24.6.2012

Tosielämää luonnossa

Sähköpostiin tuli tutulta tämä osoite:


Jo toista päivää olemme seuranneet linkin päässä löytyvää perhe-elämää (myös myrskyssä ja sateessa). Kohokohtia on ollut, kun iskä, joka enimmäkseen on poissa kotoa, käväisee pikaisesti ja tuo ruokaa nälkäisille lapsille ja äiskälle, joka istua kököttää melkein koko ajan kotona ja hoitaa lapsia.


Kamera, joka tätä perhettä kuvaa, on meren takana Eestissä. Sinne voi lähettää ajatuksissaan kiitosta, sillä harvoin on tilaisuus näin läheltä seurata 'al nature' perhe-elämää luonnossa samanaikaisesti kuin elää omaa elämäänsä tietsikka pöydällä tai polvilla. 


Mielenkiintoisia hetkiä ja hyvää kesää kaikille teille, jotka mahdollisesti käytte täällä pikavisiitilla.


 Palaan myöhemmin muihin juttuihin. Tämä on välipala. Syödään kalaa! Se on terveellistä.

Kuva:

Usva nousee.

(mun päästä, aina näin kesällä :) Hassua!


              Usva nousee tässä maalauksena.

8.6.2012

KOUKKAUS

    Nämä pikkuauringot kävin ottamassa pihasta iPadilla...

Paina ensin

TÄSTÄ ja kuuntele! (tule sitten takaisin tänne - jos vielä jaksat - painamalla ylhäällä nuolenpäätä 'edellinen sivu'. Linkin upottaminen epäonnistui :)


Tämän blogin kertoja herää. On aamu. Hän on yksin kotona. Hän on lomalla. Koko hänen elämänsä on lomalla. Se tarkoittaa: kaikki toiminnat ovat pysähdyksissä. Eikö loma tarkoita juuri sitä. Ei tarvitse tehdä mitään. Voi olla vaan. Laiskana. Olla oma itsensä.
Ei mutta. Onpa se tylsää. Vähän aikaa pelkkä oleminen on suorastaan huvittavaa. Hih! Missä on kiire? Missä on stressi? Missä ärtyisyys? Missä kaikki ne tekijät, jotka tekevät elämästä pelkkää ponnistelua?
Blogi? Mitä se tarkoittaa? Ai niin. Virtuaaliystävät, kirjoittaminen, lukeminen, addiktio, addiktio, Facebook, blogi, avaruus, lenteleminen...Eikö se ole sivuaikaa? Tyhjyyden täyttämistä? Vapaa-ajan huvitusta?
Ei. Ei se ole. Se on enemmän. Oikeastaan se on laatuaikaa. Saa istua paikallaan, ei tarvitse hyppiä toreilla, kaduilla, huvituksissa, matkoilla, avajaisissa, käydä ostoksilla, käydä konserteissa, teatterissa elokuvissa, ei tehdä töitä kotona eikä maailmalla, ei käydä tapaamassa ihmisiä. Ei.
Ihmiset tulevat sinun luoksesi. Koko maailma tulee sinun luoksesi! Istut siinä mukavassa tuolissa tietsikka polvillasi, ja jo alkaa tapahtua. Miellyttävästi ja mukavasti. Mutta tämähän on hauskaa! Viisaita sanoja, vähemmän viisaita, mutta onpa mielenkiintoista! Kiertelet ympäriinsä. Satut omaan blogiisi. Se tuntuu vieraalta. Onko se tosiaan minä, joka siinä on puhkunut ja ponnistellut, yrittänyt panna peräkkäin sanoja, ollut tyytymätön omiin tuotoksiinsa. Ihan kuin päiväkirjaansa lukisi.
Päiväkirjaa? Mikä se on? Missä se on? Kuka on Han? Kuka on Hun? Kaikki kadonneet. Pelkkä minä tässä istumassa tietsikka polvilla.
Mutta onhan minulla jotain uuttakin. Minulla on iPad. Sain sen lahjaksi. Sillä voi tehdä mitä vaan. Kirjoittaa, lukea, ottaa valokuvia, olla netissä, kirjoittaa sähköposteja, lukea niitä. Ihanko totta? Kyllä, näyttää siltä. Ja ennen kaikkea: Siellä on kirjahylly!
Kun alkuvaikeuksien jälkeen sain hyllyn ladatuksi täyteen kirjoja, tuli tunne: Oh ja Ih! Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen!
---
Kun kuljin äsken makkarista olkkariin ja vilkaisin sivulle, näin ikkunan takana auringossa koko pihan ja sen ihanuuden. Kukat läkähtymäisillään kukkien painosta, mustavalkoinen harakka keskellä vihreää nurmikkoa ja kukkien loistetta. Mikä ylpeä askel sillä. Punarinta puolestaan tyytyy istumaan omenapuun oksalla, vieressään tyhjä pönttö, turhaan siihen ripustettu? 
Avaan oven, kevät ja kesä työntyvät ryminällä sisään.
Myöhemmin päivällä Ylen ykköseltä luetaan päivän mietelausetta. Pysähdyn kuuntelemaan... Mutta onpa hieno! Juhani Ahon lastu. Ei uskosi, miten hyvältä se kuulostaa ääneen luettuna. Kevät ja kesä. Sielläkin! Enkö minä juuri eilen ladannut iPadiin Juhani Ahon Lastut kahtena kirjana. Suomenkielellä. Kyllä vaan. Otan Padin ja etsin. Siellähän se. Ilmaiseksi ladattuna. Ah, onnea! Sen onnen jaan nyt kyllä teidän kanssanne (missä sitten olettekin).
Se pitää lukea ääneen ja kuvitella että se kuuluu radiosta. Silloin huomaa paremmin sen hienouden. Niin kävi ainakin minulle.
Tässä se tulee:

KEVÄT JA KESÄ.
Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta… »Olisit jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan … täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»
Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.
Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät—ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.
On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.
***
(tähän asti se tuli mietelauseena, mutta lainaan loputkin siitä lastusta teille, jotka jaksatte sen lukea :)
***
Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.
Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät levottomiksi…
Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.
Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.
Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet morsiusvuoteen eteen.
Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita itsestään.
Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.”