaksen viereen
istumaan, ja eikös vain hän ilahduta Matiasta laulamalla heleällä
äänellä oravasta, jolla oli käpy suussa, ja jäniksestä joka
istuu maassa. ”Hyppää pois, hyppää pois!” Matias liikuttuu ja
kokeilee muistiaan, ja ilahtuu, kun osaa laulaa samat laulut itsekin, ei yhtään muistivirhettä. Jotain olen oppinut hän ajattelee,
vaikka muuten on tuntu, että on turhaan päntännyt päähän vaikka mitä!
Matiaksen pää ei ollut
tyhjä. Se oli täynnä ihmisiä, varsinkin nyt, kun hän oli
liikuttuneessa tilassa päästyään ikään kuin elämän
alkulähteelle. Osa ihmisistä oli niitä, joita hän halusi tavata,
suurin osa kuitenkin niitä, jotka väkisin työntyivät mieleen,
eikä hän saanut heitä poistumaan, vaikka yritti. Mitä enemmän
hän yritti, sitä terhakammin he olivat takertuneina hänen
aivopoimuihinsa.
Ne, joita Matias
oma-aloitteisesti halusi tavata olivat jo kuolleita. Isomummeli,
äiti ja isä, kuuluivat viimeksi mainittuihin. Ja aivan oikein. Kuin
kutsun saaneina istuivat nyt isä ja äiti mökin
ikkunapenkillä. Istuivat ja hymyilivät. Elämänsä aikana heillä
oli ollut paljon surua ja huolta. Viimeisinä aikoinaan he olivat
olleet erikoisen paljon huolissaan Matiaksesta. Se painoi Matiaksen
mieltä. Ei hän tahallaan halunnut aiheuttaa heille huolia ja sotkea
heidän elämäänsä. Kuin korvaukseksi heidän vaivoistaan hän
nykyisin muisteli heistä vain hyviä asioita, sen verran hän tunsi
olevansa lähimmilleen velkaa.
Totuus oli, että isä,
äiti ja isomummi hymyilivät harvoin. Ja vielä harvemmin he
nauroivat. Isä ei nauranut ollenkaan. Vain kerran Matias näki,
että isä kuitenkin osasi nauraa. Se tapahtui painajaisunessa,
jonka hän näki lapsena: On kuuma, kirkas päivä. Hän, Matias
juoksee pakoon itseään isompaa poikaa, joka jahtaa häntä puukko
kädessä. Jalat eivät tahdo toimia. Kauhu kuristaa kurkkua. Isä
seisoo vähän kauempana halkopinon vieressä ja nauraa suu auki,
niin että kaikki hampaat ovat näkyvissä.
Matias on helpottunut,
kun isä ja äiti istuvat siinä entisessä olomuodossa. Mielessä
kyllä vilahti näky kahdesta vääntyneestä, katkeilleesta
luurangosta mädäntyvien lihariekaleiden keskellä. Se oli hirveä
näky. Ihan kauhea! Matiasta puistatti. Sellaisia he olisivat, jos
olisivat tulleet suoraan haudasta. Mutta eivätpä tulleet. He olivat
jo eläessään olleet hyvin tarkkoja, miten pukeudutaan kun mennään
vierailulle. Niinpä he istuvat siinä penkillä ohuissa, vaaleissa
ja ilmavissa vaatteissa. Matias katselee heitä, ja liikuttuu yhä
enemmän. ”Rakas äiti ja rakas isä” – niitä sanoja hän ei
ollut oikein tottunut käyttämään, mutta nyt sekin onnistui –
”tässä teidän poikanne. Teitte parhaanne hänen hyväkseen,
olitte sankareita, kiitän teitä!” Hän on tyytyväinen itseensä
kun sai vihdoin sanottua sen, joka olisi pitänyt sanoa kauan sitten.
Ja hän jatkaa: ”Äiti ja isä! Ette tiedä miten lohduton olin,
kun sattui se kolari, jossa kuolitte yhtä aikaa. Mutta onneksi
teidän ei tarvinnut kärsiä. Urhoollisesti kuolitti heti, olen
siitä ylpeä. Ei yhtään valituksen sanaa. Törmäys oli niin
täydellinen, että kaikki ihmettelivät. Ja tietäisittepä miten
paljon hautajaisissanne oli väkeä. Vain isomummeli puuttui, hän
oli jo taivaassa, valmistamassa teille sijaa siellä, ja olette ehkä
jo tavanneet hänet. Vaikka ruuhkaa siellä taitaa olla vielä
enemmän kuin maapallolla. Kuolleita on ehkä triljoona kertaa
enemmän kuin eläviä, ehkä vieläkin enemmän, ja te siellä
joukossa. Mutta onneksi olette kaikki henkiä. Henget vievät vähän
tilaa. Yksi keskimääräinen henki painaa vain noin 20 grammaa.
Mitä se on maailman kaikkeuteen verrattuna! Riippuu
tietenkin paikasta, missä olette. Sitähän ei kukaan tiedä missä
taivas on. Voi miten minua itkettää kun katson teitä. Äiti ja
isä”, hän sanoo hellästi puoliääneen. ”Teitte parhaanne.
Olitte oman elämänne sankareita ja minä sain olla teidän sankari,
nyt sen vasta tajuan. Luuseriksi muutuin vasta koulussa, jossa minua
kiusattiin, mutta siitä en halua teille vielä nytkään kertoa,
koen sen niin häpeälliseksi. Otin vastaan iskut, henkiset ja
fyysiset, kiusattuna, maahan kaadettuna ja potkittuna. Se ahdistaa
vieläkin mieltä, mutta ehkä olin sen ansainnut. Oma syyni? Olin
liian kiltti. Totta kai halusin olla kiltti, ja tehdä aina
neuvojenne mukaan.”
Matias on uupunut. Hän
pyyhkii hikeä otsaltaan. Olipa pitkä puhe, suuta kuivaa. Onneksi on
juotavaa. Mistään ei ole puutetta. Silmissä hämärtää. Ulkona
on jo pimeä. Matias kävelee hellan luo ja onnistuu kuin onnistuukin
sytyttämään uudet kynttilät.
Nyt lopuksi voi ottaa hyvän asennon toipuakseen tuosta pitkästä osiosta ja kuunnella ensimmäisen osan Sauli Zinovjevin säveltämästä pianokonsertosta, jossa hän on itse solistina. Tiedot: Pianoconcerto Nr. II 1. Introduction & Scherzo Lahti Young Symphony, solistina Sauli Zinovjev, piano, Esa Heikkilä johtaa.