Nämä pikkuauringot kävin ottamassa pihasta iPadilla...
Paina ensin
TÄSTÄ ja kuuntele! (tule sitten takaisin tänne - jos vielä jaksat - painamalla ylhäällä nuolenpäätä 'edellinen sivu'. Linkin upottaminen epäonnistui :)
Tämän
blogin kertoja herää. On aamu. Hän on yksin kotona. Hän on
lomalla. Koko hänen elämänsä on lomalla. Se tarkoittaa: kaikki
toiminnat ovat pysähdyksissä. Eikö loma tarkoita juuri sitä. Ei
tarvitse tehdä mitään. Voi olla vaan. Laiskana. Olla oma itsensä.
Ei
mutta. Onpa se tylsää. Vähän aikaa pelkkä oleminen on suorastaan
huvittavaa. Hih! Missä on kiire? Missä on stressi? Missä
ärtyisyys? Missä kaikki ne tekijät, jotka tekevät elämästä
pelkkää ponnistelua?
Blogi?
Mitä se tarkoittaa? Ai niin. Virtuaaliystävät, kirjoittaminen,
lukeminen, addiktio, addiktio, Facebook, blogi, avaruus,
lenteleminen...Eikö se ole sivuaikaa? Tyhjyyden täyttämistä?
Vapaa-ajan huvitusta?
Ei.
Ei se ole. Se on enemmän. Oikeastaan se on laatuaikaa. Saa istua
paikallaan, ei tarvitse hyppiä toreilla, kaduilla, huvituksissa,
matkoilla, avajaisissa, käydä ostoksilla, käydä konserteissa,
teatterissa elokuvissa, ei tehdä töitä kotona eikä maailmalla, ei
käydä tapaamassa ihmisiä. Ei.
Ihmiset
tulevat sinun luoksesi. Koko maailma tulee sinun luoksesi! Istut
siinä mukavassa tuolissa tietsikka polvillasi, ja jo alkaa tapahtua.
Miellyttävästi ja mukavasti. Mutta tämähän on hauskaa! Viisaita
sanoja, vähemmän viisaita, mutta onpa mielenkiintoista! Kiertelet
ympäriinsä. Satut omaan blogiisi. Se tuntuu vieraalta. Onko se
tosiaan minä, joka siinä on puhkunut ja ponnistellut, yrittänyt
panna peräkkäin sanoja, ollut tyytymätön omiin tuotoksiinsa. Ihan
kuin päiväkirjaansa lukisi.
Päiväkirjaa?
Mikä se on? Missä se on? Kuka on Han? Kuka on Hun? Kaikki
kadonneet. Pelkkä minä tässä istumassa tietsikka polvilla.
Mutta
onhan minulla jotain uuttakin. Minulla on iPad. Sain sen lahjaksi.
Sillä voi tehdä mitä vaan. Kirjoittaa, lukea, ottaa valokuvia,
olla netissä, kirjoittaa sähköposteja, lukea niitä. Ihanko totta? Kyllä, näyttää siltä. Ja ennen
kaikkea: Siellä on kirjahylly!
Kun
alkuvaikeuksien jälkeen sain hyllyn ladatuksi täyteen kirjoja, tuli
tunne: Oh ja Ih! Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen!
---
Kun
kuljin äsken makkarista olkkariin ja vilkaisin sivulle, näin
ikkunan takana auringossa koko pihan ja sen ihanuuden. Kukat
läkähtymäisillään kukkien painosta, mustavalkoinen harakka
keskellä vihreää nurmikkoa ja kukkien loistetta. Mikä ylpeä
askel sillä. Punarinta puolestaan tyytyy istumaan omenapuun oksalla, vieressään tyhjä pönttö, turhaan siihen ripustettu?
Avaan oven, kevät ja
kesä työntyvät ryminällä sisään.
Myöhemmin
päivällä Ylen ykköseltä luetaan päivän mietelausetta. Pysähdyn
kuuntelemaan... Mutta onpa hieno! Juhani Ahon lastu. Ei uskosi, miten
hyvältä se kuulostaa ääneen luettuna. Kevät ja kesä. Sielläkin!
Enkö minä juuri eilen ladannut iPadiin Juhani Ahon Lastut kahtena
kirjana. Suomenkielellä. Kyllä vaan. Otan Padin ja etsin. Siellähän
se. Ilmaiseksi ladattuna. Ah, onnea! Sen onnen jaan nyt kyllä teidän
kanssanne (missä sitten olettekin).
Se pitää lukea ääneen ja kuvitella että se kuuluu radiosta. Silloin huomaa paremmin sen hienouden.
Niin kävi ainakin minulle.
Tässä
se tulee:
KEVÄT
JA KESÄ.
Se
on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja
viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee
avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja
lupaa tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö
sadekuuro harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden
vaahtoon ja riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää
epätoivoiselta ja tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut
syksy ja kuin olisi kaikki vain valhetta ja petosta… »Olisit
jäänytkin kesämaillesi, lintuparka, kuka käski sinun tullakaan
tänne kuolemaan … täällä on vain kyyneliä, surua ja vilun
väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen sumuun.»
Mutta
ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein
masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina
valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella
tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se
aukoo peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla
ollut.
Ja
eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi
edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven
ja onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut
laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle
joka pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen
vesikellot helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli
soittelee hellästi niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet
värähtelevät—ja luonto jakelee keväälle kihlojaan.
On
lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä
toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä
mielestä ja iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta
kuin tuntuu hyvälle olla ja elää.
***
(tähän
asti se tuli mietelauseena, mutta lainaan loputkin siitä lastusta
teille, jotka jaksatte sen lukea :)
***
Mutta
ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu
sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja
nostaa hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät
keskenään kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset
herähtävät hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla
niittyrannoilla, käki kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja
kuiskailu täyttää ilman. Hurmautuneena levittää lehti siipensä.
Maan mehu tunkee koivuihin, tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät
sen ahnaasti sisäänsä, harmaa muta muodostaa niissä heleitä
värejä, haiseva hetekin jalostuu suokanervan hienoksi lemuksi—ja
luonto valmistaa häitä luoduilleen.
Ne
eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee
heidät levottomiksi…
Mutta
se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu
kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin
heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä
vihreämmäksi lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva
niitty, yhä sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan
kupukansi. Ja autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne
ovat kiihkoisien ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen
suuria, puhkeamaisillaan olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten
tuulahdusten mukana, ne hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja
suurenevat yhtyessään. Ne eivät saa mitään aikaan, eivät jaksa
liikkua, ovat alas putoamaisillaan. Illalla ne haihtuvat, mutta ovat
aamulla taas suuremmat kuin eilen, pysyen vaivoin tasapainossa.
Tasapaino
rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena
tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa
jauhojaan yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien
henki yli maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on
lämmin ja painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea,
suu suuta, ja huuli ojentuu huulta tavoittaman.
Ja
salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin
herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden
hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on
hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet
morsiusvuoteen eteen.
Lyhyt,
pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu hervottomasti,
ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan ilmoita
itsestään.
Aamulla
käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat
puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat
hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö
ilme. Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se
on häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa
se hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen
tehtäväänsä, elon korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä
alkanut.”