Minulle
sattui surkea juttu. Lähes mahdoton. Ei uskoisi. Mutta kun olin
paikan päällä ja näin kaiken mitä tapahtui, pakko oli uskoa:
kaksi ihmistä oli vastakkain, vihaisina. Suut mutrussa, hampaat
irvessä he heiluttelivat sananmiekkojaan, ei mitään halpoja,
päinvastoin, hyvin arvokkaita. Monta vuotta oli tarvittu niiden
hiomiseen, vähintäin kaksi- tai kolmetoista, ehkä enemmänkin. Ja
vasta nyt, vuosien päästä, ne olivat terävimmillään. Ja kyllä
he olivat taitavia! Taistelu näytti hurjalta. Minua pelotti. Olin
kylmän kauhun vallassa, vaikka tuli hiki. Voi ei! Huusin ja yritin
huudollani varoittaa taistelijoita ennen kuin ne silpoisivat toisensa
palasiksi tai katkaisivat toistensa kaulan. Liian myöhäistä.
Kukaan ei edes kuunnellut minua...
Ei,
nyt oli väärä alku. Ei ollut kuin yksi ihminen. Tarkkuutta
hoi! Hyvänen aika! Ei saa olla lepsu, huolimaton. Yksi ihminen
oli taistelemassa sananmiekalla, eikä se miekka ollut terävä, vaan
tylsä kuin taittunut oksa. Vähän vain törrötti kädessä.
Kaikkein ihmeellisintä, että se ihminen kävi kaksintaistelua
itsensä kanssa. Aika harvinaista! No se näkyi naamasta.
Leuka ja suu vääntyilivät puolelta toiselle, hän irvisteli
kummallakin suupielellä ja lähetti salamanleimahduksia vuoronperään
milloin toisesta, milloin toisesta silmästä. Kädet tosin riensivät
niitä heti tasapuolisesti pysäyttämään ja peittämään, sillä
kysymyksessä oli ilmeisesti yksityisasia. Kova näytti olevan
mellakka hänen aivoissaan. Pää vapisi ja tärisi. Ihme, että hän
oli valinnut taistelutantereeksi aivot, luulisi, että siellä, jos
missä, on ahdasta ja vaarallista hutkia tylsälläkin miekalla. Tai
toisaalta, ehkä sen ymmärtää, siellähän ajatukset itävät,
mutta jos ei ole varovainen, ne pyrkivät ulos suusta sanoina ja
usein vielä raakileina. Ja se vasta on kauheaa. Joku voisi luulla
että hän sättii siinä jotain toista ihmistä. Toisia ihmisiähän
kuuluu kunnioittaa (elleivät he ole ihan hirviöitä). Vakuutan siis
vielä kerran, että toisen kunnioittamisesta siinä ei ollut
kysymys. Enkä minä ollut tämä henkilö.
Olenko
tosissani? Epäilette minua? Ei se haittaa. Minä epäilen itsekin
itseäni joka hetki. Enkä suinkaan turhan takia. Mutta tässä
tapauksessa olen sitä mieltä, että totta se on, vaikka olisikin
valhetta. Valhe on usein lähempänä totuutta kuin totuus itse.
Siis, jos se olin minä (vaikka en ollut) se saatoin olla
minä. Kyllä minäkin osaan hutkia. Ja toisaalta minua on varoitettu
kiinnittämästä huomiota toisten tekemisiin. Aivan liian usein
otan kannettavaksi niskaani toisille kuuluvia ikäviä asioita, ja se
voi kyllä kostautua. On kostautunutkin. Ja nytkin tässä läähätän,
olen epävarma, jospa tuo taistelu olikin omaa syytäni. Se voi
hyvinkin olla. On minua toruttu. Ja minulla on huono omatunto. Mutta
kenellekään en voisi tästä kertoa, sillä tiedän ettei kukaan
kuuntelisi minua. Pilkattaisiin vaan: Taas sinä siinä valittamassa.
Olisit joskus edes hiljaa!
Yksin
se on kärsimyksensä kärsittävä, vaikka tämä juttu tekee minut
sairaaksi. En kestä tätä. Minulla on yksi ystävä, joka
ymmärtäisi. Hän auttaa minua aina täperissä tilanteissa, mutta
en voi häntä loputtomasti käyttää hyväkseni. Jos hän rasittuu
liikaaa, hän ei kauaa jaksaisi vaan menisi jonkun toisen ystäväksi.
On tällaista tapahtunut, olen kuullut. Mutta siitä hän on mukava,
että hän antaa neuvoja. ”Kuule, jos sinulla on jokin ongelma”,
hän aina sanoo, ”ota kynä ja kirjoita paperille, mikä mieltäsi
painaa. Se helpottaa kun saat sen ulos itsestäsi!” Hän on
oikeassa. Sitä neuvoa olen totellut. Mutta siinä on se ongelma,
että kohta hukun papereihin, joissa on kaikissa pelkkiä ikäviä
juttuja. En pysty niitä hävittämään. Ne ovat samalla muistoja,
ja muistoista riippuu koko elämä.
En
ymmärrä, mikä minussa on vikana? Minähän olen mallikelpoinen
ihminen. Miksi minua vältellään ja pidetään tyhmänä? Kun olin
pieni, kaikki kehuivat minua. Itsekin jo viisivuotiaana ajattelin,
että olen maailman paras ihminen! Kuljin maantien reunaa
pajunkissoja kädessä, aurinko paistoi ja linnut tirskuttelivat
pensaissa. Kaikki vastaantulijat hymyilivät ja sanoivat toisilleen:
Onpa tuossa herttainen tyttönen ja noin viisaan näköinen! Minulla
on korkea otsa. Ehkä se aiheutti kehumista. Nyt se on madaltunut,
johtuu tietysti hiuksista. Kampaan ne otsalle, että se näyttäisi
matalammalta. En halua petkuttaa ihmisiä. Kesti monta vuotta,
ennnen kuin huomasin, että joku muu saattoi sittenkin olla parempi
kuin minä, mutta mitä siitä nyt kiistelemään. Aika harvoin
jouduin ennen moittimaan itseäni. Nykyisin se on jokapäiväistä.
Miten jokin asia voikin kehittyä väärään suuntaan, takaperin,
sitä en ymmärrä.
Mutta
nyt! Lopultakin. Minun on selvitettävä tämä juttu. On pantava
aivot ajattelemaan ennen kuin kangistun kylmästä. Miksi jonkun
pitää vihata toista? Onko se mukavaa? Mitä siitä seuraa? Tuntuu
kuin omissa aivoissa alkaisi kuhista. Toinen aivonpuoliskoni yrittää
viestittää jotain. Kuuntelen. Se on selvästi vasemman puoleinen.
Se ilmoittaa vihaavansa oikeanpuoleista. Oikeanpuoleinen sanoo, että
vasen on kateellinen. Se haluaisi vaihtaa puolta. Minä en anna
periksi, sanoo oikeanpuoleinen. Selvä nahistelu nyt minunkin
aivoissa. Surullista!
Onneksi
pikkuaivoni, joiden toimesta olen mennyt sänkyyn odottamaan unta,
oli nähnyt sammakkoperspektiivistä, että molemmat aivonpuoliskot
olivat väärässä. Se sanoi että kysymys ei ollut riidasta, vaan
paljon pahemmasta asiasta. Kysymys olikin minusta, ja siitä, että
isot aivot vain näyttelivät. Ne olivat tehneet ilkeän
suunnitelman. Ne aikoivat syödä minut suuhunsa. Ja että
pikkuaivotkin olivat vaarassa! Pyhä Sylvi ja jyrähdys! Se vasta
kuullosti pahalta. Olin kauhuissani. Aivokurkiaiseni yritti kuulemma
toimia välittäjänä, mutta kun talamus ja hypotalamus, jotka
asuvat väliaivoissa alkoivat toimia pikkuaivojen puolustajina, se
vaikeutti huomattavasti isojen aivojen yritystä niellä pikkuaivoja
ja minua sisuksiinsa.
Mutta
kun katsoin ympärilleni, kalpenin kun huomasin, miten pääni oli jo
melkein niskaa myöten mennyttä. Silmissä näkyi vain punaista ja
mustaa. Siinä minä pyristelin ja sätkyttelin. Ja kun
aivokurkiainen sijaitsi isojen aivojeni sisällä, puristuksissa, ei
siitä ollut välittäjäksi ollenkaan. Se luopui toivottomana
toimestaan. Tämäkö on minun loppuni, kohtaloni kuolla elävänä,
ennätin ajatella ja itkeä lirautin.
Mutta
tiedättekö, joskus tapahtuu jotain oikein kummallista! Niin
kummallista, että sitä voi jo tosissaan ihmetellä. Ajatelkaa,
uskokaa tai älkää, ihan miten haluatte, mutta niin vain tapahtui
että jokin raksahti pääni sisällä ja minä tulin järkiini.
Minä, jota pidettiin sekopäänä, vedin rauhallisesti ja vakaasti
pääni pois tuon hirveän olennon suusta, ja aloin rauhoittua.
Myrsky, joka oli roihunut aivoissa alkoi tyyntyä. Älyn lempeät
tuulet silittivät päätäni ja lämmittivät suloisesti. Voi, miten
se tuntui ihanalta. Höristin korvia. Jostain kuului ääni: Minä
luon teille kaikille kasvot joista hyvyys vilkahtaaa vihaisten
uurteiden lomasta. Mistä
se tuli. Minustako? Voi, en minä tiedä.
Ja
tänä aamuna kuulin ihan selvästi, kun joku sanoi: ”Te
kaikki maailman ihmiset olette vain osa luontojärjestelmää, joka
on suunniteltu uusiutumaan. Te synnytte, elätte ja kuolette, annatte
uudelle tilaa...”
Se tuli kyllä radiosta, siitä olen varma. Ja sen minä kyllä jo
jotenkin ymmärsin. En minä aivan tyhmä ole. Mutta miten tämä
juttu minuun kiepsahti? Siinäpä onkin ihmettelemistä.