Sarjassa kirjeitä ihmisille: Kirje ystävälle

       Taivasasioita: Ollaanko me enkeleitä toisillemme?

Ciao! Hei! Hello! Hej!

Mitä sinne maailmalle kuuluu, Hamletin kotimaahan?

Kiitos kirjeestäsi! Ihailen miten rohkeasti suhtaudut elämän sinulle asettamiin haasteisiin. Jaat voimaasi muillekin.

Se mitä kerroit teki kyllä hiljaiseksi. Mutta kirjeesi oli hyvin lohdullinen.Tuli tunne, että teet todeksi väittämän, josta viimeksi puhuimme: Henki voittaa materian.

Täällä päivät ovat olleet enimmäkseen hataria ja tyhjiä. Tuntuu että kaikki yritys valuu hiekkaan. Maailma näyttäytyy pelottavana tummana möhkäleenä, josta ei ota millään selvää. Yksittäisiä ikäviä tapahtumia. Vastoinkäymisiä. Muutama mukava hetki. On käyty tilaisuuksissa, joissa selviää small talkilla. (Ritulta terveisiä!) Kuunneltu musaa. Käyty konserteissa, seurattu radiosta ja tv:stä musiikkiohjelmia. Tehty hommia, ainakin yritetty, vakavalla naamalla. Tulokset? Hm.

Torstaina tuli muuten Ylen Teemalla sen tanskalaisen Lars von Trierin elokuva Melankolia. Sinulle varmaan tuttu. Onhan hyvä! Sopi mielentilaani. Järkyttävän puhdas ja kaunis kuvaus tapahtumista maanpäällä, sen loppuvaiheissa.

Kumma, miten jotkut osaavat tehdä hyviä elokuvia. Ja yhtä kumma, miten jotkut tekevät kalliilla rahalla huonoja elokuvia.

Mutta niinhän se on kaikessa muussakin. Tuntuu, että moni ajattelee liikaa rahaa ja omaa kunniaansa, nekin ovat jossain määrin tärkeitä, ne mahdollistuttavat asioita. Mutta jos haluaa luoda jotain pysyvää ja todella tärkeää, joka parhaassa tapauksessa ulottuu oman itsen yläpuolelle ja jakautuu sieltä henkiseksi ravinnoksi toisille, joskus jopa koko maailmalle, on unohdettava kaikki muu ja pantava likoon itsensä kokonaan, pohjia myöten. Joskus jotkut ovat uhranneet konkreettisesti koko elämänsä muuttaakseen maailmaa, esim.Jeanne d'Arc, jonka elämästä tehty elokuva esitettiin vastikää myös Teemalla. Mutta pelkillä hengentuotteillaan, voi rikastuttaa ihmisten elämää, ja saada siten aikaan jotain hyvää ja todellista. Siihen tarvitaan myös taitoa ja jaksamista. Osaamista.

Täällä on mahdollisuus nähdä viiden päivän ajan Teemalla useita laatukuvia. Toissapäivänä niitä tuli kolme. Ne oli niin vaikuttavia, etten ollut saada unta. Hermot romahtamispisteessä - mutta kestin! Eilen tuli kehuttu vakoilujännäri, hyvin tehty, katsoin sitä siihen asti, kunnes alettiin ampua ihmisiä, sitä en enää kestänyt. Suljin telkan. Tänään pitää taas katsoa, tulee uusia. Toivottavasti niissä on vähemmän väkivaltaa, sille alan tulla allergiseksi, haluaisin enemmän positiivista energiaa, sitä minulta puuttuu. Tosin kaiken pahan keskellä on aina ollut jotain hyvää joka välähtää kuin kirkas valo pimeässä. Ja vaikka se olisi ollut vain ohimenevä huomio, silmänräpäys, se antaa toivoa ihmisyydestä. Joka tapauksessa viime päivinä on saanut nauttia elokuvataiteesta. Taide, minkä alan taide tahansa, on sitä mitä tarvitaan. Parhaimmillaan se auttaa, lohduttaa ja keventää elämää. Siitä olet varmaan samaa mieltä, itse taiteentekijänä.

Ihminen on outo otus. Aina en ymmärrä. Sitä esimerkiksi en ymmärrä (teurastettakoon minut sen takia) kuinka hulluina jotkut ihmisistä ovat jumaliensa kanssa. Eilen yksi tuli vastaan kadulla, pysäytti, ei tarttumalla hihasta vaan tulemalla toiselta puolelta katua seisomaan eteeni. Haluatko päästä Paratiisiin? se kysyi ja napotti suoraan silmiin, mieshenkilö, siististi pukeutunut, vaikutti kotoisen ystävälliseltä perheenisältä.

Paratiisiin? Yllätyin. Missä se on? (Ajattelin Paratiisisaaria.)

”Se on täällä, maan päällä!” - Missä täällä, Suomessako? kysyin.

Hän ojensi minulle taskustaan lehtistä, mutta en ottanut sitä vastaan (halusin säästää paperia, tiesin että se jäisi minulta kuitenkin lukematta). Hän otti toisella kantapäällään tukevamman asennon ja alkoi selittää:

”Se on koko tämä maapallo! Kun Jumalamme Jehova katselee mitä täällä maan päällä tapahtuu ja huomaa ettei ihminen pärjää omillaan, hän suuttuu ja hävittää kaiken. Vain ne jotka uskovat Jehovaan pääsevät Paratiisiin, jossa eletään onnellisina tarvitsematta pelätä toisiaan. Kaikki on ihanaa ja rauhallista!"

Minä (kiinnostuneena): Mitä niille muille tapahtuu? Hän: Ne joutuvat maahautaan. Jaa, sanoin ja yritin jatkaa matkaa. Mutta hän alkoi kävellä vierellä ja jatkoi valistamistani. Kertoi ihmisistä, joita oli tarkka määrä, 144 tuhatta, jos oikein muistan. Heidät valitaan taivaan hallitukseen. Hallitsemaan Jeesuksen kanssa niitä, jotka asuttavat maapalloa. Niin hän puhui ja paljon muutakin, mutten jaksanut enää kuunnella, kun päässä alkoi jo humista. Astuin suojatielle ja menin toiselle puolelle katua, hän ei seurannut minua. Tuntui että olin sokea ja henki jotenkin linkkasi, ontui.

Kesällä oltiin Marjan (hänethän sinä muistat?) uuden miehen synttäreillä ja siellä tavan mukaan puhuttiin ensin maanpäällisiä, mutta sitten puheet alkoivat nousta taivaisiin. Siellä oli ihan erilaista, kuin tuon äskeisen miehen kuvaama. Siellä puhuttiin anteeksiannosta, se kuulosti hyvältä. Mutta siitä, pitikö ihmisen sovittaa rikkomuksensa vai riittikö pelkät sanat, siitä ei ollut puhetta. Se jäi vaivaamaan.

Vaikeita nuo uskon asiat. Kerran oltiin laivalla ja puhuttiin yhden intialaisen kanssa. Hän selitti meille uskontoaan, ja se oli taas erilainen, mutta kuulosti meistä tosi hyvältä. Oli siinäkin jotain outoa, sellaista, mitä ei järjellä ymmärrä. Sellaista, jota olisi pakko uskoa, muuten jää ulkopuoliseksi. 

Uskoontulo ei ole varmaan helppoa. Kunnioitan niitä joilla on vakaumus. Itse epäilen kaikkea. Eihän siitä tulisi mitään, jos olisin uskovainen, epäilisin omaa uskoanikin! Sehän olisi naurettavaa!

Kyllä vakaumus on hyvä juttu. Se on jo sanana jämerä ja luotettava. 
Se minua vähän hermostuttaa, kun minut on jo kerran tuomittu helvettiin. En minä sitä oikein usko, mutta voi se olla tottakin. Yksi kollega sen sanoi, luotettava ja ihana ihminen, hyväntahtoinen. ”Ikävä sanoa, mutta kyllä sinä joudut helvettiin!", hän sanoi. "Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat sinne."

Pitikö sitä uskoa vai ei? No, onneksi olen epäuskoinen, on siitä joskus hyötyä!

Helvetti sinänsä voi olla hyväkin asia. Ikuisessa tulessa ihmisen luulisi jo kypsyvän. Mutta jos se on totta, mitä kollega ennusti, menisin mieluummin Dante Alighierin helvettiin, jos saisi valita. Siellä saattaisi tavata menneiden aikojen mestareita. Kuuluisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja. Nam. Olisi kiva istua heidän piirissään ja kuunnella viisauksia. Voisi viisastua itsekin.

Miksihän me ihmiset yleensä olemme taipuvaisia uskomaan, mitä meille puhutaan ja mitä meidän toivotaan uskovan? Ja mitä varten Jumalia on niin monta, niistä on vaikea valita. Kaikki erilaisia. Vai olisiko niin että on kuitenkin vain yksi Jumala, joka ihmettelee ja hymyilee meille ihmisille ja odottaa, koska me viisastumme. Ehkä me emme viisastu koskaan, sekin on mahdollista.

Kaikki on yhtä sekamelskaa. Ylös ja alas, eteen taakse. Kuullostaa tanssilta. Raamatusta näyttää löytyvän jokaiselle jotakin. Naapurin rouva, yks tuttu, on ehdottomasti sitä mieltä, että ylösnousemus tapahtuu ihan niin kuin raamatussa  sanotaan, kirjaimellisesti, ei siis polttohautausta, ei kehitysoppia, darvinismi on hänelle kirosana. Hän sanoi lukevansa raamattua joka päivä. Lukeekohan paavikin, entä arkkipiispa. He osaavat varmaan sen jo ulkoa. Mitä he sanovat?
Mutta antaa uskontojen olla. Ehkä ne ovat tarpeellisia. Ihminen haluaa uskoa johonkin. Minäkin haluaisin. Mutta mihin minä uskoisin? Kaikki on niin sekaista, kauheaa. Me ihmiset ollaan lievästi sanoen omituisia. Ajattele nyt, joka puolella tapellaan. Raha ja uskonnot, eivätkö ne ole kaiken pahan alku ja juuri. Rahan takia tehdään mitä vaan, ja uskonsotia on aina käyty. Ja miehet islamilaisissa maissa tappavat sisariaan ja vaimojaan, tehdään kunniamurhia. Israelilaiset tappavat arabeja, arabit israelilaisia, terroristit häärivät kuin mustat pilvet … Jatkanko vielä? Hullu maailma!

Ja sitten sinä (vai kuka se oli) puhut elämänvalheesta. Mikä se sitten on? Valhetta koko elämä? Olisikin! Ei mitään, mihin uskoa? Miksi pitäisi? Eikö riitä, että tästä kaikesta sekamelskasta huolimatta pyrkii elämään omaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, vaikka sekin olisi täynnä valhetta! Sillä ei voi tietää, mitä milloinkin tapahtuu. Suunnittelee jotain projektia, tekee tutkimustyötä, taidetta, työskentelee tehtaassa, kaivoksella. Yhtäkkiä kaikki pyyhkiytyy pois. Joko tekijä häviää, työ häviää tai kaikki, mihin olet uskonut häviää tai muuttuu valheelliseksi. Lapsi lähtee kouluun pyörällä, jää bussin alle… Pedofiilit, aikuiset miehet. Jatkanko vielä? Ei. Eiköhän tämäkin jo riitä.

Mutta entä se, kun uskot johonkin ihmiseen. Avaat hänelle sielusi. Sitten häntä ei yhtäkkiä ole. Hän kääntää sinulle selkänsä. Huomaat olevasi yksin. Ehkä sinulla ei ole yhtään ystävää. Ei ole koskaan ollutkaan. (Selänkääntämisestä minulla on henkilökohtaisesti vain kaksi esimerkkiä. Toinen selvisi kun kysyin syytä asianomaiselta. Kävi ilmi, että se oli väärinkäsitys. Oltiin taas ystäviä! Toinen ei ole selvinnyt vieläkään, se on tapahtunut ns. virtuaalimaailmassa, ja oli oma syyni. Se olin minä, joka mielessäni kuvittelin häntä ystäväksi. Hän ei koskaan itse antanut sitä ymmärtää, joten häntä ei voi siitä syyttää.)

Millä mitalla sinä mittaat ystävyyttä? Millä mitalla minua mitataan? Eikö olisi turvallisinta olla luottamatta mihinkään. Olla epävarma kaikesta. Kun varmuus ei auta. Varmaa on meillä kaikilla vain kolme asiaa: syntymä, elämä epävarmuudessa ja kuolema. Eihän kuulosta hyvältä? Turvallisuudesta ei voi puhuakaan. Sitäkö on se elämänvalhe?

Minusta sinä sanoit hyvin viime kirjeessäsi: On kaksi vaihtoehtoa, suuntaa, mitä kohti voisi ponnistella: alas multiin taikka ylöspäin sinistä/harmaata taivasta.

Mitä jos yritettäis ylöspäin!

With love

Liisu

PS.

Ai, mutta yksi juttu mun pitää vielä kertoa siitä miten meitä käytännössä ohjaillaan. Tapahtuu bussissa, joka oli aluksi melkein tyhjä. Istuudun tiiviisti ikkunan puolelle, sillä todennäköisesti auto täyttyy sateen takia. Niin tapahtuu. Koululaisia on paljon liikkeellä. Nostan repun syliini. Pian viereeni asettuu puhkuen istumaan hieman ylilihava nainen, arviolta n. sata kiloa. Tiivistän oloani. Hyvin sovitaan. Istutaan vaiti. Mutta kun bussi lähestyy pysäkkiä, jossa minun pitää jäädä pois, nousen ylettääkseni painaa nappia, nainen vieressä karjaisee pahalla äänellä: Istu alas! Et nouse ennen kuin auto pysähtyy! Säikähdyksestä puolihalvaantuneena mätkähdän takaisin penkille. Onneksi joku muu on jäämässä samalle pysäkille ja painaa nappia. Bussi jarruttaa. Yritän nousta uudestaan, mutta taas kuuluu käskevä ääni: Et nouse ennen kuin auto seisoo! Koetan hinautua hänen ohitseen litistäen itseäni ja varoen hänen polviaan. Kun pääsen käytävälle, vilkaisen Madamea, yritän hymyillä ja sanon: Kylläpä te minua määräilitte. Siihen madam, ilkeä vivahdus äänessään: Se on sinulle ihan oikein, kun veit niin paljon tilaakin! (Nuo paksunnokset kuvaavat äänen voimakkuutta)

Mitä tästä pitäisi oppia?

Vastapainoksi (kevennykseksi) terveisiä Pohjois-Koreasta! Nämä pikku muurahaiset, somat kultapikkuraiset, ovat oppineet tottelemisen päänkääntöä ja sopivaa hymyhetkeä myöten. Jos sulla on aikaa, niin katso! (lainasin tämän Tillmanin blogista)

               

Sarjasta kirjeitä ihmisille: Thomas Bernhard

Sehr geehrter Herr Thomas Bernhard

Suonette anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän, ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä, minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä. Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista. Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut. Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät, s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse, tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne. Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan, sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta  Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa, elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard, rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja itseironiseksi.

Kunnioitan ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.

Ihre kleine

Liisu

PS. Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä. Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.

Tiedättekö muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan? Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija. Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä. Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!