Kapteeni
ja purseri asuvat aluksella, joka nousee hitaasti ylös ja laskeutuu
vauhdilla alas ajan aallokolla. Vuorotellen ylös, alas, ylös, alas,
keskinopeudella, kävelyvauhtia.
Andante.
Alus
puskee eteenpäin välittämättä säästä tai vuodenajasta, osa
sen miehistöä on jo maailmalla. Vain kapteeni ja purseri ovat
uskollisesti paikoillaan ja keikkuvat aluksen mukana.
Laiva
on vanha, jo vähän rapistunut, mutta pysyy pinnalla jatkuvan huollon
avulla. Se on 18 m pitkä, n.10 m leveä askelmitalla mitattuna. Sen lastina on musiikkia; sinfonioita, konserttoja, yksittäisiä
teoksia, ihmisääniä ja nuotteja, kukin omassa kotelossaan. Lisäksi ruumassa on jokunen veistos ja orrella paljon maalauksia,
kaikki huolella pakattuina odottamassa käyttöönottoa.
Osa
musiikista on käyttövalmiina kajuutassa laivan keulapäädyssä,
lähellä aluksen kalleinta ja painavinta lastia, suurta mustaa
flyygeliä, jonka tekijä on ilmoitettu kultakirjaimin sen kyljessä:
Steinway ξ
Sons.
Sitä kohdellaan kuin perheenjäsentä. Sen koskettimet kannen alla
on suojattu punaisella huopakankaalla ottamaan vastaan kuolleiden
hämähäkkien ja kärpästen kuivuneita ruumiita, joita silloin
tällöin tippuu kannen auki ollessa aluksen kattokuvun alta tai
seinänraoista. Sotto
voce et
Lacrimoso.
Kajuutan
seinillä, jotka ovat höylättyä raakapuuta, riippuu telineissä
monta kitaraa ja maalauksia, tahriintuneita työvaatteita ja
huoneentaulu muistiinpanoineen: ruoka-ohje (mitä voi syödä), painotaulukko (päiväys, paino/kg.), almanakka ja puutelista.
Kitarat
kuuluvat perämiehelle, joka eräänä sateisena syysaamuna neljä-viisi vuotta
sitten poistui laivasta omille teilleen. Hänelle kuuluu myös
luuttu, soitin sekin.
Alus
kulkee kohti pohjoista. Idänpuoleisista katonrajassa olevista
kajuutan ikkunoista, tulvii sisään aamuvalo, voimistuen, crescendo.
Lännenpuoleisen
ruuman yläosasta kannelle asti ulottuvasta kolminkertaisesta
ikkunaseinämästä mahtuu päivä leveänä sisään, aperto,
reippaana
ja estottomana
hämärtyäkseen kohti iltaa ja muuttuu hitaasti
nopeutuen, larghetto,
pimeäksi,
jolloin toimintavalmiina oleva valaistusarmeija tarttuu korvaamaan
päivänvaloa. Hyttien ja kajuutan katoissa on tiimi lamppuja, jotka
jatkavat pontevasti (con
brio) päivään
kuuluvaa työtä. Yötä uhmaten
ne
monen lampun voimalla jakavat valoa, kunnes valokin alkaa uupua ja
sammuu lamppu lampulta.
Kapteeni
menee nukkumaan. Nukahtaa hämmästyttävän nopeasti. Allegro
assai.
Hänen työnsä komentokannella on uuvuttavaa ja kysyy voimia. Hän
vastaa kaikesta ja tekee omaa työtään ihailtavalla ahkeruudella.
Vain
yksi lamppu aluksen luoteisosassa, sen äärimmäisessä nurkassa jää palamaan. Se valaisee
purserin otsaa joka tutkii laivan lokikirjaa, sinne kirjaamiaan tapahtumia. Samalla hän suunnittelee uusia. Hänen tehtävänsä on pitää päiväkirjaa menneestä ja tulevasta. Huolehtia maksuista ja laskuista. Välillä hän innostuu ja kirjoittaa sinne omia juttujaan, joissa hän kuvaa elämää laivalla, pitää kirjaa vieraista ja kertoo järjestämistään illanvietoista, joissa yleensä tapahtuu aina jotain kummallista tai muuta merkillepantavaa. Asioita joita on mukava jälkeenpäin muistella.
Välillä hän innostuu niin, että on pakko koettaa hillitä ajatuksia, jotka pomppivat pään sisällä allegro
con brio,
nopeasti, eloisasti, ja estävät unen tuloa. Niin kauan kuin
purserin silmät kestävät, saa lamppu palaa rauhassa ja valo
tulvia ulos pimeyteen kajuutan katonrajasta.
Mutta
ennen aamunkoittoa tulee muutos, bruscamente,
äkkiä, yllättäen.
Valo
sammuu ja vain pieni punainen piste jää vahtimaan pimeyttä. Hiljenee entisestään. Diminuendo.
Kuulokkeet korvilla purseri laskeutuu pitkäkseen laverin patjalle ja alkaa
keinua yötä vartioivasta radiolaitteesta tulvivilla
ääniaalloilla.
Tunnelma
on yöllinen, notturno,
myös radiossa. Rauhallista, unettavaa musiikkia. Kauniita
unimaisemia, värikkäitä kukkaniittyjä, tähtien loistetta, tuulen
huminaa, kirkkaita korkeita kohtia, matalia maata ryömiviä ääniä,
jotka keinuttavat hiljaisuutta, hellästi ja tunteikkaasti,
affettuoso.
Vihdoin
ne saavat jo tarpeeksi väsyneen purserin sulkemaan silmänsä, ja
vihdoin hänkin vaipuu uneen. Pst! Nyt on oltava hiljaa. Oikein
hiljaa. Pianissimo.
Sshhh, purseri herää pienimmästäkin äänestä.
Sävelet
soivat äänettöminä, kuulokkeet ovat valuneet purserin korvilta ja
hän nukkuu, nukkuu kuin lapsena, hengittää sävelten tahdissa. Nukkuvilta kasvoilta kuvastuu rauha. Ei painajaisia. Hän näkee unta
äidistä, joka on tullut lastaan tapaamaan, kumartunut hänen
puoleensa, antaa jotain ohjetta miten selvitä asioista joita elämä
tuottaa. Vaikeuksista, joihin ei saa sortua. Äidin läsnäolo
hämmästyttää. Juuri kun purseri huomaa siitä ilostua - on pitkä
aika siitä kun äidin kasvot ovat olleet niin lähellä - ne alkavat
etääntyä ja äiti hämärtyy pois. Äiti, älä...! hän herää
huutoonsa. Forte.
Radiossa
amuhartaus lopullaan. Signaaleja taivaasta. Pian tulee uutiset.
Kapteeni kolistelee jo kannella. ”Vesi on kuumaa!” hän huutaa.
”Huomenta!” Purseri hypähtää sängystä. Grazioso.
Kiirehtii
kapteenin luo. Ma non tanto. Jää seisomaan
vähän matkan päähän. Odottaa. Mitään ei tapahdu. Hän ihailee
kapteenin leveitä harteita ja kaartuvaa niskaa, joka ei käänny
katsomaan. Vie poskensa lähelle kapteenia. Kapteeni ei huomaa.
Asettaa poskensa kapteenin poskeen kiinni. Nyt kapteenin on pakko
huomata. Seuraa aamuhalaus. Lämmin hetki. ”Tuliko taas valvottua
liikaa?” Ystävällinen, moittiva ääni tunkee itsensä purserin
korviin. ”Sinun pitää oppia oikea rytmi!” Maestoso.
Juhlallinen,
vakaa. ”Yöllä nukutaan. Päivä on valvomista varten!”
Ja
niin aamu osaa taas alkaa ajallaan. Ikkunoiden takana on sankka sumu.
Purseri käy yöpaita päällä pesemässä kasvonsa kylmällä
vedellä. Puut alkavat erottua hämärinä hahmoina sumun seasta.
Murukahvia pikkulusikalla kuppiin, viipale leipää, omenahilloa
päälle. Kuumaa vettä puoli kuppia, loput maitoa. Päivä hurahtaa
käyntiin. Aurinko paistaa kajuutan ikkunoista. Työt odottavat ilman
sordiinoa, jarruttelematta. Senza
sordino.
Radio
syytää uutisia, ikäviä, pahoja. Säätietoja. Kylmenevää.
Purseria hermostuttaa. Nopeasti, presto, hän sulkee radion.
Kapteeni on kadonnut omiin puuhiinsa.
Kapteenia
eivät uutiset pelota. Hän on rohkea ja katsoo suoraan eteenpäin.
Alus on oikeassa suunnassa hänen johdollaan. Sforzando, sitä ei
voi koskaan kylliksi korostaa.
Purseri
on con spirito, henkevä, muttei osaa tehdä mitään
kunnolla. Kapteeni pitää huolta kaikesta, myös aluksesta, joka
puhkoo aikaa tyrskien. Välillä se keinuu hitaasti, aurinko
lämmittää sen kylkiä. Välillä raivoaa myrsky. Pilvet taivaalla
sen yläpuolella kulkevat viuhuen ylitse. Aallot käyvät korkeina.
Merikotkat valpastuvat. Lokit rääkyvät. Joutsenet soittavat
torvea. Pidättäen henkeään, sostenuto, purseri seuraa
silmillään tapahtumia. Hän hermostuu kovista äänistä ja
odottaa jännittyneenä mitä tapahtuu seuraavaksi.
Pian
kaikki on onneksi ohi. Myrsky laantuu ja repaleiset pilvet taivaalla
kokoontuvat yhteen ja lipuvat pois. Taas aurinko paistaa. Kaksi
joutsenta ui rauhallisesti rinnakkain. Luonto laulaa niiden
ympärillä. Laiva oli kallellaan, nyt se oikaisee itsensä. Kaikki
hyvin.
Purseri
ihailee kapteenin taitoa, kunnioittaa. Kapteeni tietää mitä pitää
tehdä. Hän käyttää kaukoputkea. Sillä näkee kauas maailmalle.
Purseri tietää että kaukoputkella ei voi kovin lähelle katsella.
Mutta vieraat kapteeni osaa ottaa huomioon, antaa ajan huoletta kulua; on
seurallinen ja ystävällinen monta tuntia.
Mutta
joskus, aina välillä, kapteeni laskee kaukoputken käsistään ja
pysähtyy. Kääntyy
katsomaan purseria avoin, paljas katse kasvoillaan.
Sitä
katsetta purseri rakastaa. Se tulee lähelle. Se soi äänessä.
Amorella. Tunteikkaasti, hellästi. Affettuoso.
Se kestää jonkin aikaa. Menee pois. Kapteenin kurkku karahtaa.
Elämä jatkuu. Työ ja tekeminen ovat tärkeitä. Sen purseri
ymmärtää. Ei voi vaatia liikoja. Eivät hänen unensa ja
ajatuksensa kapteenia kiinnosta. Kapteenilla on omat näkynsä ja ajatuksensa. Ne ovat hänelle tärkeitä.
Mutta
missä perämies? Perämies! Pieni paljasjalkainen huuliharppua
soittava, hyppelehtivä olento! Päivänpaiste. Onko häntä
ollutkaan? Ehkä se on vain unta. Purseri katsoo kuvaa hytin
seinällä. Pieni poika, viisivuotias, hymyilee siinä iloisena,
nauraa silmillään. Purseri tuijottaa kuvaa. Aika humisee korvissa
hitaasti, leveästi. Largo. Olo on haikea. Lacrimoso.
Itkettää. Miksi kaikki katoaa ja muuttuu. Seinissä on elämän
jälkiä. Purseri yrittää unohtaa. Perämies kulkee omaa tietään.
Hänellä on oma tapansa tehdä näkymätöntä näkyväksi.
Purseri luovuttaa ja aloittaa päivän työn. Usein hän työskentelee koneella, suunnittelee tulevaisuutta.
Se on kovaa puuhaa. Pitää tehdä näkyväksi jotain, mitä ei ole olemassa. Ei se ole helppoa.
Välillä hän käy tervehtimässä tuttuja sosiaalisessa mediassa. Se on hauskaa. Ei hän koskaan tunne yksinäiseksi itseään, onhan hänellä lähellä koko maailma, käden ulottuvilla, netissä. Yhteinen maailma,
jota kukaan ei voi omistaa, vaikka jotkut niin ajattelevat. Kuka tahansa saa
siitä nauttia. Rajoista ja aidoista on vain harmia.
Jossain
taustalla tykit jylisevät, kuuluu ammusten teräviä ääniä, ne
puhkovat korvia, viiltävät ilmaa. Uutiset rikkovat rauhaa. Niitä tulee koko ajan vaikkei haluaisi kuunnella. Mutta pakkohan on seurata maailman tapahtumia. Ei voi elää tietämättä mistään. Purserin mieli lepattaa. Miksi maailma on hyvä toisille, toisille paha? Mitä pitäisi puolustaa?
Ja miten? Purseria ahdistaa. Hän yrittää tarttua omaan osaansa
maailmasta, käsi lipeää ja maailma katoaa. Alus pysähtyy, ovi
tärähtää.
”Tui,
tui!" kuuluu leikkisä ääni hytin ovelta. Kateenin silmät
vilkuttavat. Hän on hyvällä tuulella.
Purseri
rauhoittuu. Hän jatkaa ajatustaan. Yksinäisyys on harhaa. Ei kukaan
voi olla yksin. Yksin itsensä kanssa, yksin yhdessä. Mahdotonta.
Jokaisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, silmiä kaksi ja korvia.
Käsi voi tarttua toiseen käteen. Jalka voi olla toisen jalan kaveri. Korvat kuulevat toisensa. Silmät näkevät itsensä
peilistä. Peili kokoaa tarvittaessa kaikki osat yhteen.
Ja
jos osaa katsoa, näkee peilistä toisen peilin. Sen sisällä
peilejä jatkuvana sarjana.
Kapteeni tuli komentokannelta odottamaan uutisia.
”Ennen
uutisia ehdimme vielä kuunnella Arvo Pärtin, Spiegel im Spiegel,
Peili Peilissä”, kuuluttajan ääni toteaa ystävällisenä radiossa.
Pian sävelet lennähtävät silmien eteen. Ne soivat korvissa. Kaunista! kapteeni
sanoo. He istuvat rahilla ikkunaseinää vastapäätä. Kapteeni ja
purseri. Laiva keinuu hitaasti. Purseri tarttuu kapteenia kädestä.
Käsi kädessä he kuuntelevat radiosta tulevaa sävelteosta. Siinä kaksi soitinta kulkee samaa matkaa. Ne soivat yhdessä, mutta kummallakin on oma keinuva polkunsa. Kapteeni ja purseri ovat itsekin kuin kaksi soitinta, pasuuna ja piccolohuilu. He avaavat korvansa ja ihailevat rinnakkain eteenpäin soljuvia ääniä. Toinen, jousisoitin, myötäilee vierellään pulpahdellen pomppivaa kosketinsoitinta. Kaunista. Rauhallista. Sävelet seuraavat toisiaan, kieppuvat toistensa lähellä, solmiutuvat toisiinsa, erkanevat. Niin elämässä tapahtuu.
Alus,
jonka kajuutassa he istuvat, keinuu koko ajan eteenpäin maailmassa,
joka pyörii radallaan avaruudessa toisten
taivaankappaleitten kanssa.
Tällä
hetkellä on kaikki rauhallista. Kauniin yksinkertaista.
Tuntuu, että jokaisella sävelellä, jokaisella henkäyksellä, joka
taivaankappaleella on oma tehtävänsä ja paikkansa. Mitään ei
tarvitse pelätä. Kaikki on hyvin ja oikenee, jos vaikka onkin
mutkalla. Purseri
puristaa kapteenin kättä. Kapteeni kääntää päänsä ja katsoo purseria kasvoilla avoin ja paljas katse. Hän
puristaa nyt puolestaan purserin kättä. Ma non troppo. Molte
moderato.
Arvo
Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel
Jürgen Kruse (Piano) ja Benjamin Hudson (viulu)