Tuossa
aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin
asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein.
Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni
korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja
poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä
tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen
enempää. Nyt menen suoraan asiaan.
Mistä
sanat tulevat?
Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä
kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma
sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä
on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu
epäaidolta.
Katsopa
tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa
mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty
näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita
sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää?
Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun
pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet?
Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia
sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen
ymmärtäisi, mitä tarkoitat.
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.
Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta. Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä
kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:
Kaikki
tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi
pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen
viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä
on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat
kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista.
Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään,
kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat,
ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa
olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat
kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä,
ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä
kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat vaarallisia.
Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa
tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat
valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa,
ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo
kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa
(ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä
se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen
päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se
on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima.
Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa,
se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin
korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on,
että se on olemassa.
Siinä siis
minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa
mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei
tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa
voi katsoa myös pelkkänä kuvana.
Mielenmaisema
selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat.
Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu
herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka
on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja
lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta
näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää
kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta
mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti
harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta.
Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen.
Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka
kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä
sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia
sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta.
Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan:
Ulos!
Vihaisella
äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))
Nyt
käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA!
Tottelen
nöyrästi.
Jo
on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei
kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin
kanssa taistellut, saa riittää.
Tähän
loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella
jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät,
atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen
voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä
voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina.
Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...
Sävellyksen
nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.