8.7.2021

NÄKY



 

   

 Kuva:

Kun AIKA ajaa takaa AIKAA ja on aina kiire, voi tapahtua repeämä tai jokin murtuma, ja AIKA pysähtyy ja sen on pakko levätä ja kerätä uusia voimia. 

Tämä sama voi tapahtua ihmiselle. Silloin sitä sanotaan sairaudeksi.


                                     

                                     Näky



                          Vuorenharjat unen reunalla  
                          kuin hampaattomat ikenet.
                          Pilvet varjostavat niitä.
                          Suuret joet kulkevat ohitse.

                          Äidit itkevät lapsiaan
                          jotka kasvattavat itse itsensä,
                          muistuttavat mutkittelevia puroja,
                          leviävät, vaativat itselleen  tilaa
                          ja  juoksevat pois.
                          He ovat valppaita, aikansa lapsia.
                          Syvyys ei puutu mielestä
                          vaikka reunat ovat matalat
                          ja he voivat itse määritellä paikkansa.

                          Aurinko näyttäytyy usein
                          ja sen  loiste on pistävän kirkasta.
                          Kuun himmentyneillä kasvoilla
                          lepää kylläisen eläimen
                          itseriittoinen, raukea ilme.
                          Kaikki täällä toisten katseita kaipaavat.
                          Yöpilvien ympärillä valo kuin kuultava iho.
                          Jokunen tähti mustalla taivaalla
                          ja yksittäiset valaistut ikkunat taivaanrannalla
                          pitävät toivoa yllä.

 

 

 

Tuon runon kirjoitin aikaisin aamulla herättyäni pelottavaan painajaiseen saadakseni sen pois mielestä.  Kun se nousi jotenkin ajatuksina mielen sokkelosta ilahduin, kun en ollut aikoihin edes yrittänyt kirjoittaa mitään. Kun sen päälle kuuntelin vielä radiossa olleen konsertin, joka on vieläkin Ylen Areenassa  kuunneltavissa, alkoi mieli rauhoittua,  Elämä jatkuu, ajattelin.  Samaa konserttia olen kuunnellut jo useamman kerran, koska se on mielestäni hyvä, ja minullla on kerrankin aikaa. (Sairaana olon hyvä puoli).

 

 

 

                      

 

Kyseistä konserttia pääset kuuntelemaan netistä  vielä tämän heinäkuun ajan Ylen Areenasta os. https://areena.yle.fi/audio/1-50834156    (jos tuo osoite ei toimi, kun kirjoitat sen hakuun, etsi tuo kuva. Se löytyy radion puolelta Radio Audiosta, ) 

 

 

Mitä kuuluu, Suomi?

Esa-Pekka Salonen: Pentatonic Etude alttoviululle
Kaija Saariaho: Preludi pianolle
Sauli Zinovjev: Epilogi pianolle
Teppo Hauta-aho: Kadenza kontrabassolle
Kalevi Aho: Lamento kahdelle viululle
Aki Yli-Salomäki: Raukeaa pianotriolle
Lotta Wennäkoski: Päärme pianotriolle

Taiteilijat
Pekko Pulakka, viulu
Kreeta-Julia Heikkilä, viulu
Hajnalka Standi-Pulakka, alttoviulu
Jaani Helander, sello
Piotr Zimnik, kontrabasso
Jaan Ots, piano
Mariko Furukawa, piano


Konsertti radioidaan suorana Yle Radio 1 -kanavan kautta
ja se tulee kuunneltavaksi myöhemmin Yle Areenaan.






1.5.2021

Perhe Raitis

  RAITIS  JA  REILU

 EI HORJU JA HEILU

 

 

Herra Raitis kantoi näkymätöntä lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isänsä isä olivat kantaneet: Herra Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Herra Raitis oli raitis.

Herra Raitis, etunimeltään Raimo, olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodostivat vaimo ja tytär, ottaisivat hänestä mallia. Mutta tytär oli jo teini-ikäinen ja harvoin kotona. Yksi poikakin oli heillä ollut (mikä toivottu kombinaatio!), mutta poika  oli kuollut jo elämänsä alkumetreillä - Raimo Raitis tunsi aina palan kurkussaan, kun hän ajatteli rakasta poikaansa ja tämän iloista ja raikasta läsnäoloa -  ja josta aikaa myöten  melko varmasti olisi tullut oiva tuki isälleen niin lipunkannossa kuin kaikessa muussakin, mutta joka suuressa urheudessaan uskalsi kokeilla moottoripyörällä ajoa naapuritalon pojan vanhalla rakkineella. Olihan se menoa se! Oli. Mutta päättyi onnettomasti.

Elämän asettamista vastuksista huolimatta Raimo Raittiin toivomus lipun korkealla pitämisestä raikkaassa ilmassa oli pysynyt vahvana ja vahvistui vahvistumistaan koko ajan. Muuta hän ei jaksanut toivoakaan, kuin että koko perhe olisi ymmärtänyt mitä hän liputuksellaan tarkoitti ja mihin hän sen avulla tähtäsi heidän elämässään. Sen vuoksi hän näytti heille mallia joka päivä ja uskoi sen voimaan. Ja vaikkeivät kaikki heistä olisi pystyneet kantamaan omaa lippuaan yhtä korkealla kuin hän itse, mutta yritti parhaansa, se riitti ja he voisivat elää onnellisina joka päivä ja nauttia toistensa seurasta. Tämän uskon hän halusi istuttaa tiiviisti jokaiseen perheenjäseneen. Mutta, mutta…  Asiassa ilmeni monta muttaa, joita ei olisi arvannutkaan.

Pian avioon menonsa jälkeen, herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa ei ollut raitis.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, mutta ei sitä velvoitetta, johon nimi viittasi. Se ei hänelle kelvannut. Vaimo jopa virnuili nimelle ja piti sen sisältöä pilkkanaan. ”Kuulepas, Raimo”, hän sanoi. ”Raitis ja reilu ei horju ja heilu, mutta sinä Ramikulta heilut yhtenään. Sinun kannattaisi käydä mittauttamassa jalkasi!” Ja jo hääpöydässä oli vaimo hulauttanut silmät kirkkaina hänelle tarjotun häämaljan suoralla vedolla kurkkuunsa aivan Raimo Raittiin nenän edessä, kun tämä oli kääntynyt katsomaan rakastava katse silmissään somaa morsiantaan.

Rakastava katse oli heti pysähtynyt ja jähmettynyt  ja kiinnittynyt ohutjalkaiseen lasiin, jota Raitis nimen kuin lahjaksi saanut nuori nainen piteli valkoisessa pitsisessä hääasussaan  hennoilla sormillaan ja nosti sen huulilleen. Ja sinne meni! Ruokatorveen.  Noin vain, huolettomasti. Se oli yllätys. Kuka oli tuon ohutvartisen lasimaljan hänen rakkaansa käteen toimittanut, vai oliko tämä kaapannut sen itse? Samanlainen lasi näkyi olevan pöydällä hänen omankin lautasensa kohdalla aivan tavallisen juomalasin viereen asetettuna, mutta  ne olivat molemmat tyhjiä. Sen verranko  ravintolaväki oli häntä ja sopimusta noudattanut. Ei väkeviä. Vaikea uskoa. Mahtoiko se olla enne?

Se oli enne.
      
Mitä pitemmälle heidän avioliittonsa eteni, sitä useammin Raimo Raitis sai huomata, että Raili Raitis, hänen vuosi vuodelta hiukan tukevoitunut, mutta herttainen vaimonsa, osasi olla ystävällinen, varsinkin vieraille ihmisille. Mutta, ikävä kyllä, hän oli sangen ystävällinen myös Raimon, siis miehensä, näkymättömälle ja kaukaiselle viholliselle, viinalle. Raili Raitis ei pitänyt siitä, että  hänen miehensä kutsui brutaalisti hänen usein aika hankalasti hankkimiaan  ja sangen kalliitakin juomiaan viinaksi.  ”Viinejä ne ovat, eivät viinoja!” hän korjasi loukkaantuneena ja puolusti tummia mielipullojaan esittelemällä ne miehelleen yksitellen  niiden kauniisti solahtavilla nimillä: Chateau Guiraud, Ripassa Valpolisella, Chaples Laroche. Aivan kuin ne olisivat olleet ihmisiä, hänen rakkaita ystäviään.

Kuten sanottu, Raili Raitis piti myös ihmisistä. Erikoisalana vieraat ihmiset. Niitä hän piti tärkeinä.
Suoraan sanoen hän suorastaan rakasti heitä. Hänelle ei kukaan aivan tuntematon ollut koskaan mikään varottava, saati kuvottava,  tai outo henkilö. Jopa väärintekijät ja rikolliset saivat hänen herkissä, sinisissä silmissään nopeasti heilahtavan, ymmärtävän katseen: ”Ajatelkaapa miten suloinen ja vilpitön hän on melko varmasti ollut vauvana! Ja onko se hänen syynsä, jos mahdolliset rikolliset geenit ovat ylittäneet jossain vaiheessa hänen ymmärryskykynsä?  Vai onko hän joutunut elämään olosuhteiden tai kaveripiirin myötäilemässä, ikävässä ilmapiirissä? - Eikö tehtävämme ole näyttää hänelle hänen oikea olemuksensa ja tieto siitä, että rakastamme häntä ja haluamme rakkaudella pelastaa hänet ikävältä kohtalolta, joka vie hänet turmioon?”  

Lyhyesti sanoen, Raili Raitis ajatteli että kaikille ihmisille olisi hyvä elämä tarjolla, jos vain kaikki olisivat tämän ihmisen puolella eikä häntä vastaan. ”Tietysti heissä on eroja, kuinkas muuten, mutta kaikki he ovat syntyneet ja elävät omaa elämäänsä, johon heillä on mahdollisuus vaikuttaa,  kunnes kuolevat. Eikö heitä siis pidä kohdella kanssaeläjinä ja ystävinä!”
   
Rouva Raitis ei kantanut lippua, mutta hän huiskutti nenäliinaansa, jolla kuivasi välillä silmiään kun liikuttui itsekin puheistaan. Tottakai hän oli sanojensa takana. Hän piti kaikista, varsinkin perheen ulkopuolella olevista ihmisistä, ja ennen kaikkea heidän takanaan piilevästä ihmismerestä, josta löytyi vaikka mitä! Kyllä hänelle tututkin vieraat olivat mieluisia. Heitä oli helpompi kantaa mielessä, ja helpompi ikävöidä. Ja juuri heidän varjollaan hän pystyi sanomaan tämän tästä: "Kuule, Rami, meillä on niin tylsää! Kutsutaanpa vieraita, ne piristävät!”

Raimo Raitis ei ollenkaan pitänyt vieraista. Varsinkaan tuntemattomista ihmisistä. ”Ajattele nyt! Täysin vieraita ihmisiä meillä, omassa kodissamme! Mitä ihmettä he täällä tekevät? Pysyisivät omissa kodeissaan ja tehkööt niistä niin mukavia, että viihtyvät siellä!”  

Vieraat olivat Raimolle ehkä vielä vastenmielisempiä kuin vaimon tummat, sutjakkakaulaiset pulloystävät. Pullot olivat yleensä hiljaa, mitä nyt kilisivät vaimon niitä kallistellessa. Pullojen tuloa varten ei tarvinnut valmistautua panemalla kotia vieraskuntoon, tehtävä, joka useimmiten kaatui hänen, Ramin tehtäväksi. Pullot halusivat olla rauhassa. Kotiinkin ne tulivat mieluummin aivan salaa.

Onneksi suurin osa kutsuvieraista, ehkä Raimo Raittiin helpotukseksi, alkoivat ajan kuluessa harventua. Mutta pian heidän tilalleen alkoi ilmestyä  yllätysvieraita, joita saattoi silloin tällöin pöllähtää sisään,  oli huusholli missä kunnossa tahansa. Heitä tuli myös Railin, siis vaimon, mukana kuin tuliaisena, kun tämä palasi, joskus vasta aamuyöllä  omien tuttujensa Ystävä-illasta.   ”Kun tällä  raukalla ei ole paikkaa missä nukkua  ja meillä on yksi ihan tyhjä sänky kun Eevikin on taas yökylässä, niin otin hänet mukaani!”  

Lopulta, ajan kuluessa vuosi vuodelta, herrasväki Raittiin kotona oli välillä suoranaista vilskettä, kun yhtäaikaa saattoi ilmestyä joku yksinäinen yksin, tai johonkin joukkoon kuuluva suurempi määrä ihmisiä, joiden joukossa oli usein kokonaan tuntemattomia, mutta sangen mielenkiintoisia ihmisiä. Heitä tuli joko tutustumaan tai vain viettämään aikaansa. Ei heitä voinut poiskaan käskeä. Se ei olisi reilua, Raimo Raitis ajatteli. Raili Raitis puolestaan lenteli aina silloin kuin lintu iloissaan. Hän tiesi, mitä melkein jokaisella tulijalla oli kassissaan tuomisina, juuri silloin kun häneltä itseltään oli juomat lopussa. Kylläpä olivat tervetulleita, ihania ihmisiä!   

Se, että vieraat tulivat kutsumatta heidän kotiinsa, eivätkä menneet muualle, oli osoitus siitä, miten Raittiita ja heidän asuntoaan arvostettiin. Ja ehkä he osasivat hiukan heitä  kunnioittaakin, varsinkin  herra Raitista, joka huolimatta peitellystä jöröydestään oli hyvin sivístynyt ihminen. Ja se, että Raili, ihana Ilmatar, rakasti heitä, se tiedettiin.  Kylläpä heillä oli lämmintä ja mukavaa yhdessä, ja illan kuluessa  aamutunneille asti tultiin aina vaan  tutuimmiksi. Raimo muuttui Ramiksi ja Raili Rampaksi. Rami ja Rampa olivat kaikkien, itsensäkin iloksi, hyviä, tosi mukavia ihmisiä!

 Raimo Raitis, joka oli sydämeltään vierasvastainen, mutta luonteeltaan todellakin sivistynyt ihminen, tiesi kyllä, miten vieraita pitää kohdella, olivat he kotoisin mistä tahansa. Hän yritti kaikkensa miellyttääkseen paikalle tulleita varsinkin alkuillasta. Hänen hörönaurunsa  soi kaikkien korvissa.Mutta myöhemmässä vaiheessa kun oli jo jokaisen läsnäolevan synnyttämää melkoista mekkalointia ilma sakeana, he kyllä pitivät kiitettävästi seuraa vain itselleen ja toisilleen, eivätkä edes huomanneet Ramia. Niinpä hän saattoi aina jossain vaiheessa kömpiä omaan sänkyynsä tyytyväisenä nukkumaan. Eikä kukaan häntä kaivannut.

Mutta missäs tytär? Mikä oli hänen osansa muitten seurassa?

Tytär. Niin… No siitä ei huolta! Eevi Raitis oli jo pienestä tottunut huoltamaan itsensä. Siinä suhteessa hän oli kyllä vanhempiensa mielestä tavallista taitavampi. Kuka keitti aamulla itselleen puuron ja joskus kahvinkin, jos sattui olemaan kotona? No, Eevi! Kuka herätti joskus ennen kouluun lähtöään  Rampan ja Ramin? No, Eevi, tietenkin. Kuka heistä piti huolta jos tuli koulusta kotiin eikä mennyt tekemään koulutehtäviä jonkun luokkakaverinsa kanssa? No sitä ei tarvitse kysyä. Eevihän se, kysymättäkin. Sitäpaitsi kyllä hän jätti usein puuroa syötäväksi vanhemmilleenkin. Ja tarjosi illallistakin, joskus. Ei hän ollut itsekäs.  Vanhemmat olivat hänestä ylpeitä. Miten onnekkaita he olivatkaan tyttärensä kohdalla! Eevi, Eevi. Hän tulisi kyllä pärjäämään aikuisena. Eevistä ei kannata kantaa huolta.

Mutta jos hra Raittiin olisi pitänyt valita vaimon pulloystävien ja ihmisystävien välillä, olisi hän - tosin pitkään harkittuaan - valinnut sittenkin pulloystävät. Niin erakkouteen taipuvainen hän oli. Tyhjät pullot saattoi viedä roskikseen, mutta viepäs sinne ihmiset! Jotkut vieraista eivät kyllä karsastaneet roskalaatikkojakaan, saattoivat jopa yöpyä niissä. Herra Raitis ei ollut läheskään tyytyväinen vieraisiin heillä kotona, mutta sanallakaan hän ei heistä valittanut. Rakkaus vaimoon oli hänessä jo aikoja sitten sammunut. Vaimon horjuva käytös ja katteettomat lupaukset olivat etäännyttäneet heidät toisistaan. Vaimo oli sitä mitä oli. Alkoholisoitunut. Siirtynyt vahvempiin aineisiin joiden nimeäkään ei tiennyt. Sellaiset kuin tenu ja kilju olivat hänestä houkuttelevia, mutta ei niitä niin vaan mistään saanut. Ei. Hän oli pelkkä Rampa, jolta ei osannut odottaa enää yhtään mitään. Mutta ei hän, Rami, jaksanut vaimonsa ongelmiin puuttua. Vaimo virkistyi aina vain silloin, kun heillä oli vieraita. Lipunkannosta oli turha hänelle puhua, sillä Rampalle se oli myrkkyä.

Pääasiaksi ja huomion kohteeksi Raimo Raittiille oli ajan kuluessa muodostunut tytär, Eevi. Se, että Eevi, oli kouluaikanaan saanut rauhassa nukkua jonkun kaverinsa luona, eikä ollut alttiina niille tyhmille asioille, joita hyvinkin saattoi heillä kotona vieläkin tapahtua, oli hänestä hyvä asia. Nyt kun Eevi oli jo iso tyttö, ja muuttanut pois kotoa ja näytti tulevan hyvin toimeen, oli Ramille,  mieluinen asia.

Isät ovat kuulemma usein lapsensa puolella, tarkkoja hänestä. Varsinkin jos lapsi on tytär. Äidit tykkäävät enemmän pojista, .sellainen uskomus on ainakin olemassa, ja niin on meilläkin asian laita, ajatteli Raimo Raitis. Mistä tietää, vaikka Rampa lisäsi juomistaan pojan kuoleman takia, hän ajatteli. Itse hän sitä enää harvemmin muisteli. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, kun oli täysin hiljaista, mistään ei kuulunut mitään, eikä missään näkynyt ketään hän alkoi vakavasti pohtia olisiko hänellä syytä laskea lippunsa puolitankoon. Ihan korkealla se ei enää hulmunnutkaan. Tarpeeksi asti se on jo saanut vapaasti hulmuta, ilman tuloksia.

Ei, ehkä ei sittenkään. Jos vain jaksaisi. Hulmutkoon edelleen. Asia on vakava. Siitä perhe Raitis olkoon todisteena. Mutta vielä hullumminkin voi kyllä käydä. Osat voivat vaihtua. Ja on muunkinlaista hulluutta.
 

Kts. video! 

 

eight songs for a mad king julius eastman



 

10.2.2021

SURKEA JUTTU



Ohhoh! Vihdoin olen vapaalla. Viimeinen tältä päivältä lähti. En tahdo  kestää enää ihmisiä. Niitä tulee ja menee. Kaikilla niillä on jonkin asteinen hätä. On tämäkin elämää! Miten minä tähän olen joutunut. Nyt on jo puoliyö. Ihanaa saada olla yksin. Väsyttää, mutta turha odottaa unta. Ajatukset poukkoilevat, en hallitse niitä, ne kiusaavat minua. Välillä raivoavat, välillä juoksevat omia teitään. Minkä minä niille voin. Kai minun on kestettävä, elettävä omaa elämääni, vaikka olen riippuvainen toisista. Uhraudun. Voiko niin sanoa? Uhraan elämääni auttaakseni omaa elämääni. Ehkä jonkun toisenkin  elämää. Miten hassua.

Taas on yksi päivä mennyt. Nyt näyttää olevan jo huominen. Mitähän se tuo tullessaan? Varmaan samaa. Samaa aina vaan. Alan kyllästyä.

Eilinen oli ja meni. Oli se surkea päivä! Voi taivas, miten ikävä. Alkoi iloisesti, aurinko paistoi, mieli oli kevyt. Melkein nauratti. Olisi kai pitänyt muistaa, että itku pitkästä ilosta. Että satuinkin tulemaan paikalle! Kuulin ja näin. Ihmiset olivat pysähtyneet uteliaina seuraamaan tapahtumaa, joka oli näkyvissä, vieläpä julkisella paikalla, puiston laidassa. Suu auki katsojilla. Toisilla  vahingoniloinen virne naamalla. Esityksessä tuijotti vihaisesti  toisiaan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nenät vastakkain, nyrkit pystyssä.  ”Tappelu. tappelu!” huusi joku taustalla. Raivokkaasti kohteena olevat henkilöt muksivat toisiaan  ja kiroilivat. Taatusti olivat humalassa. Miehellä hampaat irvessä, naisella hirveä parku, joka purkautui suusta jäätävään ilmaan. Kuului raastavia sanoja: paskiainen, himo, huora, helvetti. Ne kaikuivat korkealle ja osuivat minuunkin.  Kuulijat olivat innoissaan. "Tuo mies on käynyt naisissa",  sihisi joku vieressä. ”Sen vaimo on siitä suuttunut!”  Minuakin  suututti. Olin alkanut itsekin aavistaa, mistä oli kyse ja vedin heti sen itseeni. Ei minua arvosteta, päinvastoin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta että olisin vihan kohteena, sitä en kestä.

EI. Nyt taidan olla itse kokonaan väärillä linjoilla. Mitä ihmettä minä tässä itsekseni horisen. Ajatukset seis! Älkää ahdistako minua! Puhun kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta. Eihän ihmistä voi monistaa. Yksinhän me elämme ja olemme, aina yksin. Emme voi kävellä kahtena, syödä kahtena, nukkua kahtena. "Yksin oot sinä ihminen. Yksin keskellä kaiken." Kuka se olikaan joka sanoi niin. Hän on oikeassa. Yksin keskellä kaiken. Yksin myös toisten joukossa. Kaikki mitä teemme, teemme omalta osaltamme yksin. Väittääkö joku vastaan?   Yksin on kaikki asiat päätettävä. Emme voi syyttää toisia vääristä valinnoistamme. Emme voi päättää toisen puolesta, tai jos päätämme, se on henkistä väkivaltaa.

En voi sanoa, että arvostan itseäni. Se, että vältän kertomasta  ihmisille, millä tavalla ansaitsen elantoni, on todiste siitä. Mutta se, että uskon, ettei kukaan tässä talossa, jossa asun, tiedä sitä, on valhe. Näen sen heidän katseestaan, jotka sattuvat tulemaan vastaan portaikossa. He eivät tervehdi. Eivät luo katsettakaan minuun. Luulen että minusta on valitettu. Asukkaat eivät pidä siitä. että asiakkaani ramppaavat talon portaikossa ja kuluttavat lattiaa luonani. Heidätkin jotenkin jyrätään asiaan kuulumattomiksi.   Mutta minkäs teen? On aikoja, jolloin itsekin olen ollut valmis lopettamaan. Ei se, mitä teen ole helppoa. Se on sitä paitsi vaarallista. En mene takuuseen asiakkaistani, vaikka yritänkin suorittaa valintaa.  Miksi?  Niin. Miksi?  Onko se pelkästään raha, joka houkuttaa jakamaan itseään toisille?  En osaa sanoa. Voisiko se olla ihmisnälkä? Minulla ei ole ollut koskaan yhtään ystävää. En osaa sanoa siitäkään mitään.  Joku toinen voisi olla minua viisaampi. Itse olen itselleni vain minä. Pelkkä minä. Kun katson kuvaani. Näen siinä itseni. Se riittää minulle.