9.10.2021

MARKO JÄRVIKALLAS: SANO JOTAKIN KAUNISTA


 
























Luin kuvassa olevan kirjan, joka kuuluu tämän vuoden uutuuksiin. Olin kuullut siitä ja lukenut Helsingin Sanomista, ja se oli alkanut kiinnostaa minua.  


Onpa mielenkiintoinen kirja, ajattelin, kun katsoin sen kansikuvaa.  Ja sen nimi kiinnosti.  SANO JOTAKIN  KAUNISTA. Onpa hyvä nimi, ajattelin, Se vihjaa, että ainakin jotain kaunista oli tekijällä tähtäimessä ja se lisäsi  innostusta kirjan lukemiseen. Kaikki muut hommat saivat odottaa, menin kotiin ja aloitin heti lukemisen. Luin kaksi ensimmäistä. Tuli ruoka-aika. Kun olin syönyt ja tiskannut astiat, jatkoin lukemista iltaan saakka. Seuraavana päivänä piti lähteä pois kotoa viikoksi. Vaikka minulla oli kirja mukana, ei ollut aikaa sitä lukea. Oli kiva tulla kotiin takaisin. Kirjastakin oli. Niinpä otin sen käteeni ja luin melkein kaikki novellit. Kaksi säästin vielä myöhemmiksi, mutta en malttanut, nekin tuli pian luetuiksi.


Jos kirja osaisi puhua, se melko varmasti sanoisi, että noin se vain puhui itsestään. Olisi nyt edes pikkuisen kertonut minusta. 


Totuus on, että olin ja elin niin syvässä yhteiselämässä sen kirjan kanssa, etten voinut kesken kaiken alkaa häiritä sen henkilöitä, jotka elivät useimmiten yhdessä jonkun toisen kanssa tavallista arkista elämää, niin, että oli syntynyt 15 hyvää, joskus jollain tavoin omaa elämääkin sipaisevaa arkielämän kuvausta, novellia. Ne eroavat toisistaan omalla tavallaan. Ihan tavallisia ihmisiä. Luonteeltaan  erilaisia. Joillakin vahva itsetunto, mutta useilla se  mieluusti nojautui toisiin ja oli valmis  suostumaan olemassa olevaan tilanteeseen.  Tuttua minulle, joka tunsin myötätuntoa viimeksi mainittujen ihmisten kohdalla, joihin huomasin itse kuuluvani. He elivät paljolti outojen sattumien varassa, joutuen milloin kärsimään, milloin nauttimaan hyvinkin kummallisissa elämän tilanteisssa. Se juuri oli se voima, joka sai lukijan seikkailemaan kirjan alusta sen loppuun asti.  Ja mieleen tuli lukemisen jälkeen, miten hienosti kirjan kirjoittaja arvosti jokaista kirjan henkilöä kohtelemalla jokaista siinä elävää ihmistä myötätuntoisella ystävyydellä. 


Olisipa nykyisessä elämänmuodossa yhtä positiivinen henki vallalla. Kaikki ihmiset olisivat kukin omalla tavallaan tärkeitä riippumatta asemastaan tai menestymisestään tässä sekasortoisessa maailmassa.


 Tämä on siis kirjailija MARKO JÃRVIKAKALLAKSEN kirjoittama uusi teos: SANO JOTAKIN KAUNISTA. 

Suosittelen lämpimästi. Kannattaa lukea.

8.7.2021

NÄKY



 

   

 Kuva:

Kun AIKA ajaa takaa AIKAA ja on aina kiire, voi tapahtua repeämä tai jokin murtuma, ja AIKA pysähtyy ja sen on pakko levätä ja kerätä uusia voimia. 

Tämä sama voi tapahtua ihmiselle. Silloin sitä sanotaan sairaudeksi.


                                     

                                     Näky



                          Vuorenharjat unen reunalla  
                          kuin hampaattomat ikenet.
                          Pilvet varjostavat niitä.
                          Suuret joet kulkevat ohitse.

                          Äidit itkevät lapsiaan
                          jotka kasvattavat itse itsensä,
                          muistuttavat mutkittelevia puroja,
                          leviävät, vaativat itselleen  tilaa
                          ja  juoksevat pois.
                          He ovat valppaita, aikansa lapsia.
                          Syvyys ei puutu mielestä
                          vaikka reunat ovat matalat
                          ja he voivat itse määritellä paikkansa.

                          Aurinko näyttäytyy usein
                          ja sen  loiste on pistävän kirkasta.
                          Kuun himmentyneillä kasvoilla
                          lepää kylläisen eläimen
                          itseriittoinen, raukea ilme.
                          Kaikki täällä toisten katseita kaipaavat.
                          Yöpilvien ympärillä valo kuin kuultava iho.
                          Jokunen tähti mustalla taivaalla
                          ja yksittäiset valaistut ikkunat taivaanrannalla
                          pitävät toivoa yllä.

 

 

 

Tuon runon kirjoitin aikaisin aamulla herättyäni pelottavaan painajaiseen saadakseni sen pois mielestä.  Kun se nousi jotenkin ajatuksina mielen sokkelosta ilahduin, kun en ollut aikoihin edes yrittänyt kirjoittaa mitään. Kun sen päälle kuuntelin vielä radiossa olleen konsertin, joka on vieläkin Ylen Areenassa  kuunneltavissa, alkoi mieli rauhoittua,  Elämä jatkuu, ajattelin.  Samaa konserttia olen kuunnellut jo useamman kerran, koska se on mielestäni hyvä, ja minullla on kerrankin aikaa. (Sairaana olon hyvä puoli).

 

 

 

                      

 

Kyseistä konserttia pääset kuuntelemaan netistä  vielä tämän heinäkuun ajan Ylen Areenasta os. https://areena.yle.fi/audio/1-50834156    (jos tuo osoite ei toimi, kun kirjoitat sen hakuun, etsi tuo kuva. Se löytyy radion puolelta Radio Audiosta, ) 

 

 

Mitä kuuluu, Suomi?

Esa-Pekka Salonen: Pentatonic Etude alttoviululle
Kaija Saariaho: Preludi pianolle
Sauli Zinovjev: Epilogi pianolle
Teppo Hauta-aho: Kadenza kontrabassolle
Kalevi Aho: Lamento kahdelle viululle
Aki Yli-Salomäki: Raukeaa pianotriolle
Lotta Wennäkoski: Päärme pianotriolle

Taiteilijat
Pekko Pulakka, viulu
Kreeta-Julia Heikkilä, viulu
Hajnalka Standi-Pulakka, alttoviulu
Jaani Helander, sello
Piotr Zimnik, kontrabasso
Jaan Ots, piano
Mariko Furukawa, piano


Konsertti radioidaan suorana Yle Radio 1 -kanavan kautta
ja se tulee kuunneltavaksi myöhemmin Yle Areenaan.






10.2.2021

SURKEA JUTTU



Ohhoh! Vihdoin olen vapaalla. Viimeinen tältä päivältä lähti. En tahdo  kestää enää ihmisiä. Niitä tulee ja menee. Kaikilla niillä on jonkin asteinen hätä. On tämäkin elämää! Miten minä tähän olen joutunut. Nyt on jo puoliyö. Ihanaa saada olla yksin. Väsyttää, mutta turha odottaa unta. Ajatukset poukkoilevat, en hallitse niitä, ne kiusaavat minua. Välillä raivoavat, välillä juoksevat omia teitään. Minkä minä niille voin. Kai minun on kestettävä, elettävä omaa elämääni, vaikka olen riippuvainen toisista. Uhraudun. Voiko niin sanoa? Uhraan elämääni auttaakseni omaa elämääni. Ehkä jonkun toisenkin  elämää. Miten hassua.

Taas on yksi päivä mennyt. Nyt näyttää olevan jo huominen. Mitähän se tuo tullessaan? Varmaan samaa. Samaa aina vaan. Alan kyllästyä.

Eilinen oli ja meni. Oli se surkea päivä! Voi taivas, miten ikävä. Alkoi iloisesti, aurinko paistoi, mieli oli kevyt. Melkein nauratti. Olisi kai pitänyt muistaa, että itku pitkästä ilosta. Että satuinkin tulemaan paikalle! Kuulin ja näin. Ihmiset olivat pysähtyneet uteliaina seuraamaan tapahtumaa, joka oli näkyvissä, vieläpä julkisella paikalla, puiston laidassa. Suu auki katsojilla. Toisilla  vahingoniloinen virne naamalla. Esityksessä tuijotti vihaisesti  toisiaan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nenät vastakkain, nyrkit pystyssä.  ”Tappelu. tappelu!” huusi joku taustalla. Raivokkaasti kohteena olevat henkilöt muksivat toisiaan  ja kiroilivat. Taatusti olivat humalassa. Miehellä hampaat irvessä, naisella hirveä parku, joka purkautui suusta jäätävään ilmaan. Kuului raastavia sanoja: paskiainen, himo, huora, helvetti. Ne kaikuivat korkealle ja osuivat minuunkin.  Kuulijat olivat innoissaan. "Tuo mies on käynyt naisissa",  sihisi joku vieressä. ”Sen vaimo on siitä suuttunut!”  Minuakin  suututti. Olin alkanut itsekin aavistaa, mistä oli kyse ja vedin heti sen itseeni. Ei minua arvosteta, päinvastoin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta että olisin vihan kohteena, sitä en kestä.

EI. Nyt taidan olla itse kokonaan väärillä linjoilla. Mitä ihmettä minä tässä itsekseni horisen. Ajatukset seis! Älkää ahdistako minua! Puhun kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta. Eihän ihmistä voi monistaa. Yksinhän me elämme ja olemme, aina yksin. Emme voi kävellä kahtena, syödä kahtena, nukkua kahtena. "Yksin oot sinä ihminen. Yksin keskellä kaiken." Kuka se olikaan joka sanoi niin. Hän on oikeassa. Yksin keskellä kaiken. Yksin myös toisten joukossa. Kaikki mitä teemme, teemme omalta osaltamme yksin. Väittääkö joku vastaan?   Yksin on kaikki asiat päätettävä. Emme voi syyttää toisia vääristä valinnoistamme. Emme voi päättää toisen puolesta, tai jos päätämme, se on henkistä väkivaltaa.

En voi sanoa, että arvostan itseäni. Se, että vältän kertomasta  ihmisille, millä tavalla ansaitsen elantoni, on todiste siitä. Mutta se, että uskon, ettei kukaan tässä talossa, jossa asun, tiedä sitä, on valhe. Näen sen heidän katseestaan, jotka sattuvat tulemaan vastaan portaikossa. He eivät tervehdi. Eivät luo katsettakaan minuun. Luulen että minusta on valitettu. Asukkaat eivät pidä siitä. että asiakkaani ramppaavat talon portaikossa ja kuluttavat lattiaa luonani. Heidätkin jotenkin jyrätään asiaan kuulumattomiksi.   Mutta minkäs teen? On aikoja, jolloin itsekin olen ollut valmis lopettamaan. Ei se, mitä teen ole helppoa. Se on sitä paitsi vaarallista. En mene takuuseen asiakkaistani, vaikka yritänkin suorittaa valintaa.  Miksi?  Niin. Miksi?  Onko se pelkästään raha, joka houkuttaa jakamaan itseään toisille?  En osaa sanoa. Voisiko se olla ihmisnälkä? Minulla ei ole ollut koskaan yhtään ystävää. En osaa sanoa siitäkään mitään.  Joku toinen voisi olla minua viisaampi. Itse olen itselleni vain minä. Pelkkä minä. Kun katson kuvaani. Näen siinä itseni. Se riittää minulle.