13.9.2012

PAINAJAINEN



(kaikkitietävä kertoja puhuu)


Viimeksi jätimme Hun-nimisen naisen vuoteelle. Hän nukahti. Emme halunneet häntä häiritä. Sinne hän jäi makaamaan pää piilossa kuin pussissa, sillä aikaa kun te – toivottavasti - katsoitte videon, jonka viritin häntä ja myös teitä lohduttamaan.

Tässä seisomme taas. On hiljaista. Tunnelma on kuin ruumiinvalvojaisissa. Hun hengittää melkein kuulumattomasti. 
Mutta mitä nyt? Katsokaa! Näyttää kuin Hun alkaisi herätä? Hänen vartalonsa nytkähtelee, toinen kenkä on pudonnut jalasta, pää on edelleen piilossa, mutta sen sisällä näkyy liikettä. Nyt hän syöksähtää istumaan. Mikä hätänä, Hun?

Parkaisu!  

Oliko se Hun? Ssh! Oli. Hänen suustaan se tuli.

Huuto oli ankara. Ilma jakaantui kahtia. Hun paljastaa päänsä ja pudottaa sen takaisin tyynylle. Hän kääntelee sitä kiivaasti. Yrittää haukkoa ilmaa tyynyn kummaltakin reunalta. Ei onnistu. Hän näkee jotain kamalaa. Mitä se voisi olla? Katsokaa: HAN lähestyy häntä puukko kädessä. Han! Rakas Han! Älä lyö minua! Hun kirkuu.

Rauhoittukaa. Selvä painajainen!

Hun näkee usein painajaisia, mutta se on hänelle hyväksi.

Painajaiset ovat hyväksi kaikille. Ihan totta. Painajaiset puhdistavat mieltä ja alitajuntaa.
Ei niitä pidä pelätä, sanotaan. Mieluummin kannattaa toivoa, että ne tulisivat harjat olalla, kuin siivoja-armeija, säännöllisin väliajoin ja tekisivät selvää mielen seinämiin tarttuneista roskista ja mätäpaiseista. Se helpottaisi huomattavasti oloa. Jos kaikki se moska, mitä ihminen joutuu vastaanottamaan, tai mitä hän joutuu kokemaan mukaanluettuna hänen
omat epämiellyttävät aikaansaannoksensa, kerääntyisi ihmisen sisälle, eikä olisi toivettakaan sen ulospääsystä, se olisi katastrofi. Jonain päivänä ihminen täyttyisi ja tukehtuisi ikäviin asioihin.



(John Henry Fuselin näkemys painajaisesta v.1781 Detroitin Taide Instituutti)



Se tietysti, täytyy myöntää, olisi kauheaa, jos koko elämä olisi yhtä ainoaa painajaista.
Kuka sitä kestäisi? Ei Kukaan. 

Mutta säännöllisyys on hyve, josta ei pitäisi luopua. Se koskee niin syömistä ja nukkumista kuin yleensä elämäntapoja. Myös painajaisia. Niilläkin pitää olla oma siivouspäivänsä. Kerran tai pari viikossa, joillekin riittää kuukauden väli, mutta se, joka väittää, ettei ole koskaan nähnyt yhtään painajaista, on vaarallinen. Hän on kuin pommi, joka voi räjähtää milloin tahansa. Onhan noita nähty. Räyhääjiä ja tappelupukareita, jotka yrittävät työntää toisiin pahaa oloaan.

Mutta katsokaa! Hun nostaa päätään! Rauhoittuneena. Nyt hänen silmistään nousee puhdas valo ja hyvä olo. Voidaan huokaista helpotuksesta.

Onneksi se oli vain painajaista, Hun sanoo ja nousee vuoteesta kuin valmiina syleilemään meitä ja koko maailmaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, hän sanoo, ja pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan. Pitää vain jaksaa odottaa. Onneksi hän on elossa. Han, oma rakkaani! Odotan sinua!


(Psst. Olet ehkä huomannut, että tässä tarinassa viljellään sekä asiatietoa että kliseitä. Hun on nimittäin hulluna niihin. Niin pahaa klisettä, tai asiatietoa, ei ole vielä keksitty, josta Hun ei haaveilisi. Hänen mielestään kliseet ja asiat kuuluvat elämään. Ne ovat hänelle aarteita, hän keräili niitä jo lapsena. Kirjoitti vihkoon. Ne ovat kuin lasinpaloja, jotka sädehtivät joka särmällään kirkkautta, jos vain edes kuvitteellinen aurinko pääsee niitä koskettamaan. Ehkä meidän läsnäolomme on hänelle mieluista. Yksinolo tämmöisessä tilanteessa on pahinta, mitä voi olla. - Vai mitä, Hun?)

1.9.2012

Hyvää vai pahaa




Hun heräsi aamulla Schubertin Ave Mariaan. Se tuli radiosta, jonka hän oli unohtanut yöllä sulkea. Hän nousi istumaan. Pian vesi alkoi valua hänen silmistään. Aina kun hän kuuli tai näki jotain oikein kaunista hän liikuttui ja tunsi nousevansa korkealle kumpareelle ja seisovansa käsivarret levällään ylöspäin suunnattuina ottamassa vastaan jotain suurta ja taivaallista. Ja samalla hän huomasi pienenevänsä pienenemistään, kunnes katosi kokonaan, sulautui suunnattomaan avaruusmereen, joka keinui ja aaltoili ja kuljetti mukanaan koko maailmaa, jossa kaikki oli hyvin, ikään kuin pahaa ei olisi olemassakaan.

Ja kun musiikki loppui ja kuuluttajan asiallinen ääni sai hänet nousemaan ja petaamaan vuoteen, kävelemään keittiöön, toteamaan asunnon tyhjäksi - vain huonekalut ja astiat olivat paikoillaan - hän tunsi itsessään samaa voimaa kuin lapsena, jolloin mistään ei ollut vastuussa, jolloin kaikki oli turvallista ja isä ja äiti huolehtivat asioista hänenkin puolestaan, eikä ollut mitään syytä kantaa pahaa mieltä.

Tätä tunnetta hän kuljetti mukanaan koko aamupäivän ja osan iltapäivääkin, kunnes päätti lähteä ulos kävelemään. Oli kesä, oli loma, aurinko paistoi, ja kun hän astui pihaovesta, ja ympäristön vehreys ja tuoksut ryntäsivät hyväilemään mieltä ja lämmittämään koko olemusta, hän uskoi, että elämä on sittenkin elämisen arvoista. Ulkona oli kevyt kävellä. Tuntui kuin maa olisi muuttunut ilmaksi ja hän melkein leijui eteenpäin askeleet kevyinä. Kunnes. Niin. Hänen kännykkänsä, joka soi harvoin, mutta jota hän kantoi mukanaan aina kun oli pois kotoa, ärtyi pärisemään taskussa. Mitä nyt? Kuka hänelle voisi soittaa?

Innokas ääni, vähän läähättävä mutta voitonriemuinen, puristui hänen korvaansa ja puhkoi aivoja:

Kuule, minulla on sinulle ilosanoma! Olen vielä täällä Seinäjoella, seminaarissa, josta kerroin, mutta a rv a a s kenet minä täällä hetki sitten näin? Et varmaan usko korviasi, mutta hän se oli, Han, sinun miehesi! Omin silmin näin, kun oltiin menossa porukan kanssa syömään. Siinä hän tepasteli pääkatua käsikynkkää jonkun vieraan naisen kanssa. Eiks oo kauheeta! Mutta nyt voidaan olla iloisia! Aattele, Han on siis elossa! Ja niin kuin sinä pelkäsit, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää. Ihan tyytyväiseltä hän näytti. Rakastuneelta. Ei merkkiäkään epäonnesta. Ajattelin heti soittaa sinulle!

Ääni sameni ja häipyi. Siitä ei voinut päätellä oliko puhuja puolesta vai vastaan ja sisälsikö innostus oikeaa vai vahingoniloa, mutta sen sanoma oli musertava. Itse hän ei ollut voinut sanoa montakaan sanaa, mutta se, mitä hän kuuli alkoi kaivertaa mahalaukkua ja aiheutti oksennusta, jota hän nieli takaisin. Kännykän hän työnsi kuin polttavan kekäleen taskuunsa. Ihme ettei hän pudottanut sitä kädestään. Ja sekin kummallista, että hän huomasi jalkojensa askeltavan eteenpäin koneellisesti, kenenkään käskyttämättä, vaikka hän ei olisi mitään muuta halunnut kuin kääntyä ja palata takaisin siihen samaan miellyttävään olotilaan, joka oli aamusta häntä seurannut. 

Kuinka olemattomaksi hän nyt tunsi itsensä. Ei, ei olemattomaksi ollenkaan. Hän alkoi laajeta. Hän laajeni itseään suuremmaksi soikeaksi ilmapalloksi, jota tuuli heilutteli holtittomasti, ja hetken hän vielä jatkoi eteenpäin, eikä tuntenut mitään. Tai tunsi. Paine ihmisen ääriviivat saaneen pallon sisällä kasvoi ja kasvoi. Kun se saavutti äärimittansa, se räjähti. Riekaleet lensivät sinne ja tänne ja levisivät ilmaan, osa niistä kosketti hänen kasvojaan ja jätti niihin jälkensä. Ja hän kääntyi, palasi jättämiään askelmerkkejä takaisin sinne mistä oli liikkeelle lähtenyt ja meni sänkyyn, joka oli aina ollut hänen turvapaikkansa. Siihen hän jäi lepäämään litteänä ilman ajatuksia ja katseli itkun samentamin silmin kattoa. Se oli rauhallinen. Se vakuuti syyttömyyttään. Sen oksanreiät tuijottivat häntä silmästä silmään ja puhuivat: onneksi tämä katto on tehty raakalaudoista. Muuten meitä ei olisi tässä, emmekä voisi todistaa jotain tärkeää, tarjota jonkinlaista lohtua, merkkiä pysyvyydestä. Tässä olemme ja katselemme sinua, epätoivoista olentoa, vaikka puu, josta meidät on laudoiksi tehty, on jo aikoja sitten kuollut. Ei edes kantoa ole jäljellä. Jos makaisit jossain muualla valkoisen sementtikaton alla, voisit tuntea itsesi ruumiiksi kylmässä hautaholvissa. Me lämmitämme sinua. 
Hun sulki silmänsä ja vajosi eimihinkään-olotilaan, joka tässä tapauksessa tuntui parhaalta ratkaisulta. Ja kuinka ollakaan. Hän nukahti.