9.10.2021

MARKO JÄRVIKALLAS: SANO JOTAKIN KAUNISTA


 
























Luin kuvassa olevan kirjan, joka kuuluu tämän vuoden uutuuksiin. Olin kuullut siitä ja lukenut Helsingin Sanomista, ja se oli alkanut kiinnostaa minua.  


Onpa mielenkiintoinen kirja, ajattelin, kun katsoin sen kansikuvaa.  Ja sen nimi kiinnosti.  SANO JOTAKIN  KAUNISTA. Onpa hyvä nimi, ajattelin, Se vihjaa, että ainakin jotain kaunista oli tekijällä tähtäimessä ja se lisäsi  innostusta kirjan lukemiseen. Kaikki muut hommat saivat odottaa, menin kotiin ja aloitin heti lukemisen. Luin kaksi ensimmäistä. Tuli ruoka-aika. Kun olin syönyt ja tiskannut astiat, jatkoin lukemista iltaan saakka. Seuraavana päivänä piti lähteä pois kotoa viikoksi. Vaikka minulla oli kirja mukana, ei ollut aikaa sitä lukea. Oli kiva tulla kotiin takaisin. Kirjastakin oli. Niinpä otin sen käteeni ja luin melkein kaikki novellit. Kaksi säästin vielä myöhemmiksi, mutta en malttanut, nekin tuli pian luetuiksi.


Jos kirja osaisi puhua, se melko varmasti sanoisi, että noin se vain puhui itsestään. Olisi nyt edes pikkuisen kertonut minusta. 


Totuus on, että olin ja elin niin syvässä yhteiselämässä sen kirjan kanssa, etten voinut kesken kaiken alkaa häiritä sen henkilöitä, jotka elivät useimmiten yhdessä jonkun toisen kanssa tavallista arkista elämää, niin, että oli syntynyt 15 hyvää, joskus jollain tavoin omaa elämääkin sipaisevaa arkielämän kuvausta, novellia. Ne eroavat toisistaan omalla tavallaan. Ihan tavallisia ihmisiä. Luonteeltaan  erilaisia. Joillakin vahva itsetunto, mutta useilla se  mieluusti nojautui toisiin ja oli valmis  suostumaan olemassa olevaan tilanteeseen.  Tuttua minulle, joka tunsin myötätuntoa viimeksi mainittujen ihmisten kohdalla, joihin huomasin itse kuuluvani. He elivät paljolti outojen sattumien varassa, joutuen milloin kärsimään, milloin nauttimaan hyvinkin kummallisissa elämän tilanteisssa. Se juuri oli se voima, joka sai lukijan seikkailemaan kirjan alusta sen loppuun asti.  Ja mieleen tuli lukemisen jälkeen, miten hienosti kirjan kirjoittaja arvosti jokaista kirjan henkilöä kohtelemalla jokaista siinä elävää ihmistä myötätuntoisella ystävyydellä. 


Olisipa nykyisessä elämänmuodossa yhtä positiivinen henki vallalla. Kaikki ihmiset olisivat kukin omalla tavallaan tärkeitä riippumatta asemastaan tai menestymisestään tässä sekasortoisessa maailmassa.


 Tämä on siis kirjailija MARKO JÃRVIKAKALLAKSEN kirjoittama uusi teos: SANO JOTAKIN KAUNISTA. 

Suosittelen lämpimästi. Kannattaa lukea.

8.7.2021

NÄKY



 

   

 Kuva:

Kun AIKA ajaa takaa AIKAA ja on aina kiire, voi tapahtua repeämä tai jokin murtuma, ja AIKA pysähtyy ja sen on pakko levätä ja kerätä uusia voimia. 

Tämä sama voi tapahtua ihmiselle. Silloin sitä sanotaan sairaudeksi.


                                     

                                     Näky



                          Vuorenharjat unen reunalla  
                          kuin hampaattomat ikenet.
                          Pilvet varjostavat niitä.
                          Suuret joet kulkevat ohitse.

                          Äidit itkevät lapsiaan
                          jotka kasvattavat itse itsensä,
                          muistuttavat mutkittelevia puroja,
                          leviävät, vaativat itselleen  tilaa
                          ja  juoksevat pois.
                          He ovat valppaita, aikansa lapsia.
                          Syvyys ei puutu mielestä
                          vaikka reunat ovat matalat
                          ja he voivat itse määritellä paikkansa.

                          Aurinko näyttäytyy usein
                          ja sen  loiste on pistävän kirkasta.
                          Kuun himmentyneillä kasvoilla
                          lepää kylläisen eläimen
                          itseriittoinen, raukea ilme.
                          Kaikki täällä toisten katseita kaipaavat.
                          Yöpilvien ympärillä valo kuin kuultava iho.
                          Jokunen tähti mustalla taivaalla
                          ja yksittäiset valaistut ikkunat taivaanrannalla
                          pitävät toivoa yllä.

 

 

 

Tuon runon kirjoitin aikaisin aamulla herättyäni pelottavaan painajaiseen saadakseni sen pois mielestä.  Kun se nousi jotenkin ajatuksina mielen sokkelosta ilahduin, kun en ollut aikoihin edes yrittänyt kirjoittaa mitään. Kun sen päälle kuuntelin vielä radiossa olleen konsertin, joka on vieläkin Ylen Areenassa  kuunneltavissa, alkoi mieli rauhoittua,  Elämä jatkuu, ajattelin.  Samaa konserttia olen kuunnellut jo useamman kerran, koska se on mielestäni hyvä, ja minullla on kerrankin aikaa. (Sairaana olon hyvä puoli).

 

 

 

                      

 

Kyseistä konserttia pääset kuuntelemaan netistä  vielä tämän heinäkuun ajan Ylen Areenasta os. https://areena.yle.fi/audio/1-50834156    (jos tuo osoite ei toimi, kun kirjoitat sen hakuun, etsi tuo kuva. Se löytyy radion puolelta Radio Audiosta, ) 

 

 

Mitä kuuluu, Suomi?

Esa-Pekka Salonen: Pentatonic Etude alttoviululle
Kaija Saariaho: Preludi pianolle
Sauli Zinovjev: Epilogi pianolle
Teppo Hauta-aho: Kadenza kontrabassolle
Kalevi Aho: Lamento kahdelle viululle
Aki Yli-Salomäki: Raukeaa pianotriolle
Lotta Wennäkoski: Päärme pianotriolle

Taiteilijat
Pekko Pulakka, viulu
Kreeta-Julia Heikkilä, viulu
Hajnalka Standi-Pulakka, alttoviulu
Jaani Helander, sello
Piotr Zimnik, kontrabasso
Jaan Ots, piano
Mariko Furukawa, piano


Konsertti radioidaan suorana Yle Radio 1 -kanavan kautta
ja se tulee kuunneltavaksi myöhemmin Yle Areenaan.






1.5.2021

Perhe Raitis

  RAITIS  JA  REILU

 EI HORJU JA HEILU

 

 

Herra Raitis kantoi näkymätöntä lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isänsä isä olivat kantaneet: Herra Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Herra Raitis oli raitis.

Herra Raitis, etunimeltään Raimo, olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodostivat vaimo ja tytär, ottaisivat hänestä mallia. Mutta tytär oli jo teini-ikäinen ja harvoin kotona. Yksi poikakin oli heillä ollut (mikä toivottu kombinaatio!), mutta poika  oli kuollut jo elämänsä alkumetreillä - Raimo Raitis tunsi aina palan kurkussaan, kun hän ajatteli rakasta poikaansa ja tämän iloista ja raikasta läsnäoloa -  ja josta aikaa myöten  melko varmasti olisi tullut oiva tuki isälleen niin lipunkannossa kuin kaikessa muussakin, mutta joka suuressa urheudessaan uskalsi kokeilla moottoripyörällä ajoa naapuritalon pojan vanhalla rakkineella. Olihan se menoa se! Oli. Mutta päättyi onnettomasti.

Elämän asettamista vastuksista huolimatta Raimo Raittiin toivomus lipun korkealla pitämisestä raikkaassa ilmassa oli pysynyt vahvana ja vahvistui vahvistumistaan koko ajan. Muuta hän ei jaksanut toivoakaan, kuin että koko perhe olisi ymmärtänyt mitä hän liputuksellaan tarkoitti ja mihin hän sen avulla tähtäsi heidän elämässään. Sen vuoksi hän näytti heille mallia joka päivä ja uskoi sen voimaan. Ja vaikkeivät kaikki heistä olisi pystyneet kantamaan omaa lippuaan yhtä korkealla kuin hän itse, mutta yritti parhaansa, se riitti ja he voisivat elää onnellisina joka päivä ja nauttia toistensa seurasta. Tämän uskon hän halusi istuttaa tiiviisti jokaiseen perheenjäseneen. Mutta, mutta…  Asiassa ilmeni monta muttaa, joita ei olisi arvannutkaan.

Pian avioon menonsa jälkeen, herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa ei ollut raitis.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, mutta ei sitä velvoitetta, johon nimi viittasi. Se ei hänelle kelvannut. Vaimo jopa virnuili nimelle ja piti sen sisältöä pilkkanaan. ”Kuulepas, Raimo”, hän sanoi. ”Raitis ja reilu ei horju ja heilu, mutta sinä Ramikulta heilut yhtenään. Sinun kannattaisi käydä mittauttamassa jalkasi!” Ja jo hääpöydässä oli vaimo hulauttanut silmät kirkkaina hänelle tarjotun häämaljan suoralla vedolla kurkkuunsa aivan Raimo Raittiin nenän edessä, kun tämä oli kääntynyt katsomaan rakastava katse silmissään somaa morsiantaan.

Rakastava katse oli heti pysähtynyt ja jähmettynyt  ja kiinnittynyt ohutjalkaiseen lasiin, jota Raitis nimen kuin lahjaksi saanut nuori nainen piteli valkoisessa pitsisessä hääasussaan  hennoilla sormillaan ja nosti sen huulilleen. Ja sinne meni! Ruokatorveen.  Noin vain, huolettomasti. Se oli yllätys. Kuka oli tuon ohutvartisen lasimaljan hänen rakkaansa käteen toimittanut, vai oliko tämä kaapannut sen itse? Samanlainen lasi näkyi olevan pöydällä hänen omankin lautasensa kohdalla aivan tavallisen juomalasin viereen asetettuna, mutta  ne olivat molemmat tyhjiä. Sen verranko  ravintolaväki oli häntä ja sopimusta noudattanut. Ei väkeviä. Vaikea uskoa. Mahtoiko se olla enne?

Se oli enne.
      
Mitä pitemmälle heidän avioliittonsa eteni, sitä useammin Raimo Raitis sai huomata, että Raili Raitis, hänen vuosi vuodelta hiukan tukevoitunut, mutta herttainen vaimonsa, osasi olla ystävällinen, varsinkin vieraille ihmisille. Mutta, ikävä kyllä, hän oli sangen ystävällinen myös Raimon, siis miehensä, näkymättömälle ja kaukaiselle viholliselle, viinalle. Raili Raitis ei pitänyt siitä, että  hänen miehensä kutsui brutaalisti hänen usein aika hankalasti hankkimiaan  ja sangen kalliitakin juomiaan viinaksi.  ”Viinejä ne ovat, eivät viinoja!” hän korjasi loukkaantuneena ja puolusti tummia mielipullojaan esittelemällä ne miehelleen yksitellen  niiden kauniisti solahtavilla nimillä: Chateau Guiraud, Ripassa Valpolisella, Chaples Laroche. Aivan kuin ne olisivat olleet ihmisiä, hänen rakkaita ystäviään.

Kuten sanottu, Raili Raitis piti myös ihmisistä. Erikoisalana vieraat ihmiset. Niitä hän piti tärkeinä.
Suoraan sanoen hän suorastaan rakasti heitä. Hänelle ei kukaan aivan tuntematon ollut koskaan mikään varottava, saati kuvottava,  tai outo henkilö. Jopa väärintekijät ja rikolliset saivat hänen herkissä, sinisissä silmissään nopeasti heilahtavan, ymmärtävän katseen: ”Ajatelkaapa miten suloinen ja vilpitön hän on melko varmasti ollut vauvana! Ja onko se hänen syynsä, jos mahdolliset rikolliset geenit ovat ylittäneet jossain vaiheessa hänen ymmärryskykynsä?  Vai onko hän joutunut elämään olosuhteiden tai kaveripiirin myötäilemässä, ikävässä ilmapiirissä? - Eikö tehtävämme ole näyttää hänelle hänen oikea olemuksensa ja tieto siitä, että rakastamme häntä ja haluamme rakkaudella pelastaa hänet ikävältä kohtalolta, joka vie hänet turmioon?”  

Lyhyesti sanoen, Raili Raitis ajatteli että kaikille ihmisille olisi hyvä elämä tarjolla, jos vain kaikki olisivat tämän ihmisen puolella eikä häntä vastaan. ”Tietysti heissä on eroja, kuinkas muuten, mutta kaikki he ovat syntyneet ja elävät omaa elämäänsä, johon heillä on mahdollisuus vaikuttaa,  kunnes kuolevat. Eikö heitä siis pidä kohdella kanssaeläjinä ja ystävinä!”
   
Rouva Raitis ei kantanut lippua, mutta hän huiskutti nenäliinaansa, jolla kuivasi välillä silmiään kun liikuttui itsekin puheistaan. Tottakai hän oli sanojensa takana. Hän piti kaikista, varsinkin perheen ulkopuolella olevista ihmisistä, ja ennen kaikkea heidän takanaan piilevästä ihmismerestä, josta löytyi vaikka mitä! Kyllä hänelle tututkin vieraat olivat mieluisia. Heitä oli helpompi kantaa mielessä, ja helpompi ikävöidä. Ja juuri heidän varjollaan hän pystyi sanomaan tämän tästä: "Kuule, Rami, meillä on niin tylsää! Kutsutaanpa vieraita, ne piristävät!”

Raimo Raitis ei ollenkaan pitänyt vieraista. Varsinkaan tuntemattomista ihmisistä. ”Ajattele nyt! Täysin vieraita ihmisiä meillä, omassa kodissamme! Mitä ihmettä he täällä tekevät? Pysyisivät omissa kodeissaan ja tehkööt niistä niin mukavia, että viihtyvät siellä!”  

Vieraat olivat Raimolle ehkä vielä vastenmielisempiä kuin vaimon tummat, sutjakkakaulaiset pulloystävät. Pullot olivat yleensä hiljaa, mitä nyt kilisivät vaimon niitä kallistellessa. Pullojen tuloa varten ei tarvinnut valmistautua panemalla kotia vieraskuntoon, tehtävä, joka useimmiten kaatui hänen, Ramin tehtäväksi. Pullot halusivat olla rauhassa. Kotiinkin ne tulivat mieluummin aivan salaa.

Onneksi suurin osa kutsuvieraista, ehkä Raimo Raittiin helpotukseksi, alkoivat ajan kuluessa harventua. Mutta pian heidän tilalleen alkoi ilmestyä  yllätysvieraita, joita saattoi silloin tällöin pöllähtää sisään,  oli huusholli missä kunnossa tahansa. Heitä tuli myös Railin, siis vaimon, mukana kuin tuliaisena, kun tämä palasi, joskus vasta aamuyöllä  omien tuttujensa Ystävä-illasta.   ”Kun tällä  raukalla ei ole paikkaa missä nukkua  ja meillä on yksi ihan tyhjä sänky kun Eevikin on taas yökylässä, niin otin hänet mukaani!”  

Lopulta, ajan kuluessa vuosi vuodelta, herrasväki Raittiin kotona oli välillä suoranaista vilskettä, kun yhtäaikaa saattoi ilmestyä joku yksinäinen yksin, tai johonkin joukkoon kuuluva suurempi määrä ihmisiä, joiden joukossa oli usein kokonaan tuntemattomia, mutta sangen mielenkiintoisia ihmisiä. Heitä tuli joko tutustumaan tai vain viettämään aikaansa. Ei heitä voinut poiskaan käskeä. Se ei olisi reilua, Raimo Raitis ajatteli. Raili Raitis puolestaan lenteli aina silloin kuin lintu iloissaan. Hän tiesi, mitä melkein jokaisella tulijalla oli kassissaan tuomisina, juuri silloin kun häneltä itseltään oli juomat lopussa. Kylläpä olivat tervetulleita, ihania ihmisiä!   

Se, että vieraat tulivat kutsumatta heidän kotiinsa, eivätkä menneet muualle, oli osoitus siitä, miten Raittiita ja heidän asuntoaan arvostettiin. Ja ehkä he osasivat hiukan heitä  kunnioittaakin, varsinkin  herra Raitista, joka huolimatta peitellystä jöröydestään oli hyvin sivístynyt ihminen. Ja se, että Raili, ihana Ilmatar, rakasti heitä, se tiedettiin.  Kylläpä heillä oli lämmintä ja mukavaa yhdessä, ja illan kuluessa  aamutunneille asti tultiin aina vaan  tutuimmiksi. Raimo muuttui Ramiksi ja Raili Rampaksi. Rami ja Rampa olivat kaikkien, itsensäkin iloksi, hyviä, tosi mukavia ihmisiä!

 Raimo Raitis, joka oli sydämeltään vierasvastainen, mutta luonteeltaan todellakin sivistynyt ihminen, tiesi kyllä, miten vieraita pitää kohdella, olivat he kotoisin mistä tahansa. Hän yritti kaikkensa miellyttääkseen paikalle tulleita varsinkin alkuillasta. Hänen hörönaurunsa  soi kaikkien korvissa.Mutta myöhemmässä vaiheessa kun oli jo jokaisen läsnäolevan synnyttämää melkoista mekkalointia ilma sakeana, he kyllä pitivät kiitettävästi seuraa vain itselleen ja toisilleen, eivätkä edes huomanneet Ramia. Niinpä hän saattoi aina jossain vaiheessa kömpiä omaan sänkyynsä tyytyväisenä nukkumaan. Eikä kukaan häntä kaivannut.

Mutta missäs tytär? Mikä oli hänen osansa muitten seurassa?

Tytär. Niin… No siitä ei huolta! Eevi Raitis oli jo pienestä tottunut huoltamaan itsensä. Siinä suhteessa hän oli kyllä vanhempiensa mielestä tavallista taitavampi. Kuka keitti aamulla itselleen puuron ja joskus kahvinkin, jos sattui olemaan kotona? No, Eevi! Kuka herätti joskus ennen kouluun lähtöään  Rampan ja Ramin? No, Eevi, tietenkin. Kuka heistä piti huolta jos tuli koulusta kotiin eikä mennyt tekemään koulutehtäviä jonkun luokkakaverinsa kanssa? No sitä ei tarvitse kysyä. Eevihän se, kysymättäkin. Sitäpaitsi kyllä hän jätti usein puuroa syötäväksi vanhemmilleenkin. Ja tarjosi illallistakin, joskus. Ei hän ollut itsekäs.  Vanhemmat olivat hänestä ylpeitä. Miten onnekkaita he olivatkaan tyttärensä kohdalla! Eevi, Eevi. Hän tulisi kyllä pärjäämään aikuisena. Eevistä ei kannata kantaa huolta.

Mutta jos hra Raittiin olisi pitänyt valita vaimon pulloystävien ja ihmisystävien välillä, olisi hän - tosin pitkään harkittuaan - valinnut sittenkin pulloystävät. Niin erakkouteen taipuvainen hän oli. Tyhjät pullot saattoi viedä roskikseen, mutta viepäs sinne ihmiset! Jotkut vieraista eivät kyllä karsastaneet roskalaatikkojakaan, saattoivat jopa yöpyä niissä. Herra Raitis ei ollut läheskään tyytyväinen vieraisiin heillä kotona, mutta sanallakaan hän ei heistä valittanut. Rakkaus vaimoon oli hänessä jo aikoja sitten sammunut. Vaimon horjuva käytös ja katteettomat lupaukset olivat etäännyttäneet heidät toisistaan. Vaimo oli sitä mitä oli. Alkoholisoitunut. Siirtynyt vahvempiin aineisiin joiden nimeäkään ei tiennyt. Sellaiset kuin tenu ja kilju olivat hänestä houkuttelevia, mutta ei niitä niin vaan mistään saanut. Ei. Hän oli pelkkä Rampa, jolta ei osannut odottaa enää yhtään mitään. Mutta ei hän, Rami, jaksanut vaimonsa ongelmiin puuttua. Vaimo virkistyi aina vain silloin, kun heillä oli vieraita. Lipunkannosta oli turha hänelle puhua, sillä Rampalle se oli myrkkyä.

Pääasiaksi ja huomion kohteeksi Raimo Raittiille oli ajan kuluessa muodostunut tytär, Eevi. Se, että Eevi, oli kouluaikanaan saanut rauhassa nukkua jonkun kaverinsa luona, eikä ollut alttiina niille tyhmille asioille, joita hyvinkin saattoi heillä kotona vieläkin tapahtua, oli hänestä hyvä asia. Nyt kun Eevi oli jo iso tyttö, ja muuttanut pois kotoa ja näytti tulevan hyvin toimeen, oli Ramille,  mieluinen asia.

Isät ovat kuulemma usein lapsensa puolella, tarkkoja hänestä. Varsinkin jos lapsi on tytär. Äidit tykkäävät enemmän pojista, .sellainen uskomus on ainakin olemassa, ja niin on meilläkin asian laita, ajatteli Raimo Raitis. Mistä tietää, vaikka Rampa lisäsi juomistaan pojan kuoleman takia, hän ajatteli. Itse hän sitä enää harvemmin muisteli. Mutta juuri nyt, tällä hetkellä, kun oli täysin hiljaista, mistään ei kuulunut mitään, eikä missään näkynyt ketään hän alkoi vakavasti pohtia olisiko hänellä syytä laskea lippunsa puolitankoon. Ihan korkealla se ei enää hulmunnutkaan. Tarpeeksi asti se on jo saanut vapaasti hulmuta, ilman tuloksia.

Ei, ehkä ei sittenkään. Jos vain jaksaisi. Hulmutkoon edelleen. Asia on vakava. Siitä perhe Raitis olkoon todisteena. Mutta vielä hullumminkin voi kyllä käydä. Osat voivat vaihtua. Ja on muunkinlaista hulluutta.
 

Kts. video! 

 

eight songs for a mad king julius eastman



 

10.2.2021

SURKEA JUTTU



Ohhoh! Vihdoin olen vapaalla. Viimeinen tältä päivältä lähti. En tahdo  kestää enää ihmisiä. Niitä tulee ja menee. Kaikilla niillä on jonkin asteinen hätä. On tämäkin elämää! Miten minä tähän olen joutunut. Nyt on jo puoliyö. Ihanaa saada olla yksin. Väsyttää, mutta turha odottaa unta. Ajatukset poukkoilevat, en hallitse niitä, ne kiusaavat minua. Välillä raivoavat, välillä juoksevat omia teitään. Minkä minä niille voin. Kai minun on kestettävä, elettävä omaa elämääni, vaikka olen riippuvainen toisista. Uhraudun. Voiko niin sanoa? Uhraan elämääni auttaakseni omaa elämääni. Ehkä jonkun toisenkin  elämää. Miten hassua.

Taas on yksi päivä mennyt. Nyt näyttää olevan jo huominen. Mitähän se tuo tullessaan? Varmaan samaa. Samaa aina vaan. Alan kyllästyä.

Eilinen oli ja meni. Oli se surkea päivä! Voi taivas, miten ikävä. Alkoi iloisesti, aurinko paistoi, mieli oli kevyt. Melkein nauratti. Olisi kai pitänyt muistaa, että itku pitkästä ilosta. Että satuinkin tulemaan paikalle! Kuulin ja näin. Ihmiset olivat pysähtyneet uteliaina seuraamaan tapahtumaa, joka oli näkyvissä, vieläpä julkisella paikalla, puiston laidassa. Suu auki katsojilla. Toisilla  vahingoniloinen virne naamalla. Esityksessä tuijotti vihaisesti  toisiaan kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nenät vastakkain, nyrkit pystyssä.  ”Tappelu. tappelu!” huusi joku taustalla. Raivokkaasti kohteena olevat henkilöt muksivat toisiaan  ja kiroilivat. Taatusti olivat humalassa. Miehellä hampaat irvessä, naisella hirveä parku, joka purkautui suusta jäätävään ilmaan. Kuului raastavia sanoja: paskiainen, himo, huora, helvetti. Ne kaikuivat korkealle ja osuivat minuunkin.  Kuulijat olivat innoissaan. "Tuo mies on käynyt naisissa",  sihisi joku vieressä. ”Sen vaimo on siitä suuttunut!”  Minuakin  suututti. Olin alkanut itsekin aavistaa, mistä oli kyse ja vedin heti sen itseeni. Ei minua arvosteta, päinvastoin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta että olisin vihan kohteena, sitä en kestä.

EI. Nyt taidan olla itse kokonaan väärillä linjoilla. Mitä ihmettä minä tässä itsekseni horisen. Ajatukset seis! Älkää ahdistako minua! Puhun kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta. Eihän ihmistä voi monistaa. Yksinhän me elämme ja olemme, aina yksin. Emme voi kävellä kahtena, syödä kahtena, nukkua kahtena. "Yksin oot sinä ihminen. Yksin keskellä kaiken." Kuka se olikaan joka sanoi niin. Hän on oikeassa. Yksin keskellä kaiken. Yksin myös toisten joukossa. Kaikki mitä teemme, teemme omalta osaltamme yksin. Väittääkö joku vastaan?   Yksin on kaikki asiat päätettävä. Emme voi syyttää toisia vääristä valinnoistamme. Emme voi päättää toisen puolesta, tai jos päätämme, se on henkistä väkivaltaa.

En voi sanoa, että arvostan itseäni. Se, että vältän kertomasta  ihmisille, millä tavalla ansaitsen elantoni, on todiste siitä. Mutta se, että uskon, ettei kukaan tässä talossa, jossa asun, tiedä sitä, on valhe. Näen sen heidän katseestaan, jotka sattuvat tulemaan vastaan portaikossa. He eivät tervehdi. Eivät luo katsettakaan minuun. Luulen että minusta on valitettu. Asukkaat eivät pidä siitä. että asiakkaani ramppaavat talon portaikossa ja kuluttavat lattiaa luonani. Heidätkin jotenkin jyrätään asiaan kuulumattomiksi.   Mutta minkäs teen? On aikoja, jolloin itsekin olen ollut valmis lopettamaan. Ei se, mitä teen ole helppoa. Se on sitä paitsi vaarallista. En mene takuuseen asiakkaistani, vaikka yritänkin suorittaa valintaa.  Miksi?  Niin. Miksi?  Onko se pelkästään raha, joka houkuttaa jakamaan itseään toisille?  En osaa sanoa. Voisiko se olla ihmisnälkä? Minulla ei ole ollut koskaan yhtään ystävää. En osaa sanoa siitäkään mitään.  Joku toinen voisi olla minua viisaampi. Itse olen itselleni vain minä. Pelkkä minä. Kun katson kuvaani. Näen siinä itseni. Se riittää minulle.

 





                         

23.12.2020

LIISU, LIISU, KUKA SINÄ OLET ?

                    Osasuurennos piirustuksesta, jonka on tehnyt aikanaan lapsi 4 v.  Poimittu muistojen joukosta.     

 

 

"Jos mitään uutta ei, kuin mitä on,

joudumme hengenvoimain harhateille,

ja ponnistusten tulos tarpeeton,

kun sama lapsi syntyy meille."        

   (ote Shakespearen sonaatista)



Muistoja, muistoja. Mitä ne kertovat? Mitä kertovat päiväkirjat tarkkoine muistiinpanoineen? Syntyisinkö uudelleen, näkisinkö itseni, huomaisinko itseni sellaisena kuin olen? Ei sinne päinkään. Ihmettelen vain miten joku vieras, joka on asunut minussa pääni sisällä vuosikausia, voi olla tietämätön ja ilman minkäänlaista päämäärää touhuta  päivästä toiseen ilman  käsitystä  elämästä. Itkien ja nauraen mitättömille pikku asioile, jotka tulevat ja menevät jälkiä jättämättä. Tuhlaten päiviä tajuamatta yhtään mitään.  Olen pettynyt tähän asukkaaseen. 

Vielä hullummaksi on mennyt. Nykyisin pääni sisällä asuu kaksi asukasta. Oikea ja Väärä. Ne taistelevat vallasta. Välillä ne katsovat toisiaan tiukasti ja kuin syyttäen: Hyvähän sinulla on olla!  Ja ennen kuin kunnolla huomaavatkaan, ne ovat vaihtaneet osia luullen toisen osaa paremmaksi. Mutta sama jumittelu jatkuu.  Toinen määräilee, toinen on toista mieltä. Mikään ei edisty. Minä, joka luulen olevani kaiken sen takana, olen epätoivoinen. Lakkaisivat nyt kerrankin  vastustamasta toisiaan. Eihän tästä tule mitään. Pitääkö heidät molemmat häätää pois ja asettua itse määrääjäksi, päättäjäksi ja hyväksyjäksi. Siinä olisi järkeä. Mutta mikä minä olen määräilemään. Elämä on se joka määrää. Minun on elettävä sen käskyjen mukaan, elettävä puikkelehtien suurten ja pienten asioiden välissä. 

Suuret asiat ovat niitä, jotka koskevat koko ihmiskuntaa, maapalloa, sen eläimiä, kasveja, kaikkea sitä mikä pysyy pystyssä ja on riippuvainen auringosta. Pienet asiat ovat niitä jotka täydentävät elämää, määräävät sen laadun ja tarpeellisuuden. Siihen kuuluvat myös kaikki näkymättömät asiat kuten aika ja hetket, kätketyt mielialat, vaistot, unet, mielikuvat, puhumattomat asiat ja muistot.

Muistot ovat tarvikkeita, joitten avulla voi elää hetkiä uudelleen. Hyvät muistot, pahat muistot.  Muistot voivat rakentaa koko ihmisen ja maailman sen ympärille, jopa olosuhteetkin. Hyvät muistot valaisevat, ilahduttavat, värittävät  joskus synkeääkin maailmaa. Niitä kannattaa muistella. Ne voivat vaikuttaa vielä vuosien jälkeen. 

Kun katson pään kuvaa ylhäällä, se tuo mieleen kokonaisen uuden maailman, jossa on lapsia ja iloa.  Kuva, jonka tuo neljävuotias piirtäjä on vetäissyt varmaan muutamassa minuutissa,  on ihmeellisen täynnä tunnetta. Sen silmät valaisevat kuin kaksi lamppua, täynnä valoa,  joka loistaa kauaksi.  Mitä enemmän noita hiukan vinossa olevia kasvoja katson, sitä enemmän niistä heijastuu myös lempeää lämpöä.  

 Laitanpa vielä alkuperäisen kuvan kokonaisuudessaan.

Tuossapa se. Jokainen katsoja voi sen tulkita tavallaan. Minä näen siinä silmät niin täynnä valoa että ne näyttävät valkoisilta. Näen myös kolmannen jalan hiukan toisia taaempana. Se voi olla varajalka, joka otetaan käyttöön tarvittaessa. 

Olenkohan se minä tuossa kuvassa? Jos olen, olen iloinen. Kuvassa on jotain tuttua, Siksikö olen siihen nyt mieltynyt. Ilomielin haluaisin ajaa kaikki muut asukkaat pois mielestäni. Pois riitelijät ja  toistensa vartijat. Pois turtuneet, ikävät ajatukset. Pois tylsät ja vahingoniloiset  ilmeet.  Tilalle samaa loistavaa tyytyväisyyttä ja lempeää lämpöä.




20.9.2020

UNDI ja MANDI


 
                                                                                                                    Kukkamekko
 
"So long as men can breathe or eyes can see,
  So long lives this, and this gives life to thee."    
                                             (Shakespeare)





He tulivat jostain hämärästä ja tuulesta, Undi ja Mandi. Joka kesä he ilmestyivät elokuun loppupuolella, aina silloin, kun sitä vähiten odotti.

Mandilla oli heleä kukkamekko ja helmet kaulassa, paksu kultainen rengas ranteessa, sormet täynnä sormuksia. Iholla tuoksui mahonia. Pullean pyöreillä kasvoilla oli pysyvä hymy ja hyväntuulisuus oli hänen paras tavaramerkkinsä, niin minä  sen ajattelin.

En tiedä, miksi en pitänyt Mandista. Turhamainen, ajattelin. Vai olinko kateellinen hänen luonteenlaadustaan? Iloluotoinen, ilolintu teki mieli sanoa. Kyllä minäkin haluaisin olla aina iloinen, kukapa ei haluaisi. Mandin ystävällinen, lämpöä hehkuva katse valaisi koko huoneen kattoa myöten, mutta minut se pimitti. Helppohan Mandin on olla, pelkkä kotirouva, ei jälkikasvua. Tuskin hänellä on edes mitään harrastuksia. Ei ainakaan puhu niistä, ajattelin. Enimmäkseen hänen tekemisensä näyttivät riippuvan Undissa. Undi sai kylpeä joka kerran kun tapasimme täydessä hehkussa, joka lähti, epäilemättä, Mandin sydämestä. Undille paistoi varmaan sateellakin aurinko, sillä Mandin nauru helähteli iloisesti minun synkkien ajatusteni taustalla.

Tyhmä, ajattelin Mandista. Vähän viisaampi, ajattelin Undista.
Miksi he aina tulevat meille, vaikkei heitä ole kutsuttu? Jotain kaukaisia sukulaisia, sellainen käsitys minulla oli, muttei meistä kumpikaan tiennyt edes missä he asuivat. En minä ainakaan tiennyt heistä mitään. He vain tulivat. Ei heiltä voinut mitään kysellä, se olisi ollut noloa, sillä he näyttivät tietävän kaiken meistä.

Undilla oli harmaa puku ja harmaa tukka. Hänellä oli virkamiehen nuiva, mutta asiallinen katse. Hän oli laiha, mutta luotettavan näköinen. Itse asiassa pidin Undista. Hän ei liioitellut puheissaan. Häneltä ei voinut odottaa meheviä vitsejä, ei edes kuivia ja epäonnistuneita. Hän eli molemmat jalat maassa, niin kuin kuulee joskus sanottavan. Omituinen sanonta. Mutta omaa elämääni ajatellen se voisi olla tavoittelemisen arvoista.

Undi ja Mandi istuivat aina meillä ollessaan vierekkän sohvalla toistensa lähituntumassa. Välillä, kesken asiallisen puheen, Mandi saattoi yhtäkkiä nostaa käsivartensa, niin että rannerengas kilahti ja ilmassa välähti ja hän pörrötti vasemmalla kädellään Undin taakse kammattua tukkaa, sekotti sen perinpohjin, niin että se alkoi vaahdota ja törröttää, ja Undin otsalle, keskelle eteen, muodostui korkea laine, joka ikään kuin liplatti, ja aina kun Undi liikautti päätään se heilahti. Undi ei siitä välittänyt, ei ollut tietääkseenkään. Vähän yritti välillä tuimentaa ilmettään, pyyhkäisi kasvojaan ja rykäisi. Katsoi sitten Mandia ja molemmat näyttivät tyytyväisiltä. Se minua ihmetytti.

”Viisikymmentä kesää tässä on jo yhdessä huokailtu”, Undi sanoi ja hymyili hänkin ja kääntyi Mandiin päin. Mandi nauraa rähähti  ja näytti vielä tyytyväisemmältä. Ainoa asia, josta Mandilla näytti olevan huoli oli ylähampaat. Ne putosivat välillä alahuulen päälle. Vikkelästi hän sai ne kuitenkin sormensa avustuksella imaistua takaisin, niin että suu loksahti.
”Niin on”, Mandi sanoi, ja lirautti vielä uuden naurun.

”Joskus sitä kyllä voisi itkeäkin kun luulee olevansa lapsi”, Mandi sanoi ja pyyhkäisi paksulla sormellaan roikkuvia silmäluomiaan. Tökkäsi sitten samalla sormella Undia hellästi kylkeen. Undi vastasi tönäisemällä Mandin kuvetta pehmeästi, mutta niin että harmaa vaahtopää laine otsalla liikahti.

Undi ja Mandi. Miksi minä en milloinkaan ilahtunut, kun tulitte käymään? Ajattelinko menetettyä aikaa, jolloin ei voinut muuta kuin istua ja puhella joutavia. Miksi minä en ottanut todesta teidän rakkautta toisiinne, joka pursusi esiin teistä kummastakin? Ajattelinko, että ei kenenkään elämä voi olla noin päivänpaisteista. Miksi minä en uskonut, että teidän elämänne oli onnellista? Ajattelinko, että se oli pelkkää esitystä, näytelmää, jonka vuorosanoja ja taukoja halusitte esittää meille. Ehkä olin vain kateellinen  teille molemmille. .

Kului muutama kesä eikä Undia ja Mandia näkynyt.
Mutta sitten tuli se kesä, jonka jälkeen oli tavallista pitempi ja lämpimämpi syksy. Syyskuu oli jo reippaassa vauhdissa ja korjattiin omenia puusta, kun Undi tuli. Mutta hän tuli yksin.

Hiukset Undin päässä oli ohentuneet. Paljon näkyi tyhjiä paikkoja päälaella. Kiilto hänen silmissään oli samentunut. Harmaassa puvussa oli tahroja, hihansuut likaantuneet, melkein mustia.  Kasvoillaan hän kantoi kulkukoiran alistunutta ilmettä.

”Kaikesta muusta”, Undi sanoi, ”olen jotenkin selvinnyt, mutta hänen vaatteensa, jotka vielä roikkuvat kaapissa, niihin en ole pystynyt koskemaan”.

Yhtä alakuloisena kuin oli tullut, Undi lähti.

”Olisikommehan  me voineet häntä edes jotenkin lohduttaa?” sanoin varovaisesti.

”Mitä me olisimme voineet tehdä?”, mies vastasi. ”Kummastakaan meistä ei olisi Mandiksi”.

                            

 

 


PS.

Jos haluat päästä käymään konsertissa, paina ylläolevan videon oikeassa alakulmassa olevaa viimeistä neliön muotoista pikku kuvaketta. Se tulee näkyviin, kun video käynnistyy. (Et ennätä väsyä, video kestää vain vähän yli 10 minuuttia).

Tapahtuu HUPS! Huomaat olevasi Oslossa Norjassa suuressa konserttisalissa suuren orkesterin edessä. Mene istumaan ja ala kuunnella. Nauti musiikista joka virtaa kuin joki unen maisemassa, joka on välillä myrskyinen, välillä tyyni ja aurinkoinen.  (Voit välillä vilkaista yleisöä,  näet paljon norjalaisia ja huomaat ehkä, että eturivissä istuu Norjan kuningatar Sonja.)  Teos, joka soitetaan on suomalaisen Sauli Zinovjevin säveltämä. Kapellimestari on myös suomalainen, Klaus Mäkelä.

This music flows forwards like a river in a dream world.  It stays in mind and warms it. ❤️

 

 

 

 

21.7.2020

KAIKKI ME OLEMME TULLEET PIMEÄSTÄ VALOON




































Tästä ylöspäin...


... noinko ajattelee tuo pieni vauveli, jonka etusormi näyttää opastavan silmiä mihin suuntaan kannattaa katsoa. Sinnepäin tietysti, mistäpäin on jotain tulossa. Nyt juuri hän katsoo ylöspäin ja on hiljaa.  Näyttää kuin hän odottaisi jotain.   
Mitä se mahtaa olla? 
Ehkä hän on vain ihmeissään, kun pään yläpuolella ei näy ketään. Tavallisesti siellä on aina joku,  joka tuo kasvonsa aivan lähelle. Useimmiten se on äiti, jonka hahmon ja äänen hän erottaa parhaiten toisista.

Osaakohan vauva ihmetellä, miten erilaisella äänellä kaikki vieraat puhuvat kun puhuvat toisilleen. Hänelle puhuessaan ääni ohenee viserrykseksi tai se on järeä, mutta huippuunsa soinnitettu. Samalla se on kuitenkin rakastettava ja mieltä lämmittävä. Ehkä puhuja kuvittelee että sellaisena vauva ymmärtää sitä paremmin, vaikkei ymmärrystä tarvita. Lämpö, johon ääni on kääritty ilahduttaa vauvaa näkyvästi. Vaikkei hän osaa vielä puhua, hän kääntää tutkivan katseensa ja tuijottaa puhujaa suoraan silmiin katse kirkkaana.

Vauva on jo tottunut ihmisten kasvoihin ja osaa erottaa ne häilähtelevistä varjoista, jotka liikkuvat sinne tänne levottomasti, mutta eivät pysähdy. Kaikki kasvot, jotka pysähtyvät häntä katsomaan välittävät iloa ja ihmetystä, hyvää mieltä ja lämpöä, ja ääni, jonka hän kuulee kieppuvan korvissaan, on lempeä.  Yhdessä ne kaikki saavat aikaan tunteen, että hän ei ole yksin ja että hänestä välitetään. 

Kun vauva hymyilee ja hymy säteilee hänen kasvoiltaan tuntee katsoja iloa ja on kuin aurinko paistaisi, ja koko maailma alkaisi täristä liitoksissaan ja asettuisi parempaan asentoon.
   Ja kun ensimmäinen sana tipahtaa vauvan suusta, on katsoja ihan ihmeissään ja painaa sen muistiinsa. Ja kun sanaan yhdistyy lisää sanoja, niin että se muuttuu lauseeksi, katsoja on jo poissa tolaltaan, ja hihkuu: Kuunnelkaa, noin pieni ja osaa jo puhua!
   Ja kun ensimmäinen hammas on vauvan leukaluussa ja hehkuu puhtaan valkoisena, ei tiedä enää mitä sanoa. On ihan mykkänä ihastuksesta.
   Mutta entä sitten, kun vauva ottaa ensimmäisen askeleen, voi sitä intoa, on kuin urheilukilpailussa. Jatka, jatka! Ja kun toinen askel tulee vähän horjahtaen, tulee kolmas ja neljäskin. Viidennen jälkeen vauva lyyhistyy ja istuu lattialla ja ihmettelee itsekin, mitä tuli tehtyä!  
    
Kaikesta, mitä vauva saa kokea, hän kerää huomaamattaan  itselleen tietoa, mitä kaikkea ihminen voi kokea jo elämänsä alkuvaiheessa. 
   
 Riitaisat ja ilkeät äänet ovat joskus  voineet pelästyttää lapsen  jo kohdussa. Ja vaikka hän ei olisi halunnut varastoida niitä tajuntaansa, ne ovat voineet jäädä elämään kaiken hyvän alle. Sieltä ne ovat saattaneet vaikuttaa ja aiheuttaa epätietoisuutta, pettymystä ja ikävää oloa. Niitä pitää vieläkin varoa ja yrittää oikoa. Oman mielialan tyynenä ja iloisena pitäminen ei ole helppoa. Mutta jo sen yrittäminen auttaa. Maailma on se, mikä on. Jos siinä on vikoja, niitä voi yrittää parantaa ainakin omalta kohdalta, mutta ajatellen myös toisia. Omahyväisyys on sairasta.
     
KATSOPA vielä kerran tuota yhteiseksi muuttunutta vauvaamme kuvassa yläpuolella, tai omaa vauvaasi, jos sinulla on sellainen itselläsi tai lähipiirissä, ja ajattele miten ihanaa olisi, jos hänestä on joskus tulossa, tai on jo tullut, sellainen ihminen, josta meillä on enemmän iloa kuin surua. Miten iloisia silloin voimme olla, täydellä sydämellä.

PS.
Mutta mistä tulevat sellaiset vauvat, ja miksi, joista voi käyttää isona sellaista nimeä kuin psykopaatti, narsisti, a-sosiaalinen tms. Onhan niitä. Mutta se on eri juttu. Sitä voi ajatella ja ottaa selvää. Ei heitä saa unohtaa!

Mutta varmaan kaikki vauvat pitävät musiikista. Jotkut heistä kuulemma alkavat musiikin kuuntelemisen jo kohdussa. Uskomatonta, mutta voi olla tottakin. Kuunnellaanpa nyt kuitenkin tämä teos, josta kaikki vauvat voivat pitää sen rauhallisuuden takia. 



                                 





5.4.2020

VIHOLLINEN (sarjasta Untako? osa 2 )








                    (Kuvassa L. Eloheinä.   Koronavirus on mahdollistanut tämän toisen osan julkaisemisen)








Tiedättekö kirjailija L. Eloheinän, hänet joka on kirjoittanut kirjan
Liekkien tanssi? Ette? No ei se mitään. Mitään ette menetä.  Kirjansa kannessa hän jo venkoilee viekas hymy huulilla.

Täytyy sanoa, etten arvosta sitä teosta yhtään. Siinä     puhutaan vain ihmissuhteista, joissa ei ole hurraamista. Siitä huolimatta kirjaa ostetaan varsinkin täällä päin ihan sikana.

Olen minäkin lukenut tämän uutuusromaanin sormet vapisten, kauhistuneena ja peloissani siitä mahdollisuudesta, että suuresti kaipaamani rakas mieheni voi olla siinä mukana. Toisaalta tajuan kyllä, että olisi suorastaan loukkaavaa miestäni ja miksei minuakin kohtaan, jos häntä ei siihen aineistoon olisi ollenkaan kelpuutettu, sillä hän, mieheni, on sankari. Ainakin luonteeltaan. Mutta mikä hän on kirjassa kuvattujen miesten joukossa, sitä en kyllä mene sanomaan. 

Nyt kun olen jäänyt yksin, kaikki on muuttunut. Voitte arvata miten vaikea minun on ollut tottua siihen ettei mieheni vastaa aamuisin huutooni, kun heti herättyäni tapani mukaan kutsun häntä. Kuulen kyllä korvissani hänen tutun, matalahkon, hiukan reunoilta särähtävän äänensä, joka tulee kiltisti aivojeni muistilokerosta heti luokseni, sillä hänen äänensä elää minussa. Mutta missä hän itse oikeasti on? En näe häntä. Häntä ei näy missään. Se on, kuulkaa, kauheaa. Ja vielä kauheampaa on iltaisin kun pitää mennä nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä eikä kukaan siihen vastaa. Päivät vielä jotenkin sujuvat ja yötkin, jolloin hän yleensä aina sukeltaa uniini. Mutta illat ja aamut ovat pahoja. Päivisin on vain yritettävä kestää murheen lisäksi suru hänen pois menostaan, ja myös se että mikä jää jäljelle itselle, on tunne siitä, että itse on toisille vain surullinen ja hylätty muisto menneestä ajasta.


Kirjaa minä luin tarkkaan ja hitaasti, sana sanalta, pitäen välillä hengitystaukoja. Mutta turhaan minä siitä miestäni etsin. Ei siellä ollut sanaakaan hänestä. Pettyneenä suljin sen lopulta ja ajattelin että kaikenlaista moskaa sitä viitsitään julkaista! 

Kun mietin miksi mieheni ei kelvannut kyseiseen opukseen en keksinyt muuta syytä kuin että ehkä kysymyksessä oli teknisiä tai paino-ongelmia. Tai saattoihan se olla niin, että kirjoittaja, mokomakin inho rouva, joka kuvottaa minua, ei ollut ehtinyt tarpeeksi paneutua tähän viimekertaiseen uhriinsa. Kun olin lukenut kirjan loppuun, olin joka tapauksessa suuresti helpottunut ja ankarasti pettynyt.

Ajatellessani teoksen kirjoittajaa tuli - tosin vähän empien - mieleen, pitäisiköhän minun kertoa teille totuus tästä rouvasta, jota en haluaisi enää koskaan tavata, enkä mistään hinnasta edes jutella hänen kanssaan, niin merkillinen ja luotaantyöntävä hahmo hän minusta on. Ehkä minun on se kuitenkin tehtävä. Asia on niin, että tämä rouva, L. Eloheinä, on minun tuttava. Eikä tämä riitä. Hän on ollut jo vuosien ajan omien sanojensa mukaan paras ystäväni. Ja mikä kauheinta, hän sanoo olevansa sitä vieläkin. En kyllä  ymmärrä. Kuinka hän voi sanoa minua ystäväkseen, kun vihaan häntä? 

Ajatukseni hänestä eivät ole kovin kauniita, mutta näin minä häntä totuuden nimessä voin kuvata: Rouva L. Eloheinä on oksettava. Sellainen laiha luikero, irstaat silmät, paksu letti lisähiuksina niskassa. Luulee olevansa viehättävä, mutta piru hän on. Sen olen kuullut useammaltakin taholta. Minulta hän vei miehen! Aviomieheni, jota suunnattomasti ihailen ja rakastan ja jota en vieläkään pysty unohtamaan. Sitä en anna tälle rouvalle ikinä anteeksi! 


En minä ole ainoa, joka on joutunut suremaan miehen takia. Rouvalta itseltään sain tiedon, että hän oli onnistunut elämänsä aikana kahmimaan muitten ohella kokonaista neljä kaupunkimme parhainta, rehtiä ja vaikutusvaltaista, ehdottomasti luotettavaa miestä, omaan käyttöönsä. Hän on heistä ylpeä. Varsinkin kun jokainen heistä on ollut laillisesti vihitty ja siten lopullisesti vaimoonsa sidottu.  Hän oli pitänyt miehiä luonaan kutakin vuorollaan, kunnes oli saanut tarpeekseen ja työntänyt pois. Vain kahden kanssa hän oli viihtynyt sanojensa mukaan pitempään, kunnes oli kyllästynyt ja sanonut heillekin: häivy! Yksi sana oli riittänyt.


Näin hän on minulle kertonut ja olen sitä aina vähän kummastellut. Hän piti minua uskottunaan, soitti minulle tämän tästä. Ja soittaa vieläkin. Hänellä on selvästi suuri tarve puhua kokemuksistaan ja omasta mielestään monipuolisesta ja estottomasta, hienosta elämästään jollekin, joka jaksaa kuunnella. Minä olen ilmeisesti se johon hän on suunnannut puhetulvansa. En minä ole voinut sitä estää, sillä tiedän, että jokaisella täytyy olla vähintään yksi ystävä, ja ilmeisesti minä olen ollut hänen ainoa ystävänsä, niin kuin hän on koko ajan sitä vakuuttanut. Mutta tietäisipä, miten vihaan häntä! En vain pysty sanomaan sitä hänelle.


Kyllä minua todella suututtaa, kun joka kerran kun hän nykyisin soittaa, hän muistaa aina lopuksi sanoa:
"Terveisiä mieheltäsi!". Se minua raivostuttaa. Mutta voi olla, että niinkin voi ajatella. Ehkä hän tahtoo siten minua jotenkin lohduttaa ja sillä tavoin ikään kuin jakaa miestäni pala palalta minulle takaisin.
Valitettavasti kuitenkin koen sen pelkkänä inhottavana itseeni suunnattuna provokaationa, joka ei ole kaukana irvistyksestä.

Aikaisemmin, pakko myöntää, olin kyllä tälle rouvalle hyvinkin kiinnostunut ja siten otollinen kuulija. Saatoin istua puhelimessa tuntikausia ilman minkäänlaista väsymyksen tunnetta. Ilmeisesti hän edellyttää minulta vieläkin sitä taitoa. Mutta rahtuakaan sitä ei nyt enää ole. Pelkään hänen soittojaan. En vastaa niihin mielelläni. Mutta pakkohan se on välillä vastata, muuten jäisi ikuisesti vaivaamaan kuka se oli, joka tahtoi puhua tai jopa keskustella kanssani.



Mutta nämä miesparat! Tunsin heidät tarkkaan, osin L. Eloheinän kyynisten puheitten, osin kuulemieni tietojen ja omien kokemusteni perusteella. Jutut kiersivät. Ja L Eloheinä saattoi puhua heistä minulle nauraen, enkä ymmärrä, miten hän onnistui muuttamaan kunnioitukseni näitä miehiä kohtaan pelkäksi sääliksi.

Onnettomina ja hartiat kyyryssä tapasin heitä joskus kadulla. He olivat loppuiäkseen merkittyjä, elleivät poistuneet paikkakunnalta. Kotiinsa, entisen loukatun vaimonsa luo, ei heillä ollut menemistä. Ei ihme, että he kulkivat kadulla kukin vuorollaan hölmistyneen ja suojattoman näköisenä, kasvot harmaina ja silmissä epätietoinen, säikähtänyt ilme. 

Kyllä heissä on ollut lohduttamista, minä sen tiedän. Toimin heidän terapeuttinaan, vaikka varsinaisen vastaanoton olen joutunut lopettamaan kirjanpidossa ilmenneiden sekaannusten takia.

Ihmeellisintä tässä kaikessa on minusta se kuinka tämä hyypiö, joka on olevinaan kirjailija, viitsii edes vilkuilla toisten naisten itselleen valitsemia puolisoja, kun hänellä on omakin mies, laillisesti hänelle kirkollisen vihkimyksen elämänsä loppuun asti lupaama aviomies Einari. Einari Eloheinä. Luulisi, että tämä riittäisi hänelle, mutta eipäs riitä!

Toisaalta, tässä tapauksessa jotenkin ymmärrän häntä, sillä sattumalta tunnen tämän Einarin. Itse asiassa meillä, Einarilla ja minulla, on ollut avoin suhde jo ennen kuin Anelma L. Eloheinä ja Einari tiesivät toistensa olemassaolosta. Minä heidät toisilleen esittelin.

Einarin taholta ei missään näisssä asioissa ole ollut ongelmia. Einari on kiltti ja hiljainen mies, niin kiltti, että häntä on vaikea huomata. Tulee mieleen onko hän edes olemassa. Hän näyttää sietävän vaimonsa ylimääräiset miesystävät tuosta vaan, mukisematta ja kiinnittämättä heihin sen kummemmin huomiota. Sitäpaitsi hän on hylännyt oman sukunimensä, joka on Uljas. Hieno ja harvinainen nimi! Minä olisin ollut heti valmis ottamaan sen itselleni, jos Einari olisi minua kosinut. Mutta hän kosi L. Eloheinää ja tyytyi hänen nimeensä, vaikka tämä oli silloin vasta kirjallisen uransa alkumetreillä. Se tuntui minusta katkeralta. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen koko tapaus on ollut minulle onnenpotku! 
  
Asia on niin, että sen lyhyen ajan perusteella, mitä olemme Einarin kanssa seurustelusuhteessa aikamme olleet, uskallan sanoa, että nykyinen Einari Eloheinä on pelkkä kuori. Ikäisekseen vielä melko komea, mutta sisältä ontto.

Kauhistuttaa, miten lähellä väärää valintaa olen nuorena ollut. Nyt vasta, vähän kauempaa katsoen ymmärrän, ettei Einarista olisi ollut mihinkään.  Sillä mitä nainen tekee miehellä, joka näyttää viikingiltä kookkaine vartaloineen, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja valkoisine hampaineen, jos ne sattuvat olemaan sellaisen ihmisrupelon päässä, joka on sisältä ontto, ja jonka jokaisessa ruumiinosassa humisee tyhjyys. Tyhjyys ja harmaus, jotka selvästi ovat alkaneet vaivata Einaria, ei ole hyvä yhdistelmä. Siinä yhteydessä eivät edes teräksensiniset silmät auta, sillä aikaa myöten ne haalistuvat, osoittautuvat hatariksi ja valheellisiksi tyhjyyden lähteiksi. Einari, jos kuka, on siitä hyvä esimerkki.


Aivan toista oli avioituminen Ilmari Ilovalon kanssa. Voi sitä hurmaa ja intoa kun pitelimme toisiamme kädestä. Nauroimme ja lauloimme ja esiinnyimme toisiimme takertuneina ihmisten katseidenkin alla. Mikään ei meitä estänyt!

Tosin Ilmari otti johdon aika pian ja sanoi järkiintyneensä. Minulle se oli suuri helpotus! Hän alkoi opettaa minuakin ihmisten tavoille. Mitä tahansa häneltä kysyin, hänellä oli vastaus valmiina. Jos kysyin esimerkiksi mitä hän ajattelee yhteisiksi ystäviksemme julistautuneista Huugosta ja Vilmasta, nuoresta parista, voisimmeko käydä heitä pitkästä aikaa tervehtimässä? vastaus oli valmiina: "Ei missään tapauksessa!" Kun kysyin: "Miksi?" hän vastasi: "Ei ihmisiä voi tavata noin vaan. Pitää odottaa kutsua!"

Puutteelliset oli tietoni muillakin aloilla, mutta Ilmari kultani oli hyvä opettaja. Olin jo tulossa täyttä vauhtia kunnon kansalaiseksi. Mikä minä nyt olen? Epäonnistunut. Vihaan kaikkia. En ollenkaan pidä ihmisistä. Varsinkaan ystäväkseni ilmoittautuneesta Rouva L. Eloheinästä. Hän on pääviholliseni. 

Mieheni ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Hän on pohjimmiltaan ujo. Tietää loukanneensa minua.  Pysyttelee nyt minusta etäällä. Voi miten ymmärrän häntä! Kakkosmiehenä ei ole varmaan hauska olla. Luulen ja toivon, että hän joku päivä tulee vielä takaisin kotiin, tänne, minun luokseni! Koti ja minä odotamme häntä.

Se on minun vielä sanottava, että silloin kun mieheni oli luonani, hän oli omaa luokkaansa. Niin ystävällistä ja hienoa luonnetta, niin kauniita ja hellyttäviä ajatuksia kuin mieheni pään sisällä majailee ja joita hän sieltä jokaisessa sopivassa tilanteessa ulos henkäisee, näkee ja kuulee harvoin. Enkä yhtään liioittele, kun näin sanon.





❤️ ❤️ ❤️ 

VIHJE  PANDEMIAN  VAIVAAMILLE  IHMISILLE

Tähän vaaralliseen aikaan, jolloin Pandemian käytövoima Koronavirus jyllää ja on tällä kertaa ihmisten pahin vihollinen,  on paras lääke pelkoomme  seurata valtiovallan ohjeita ja kuunnella musiikkia. Musiikki on terveydelle hyväksi ja se auttaa muutenkin ihmistä kestämään yksinäisyyttä tai karanteenia ja muita ikäviä tapahtumia.

Kuka pitää haitarista? Kuka sellosta? 
Nyt voidaan kuunnella niitä molempia. Haitari ja sello tapaavat toisensa. Hiljaisuus on niitä täydentävä tekijä. Ne sopivat hämmästyttävän hyvin yhteen.

Lähdepä matkalle, musiikkimatkalle! 
Matka alkaa haitarin tärskähdyksellä ja sitä seuraa  napsuttava, tiheä, hiljaisuuden myötäilemä jakso kohti selloa, joka odottelee matkan päässä valmiina ja  malttamattomana. Voit seurata mukana ja tehdä havaintoja matkan varrella. 
Kun haitari ja sello kohtaavat, siitä alkaa tapahtumien myllerrys. Sävelet lentävät ilmassa, ne puhuvat toisilleen omalla kielellään muodostaen taidokkaita ja vaikuttavia tapahtumia kumpikin erikseen tai yhteen ääneen. Niitä voi seurata intensiivisesti kuunnellen ja synnyttäen mieleensä ajatuksia jotka myötäilevät musiikkia 
Tai voi ottaa rennosti. Pelkästään kuunnella ja nauttia hivelevistä sävelkuluista.  
Ääni ja sen aiheuttamat kuviot  herättävät tunteita. Niiden joukossa voi olla omia tapahtumia tai ne synnyttävät uusia kokemuksia, jotka kaikuvat päässä vielä kauan kuulemisen jälkeen.
Haitari on varma otteissaan. Se haluaa hallita. On mukava nähdä miten erilailla se suhtautuu asioihin omalla vahvalla tavallaan, joka voi äkkiä muuttua ihmeellisen herkäksi ja nousta korkeuksiin, joista se katselee tai häviää kokonaan näkyvistä. 

Sello on haitarin vastavoima omalla lämpöisellä tavallaan. Se pehmentää haitarin liikahduksia ja soi ihanan rauhallisesti  haitarin rinnalla. Voi sekin muuttua rajuksi ja tehdä suuttuessaan voimaliikkeitä,  jotka antavat pohjaa sen vaikuttavuudelle. Haitari ja sello pystyvät molemmat tekemään yllättäviä liikahduksia. Hiljaisuus on silloin niiden voimanlähde.

Kaikki tämän videon voimalähteet voisi koota yhteen ja muodostaa  niistä rintama tällä hetkellä vaikuttavaa Koronaa vastaan.
Ne voisivat osoittaa, ettei yötä ja pimeyttäkään tarvitse pelätä. 
Kun tätä videota kuuntelee, huomaa sitä kuunnellessa että ihmisyys on voitolla, Sävelkieli jää mahtavana ja rikkaan monivivahteisena soimaan korviin, kun kuunteminen loppuu.
Tekee mieli kuunnella uudestaan. Alusta uudelleen. Upea teos. Sisältää voimaa.

Haitaria soittaa Harri Kuusjärvi ja selloa Markus Hohti.

Teoksen on säveltänyt Sauli Zinovjev


                                                                 
                                                                   Kun painaa nuolta ja video alkaa toimia kannattaa  
                                                                   painaa kuvan oikealla alakulmassa olevaa merkkiä      
                                                                   Kuva suurenee, ja näkee paremmin soittajat.   
                                                                    
                                                                    

19.2.2020

KAVALA MAAILMA (sarjasta: Untako? osa 1)






Näin unta, että makasin nurmikolla puistossa. Katselin pilviä. Miten keveiltä ne näyttivät sinisellä taivaalla.  Aurinko lämmitti jalkoja. Oli rauhallista ja hyvä olla. 

Mutta äkkiä tapahtui jotain merkillistä. Aurinko meni umpeen, se lakkasi lämmittämästä. Tuuli yltyi ja taivas sumeni. Suuri ja epämääräisen näköinen joukko ihmisiä alkoi työntyä takaa päin näkyviin,  ohitti minut röykeästi vilkaisemattakaan minua ja ryntäsi äänekkäänä ja tiheänä laumana ohitseni hiljentämättä vauhtia. 
   
Nousin istumaan ja seurasin ihmeissäni sekasortoiseen laumaan liittyneiden ihmisten matkaa, heidän tiivistä tukeutumista toisiinsa, samalla kun he yhtenä joukkona melkein juoksivat kylki kyljessä viherkentän laidassa olevaa metsää kohti. Sinne he katosivat. Joukosta kuului vielä jonkin aikaa vaimeaa mekastusta, pelokkaita  huutoja, iskusanoja,  valitusta. Itkuakin. 
   
Mitä on tapahtunut, mietin. Joku hätä heillä täytyi olla. Jotain pahaa oli tapahtunut, tai sitä oli tulossa, siitä olin varma. Mutta miksi he ohittivat minut ja jättivät yksin. Jos jokin uhka oli heillä tiedossa, heidän olisi pitänyt tempaista minut mukaansa. He olisivat voineet pelastaa minutkin vaarasta. Tämä ei ole reilua, ajattelin ja aloin huutaa niin kovaa kuin jaksoin. Pysähtykää! huusin. Seis! SEIS! 
   
Heräsin omaan huutooni, pelästyneenä. Uni, joka oli vallannut minut, yritti jatkua, vaikka olin jo hereillä. 
   Olinko minä hereillä? Jospa uni jatkui. Huuto ainakin oli unta. Mutta miksi se sitten herätti minut, mutta ei herättänyt  miestä? Mieheni, Ilmari, joka nukkui vieressäni näytti nukkuvan sikeästi ilman pienintäkään liikahdusta. Hän tietäisi olenko nyt valveilla vai unessa, hän on ainakin todellinen, ajattelin, mutta en halunnut herättää häntä pimeässä keskellä yötä. Kopautin otsaani. Annoin periksi. Ehkä huutokin oli unta. Mutta jospa voisin varmuudeksi koskettaa Ilmaria kevyesti, vain todetakseni, että hän on siinä. Ojensin pimeässä käsivarteni viereisen peiton alle, mutta vaikka kuinka yritin tavoittaa Ilmarin ihoa, sormet haroivat  tyhjää.
    Laitoin valot. Paikka oli tyhjä. Peitto vain vähän koholla. Vieressäni sängyssä ei ollut ketään. Missä Ilmari? Häntä ei näkynyt. Ajattelin, että hän oli mennyt wc:hen tai keittiöön, ehkä häntä janotti. Tai sitten hän istui sohvalla pimeässä olohuoneessa ja roikotti päätään jalkojen välissä. Niin hänellä oli ollut tapana viime aikoina.
   Odotin, että hän tulisi takaisin sänkyyn. Mutta kun häntä ei kuulunut, hypähdin pystyyn ja menin katsomaan, mitä hän puuhaili. Ei häntä näkynyt missään. Etsin huoneiston tarkkaan joka paikasta. Availin kaappien ovia ja muita sellaisia kohtia, joihin hän olisi voinut piiloutua, enkä unohtanut kurkistaa parvekkeelle enkä porraskäytävään, johon rävähti kirkas valo heti kun avasi oven. Olin näkeväni Ilmarin portaikossa, mutta tietysti se oli vain unta. Turhaa kaikki!



Lopulta jäin tuijottamaan olohuoneen ikkunasta tyhjää katua.  Tuuli heilutti katulamppua. Siitä lähtevä vaimea kajastus läikähteli edestakaisin. Seurasin kauan valon ja varjon melkein olematonta olemassaoloa. Kun ne liikahtivat, vasta silloin ne tulivat näkyviin. 
   Vain yksi ihminen ilmestyi kadulle. Hontelo nuorukainen, musta pusero. Farkut jalassa. Kummallinen tapa hänellä. Hän heilutti käsivarsiaan kuin siipiä. Välillä hän otti hyppyaskelia. Olipa  iloisella tuulella! 
   Mutta miestä, Ilmaria, jota kaipasin, ei näkynyt missään.

Sanokaa, mitä sanotte, mutta minä en kestä yksinäisyyttä! Minut valtaa silloin totaalinen hylätyksi tulemisen tunne, joka leviää ympäristöön ja saa kaiken näyttämään elottomalta ja kuolleelta. Nyt jouduin lähes paniikkiin. Huoneisto, jonka olimme Ilmarin kanssa yhdessä hankkineet, tuntui äkkiä uhkaavalta. Se näytti kolealta ja vieraalta. Eniten minua pelotti Ilmari itse. Mihin ihmeeseen hän oli voinut kadota ja miksi?

Kun en muuta voinut, menin takaisin sänkyyn ja hautauduin peiton alle avuttomana, mutta aistit valppaina. Kuuntelin hiljaisuutta tuskallisen tarkkaavaisesti. Välillä työnsin pääni peiton alta ja kurkotin kaulaa mahdollisimman korkealle, että kuulisin jokaisen äänen. 

   Jokainen risahdus ja jokainen kengän kopina joka nousi ilmaan kadulta ja kulkeutui ikkunan läpi herkistyneisiin korviini, oli kuin lupaus. Toivo heräsi, mutta kuoli pian loittoneviin askeliin.

Vasta aamulla löytyi jonkinlainen vastaus keittiön pöydän alta, jonne en ollut huomannut yöllä kurkistaa. Ilmari oli jättänyt viestin, joka lepäsi siinä silmieni edessä täysin todellisen tuntuisena vaikka oudossa paikassa.
   

”Rakkaani”, siinä luki. ”Kun heräät, olen poissa. Mutta älä hätäänny, minä soitan sinulle myöhemmin päivällä.”

   Rakas Ilmari, mieheni. Että hän jaksoikin aina ajatella tunteitani!



* *

Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Kaksi päivää sitä odotin. Elin jonkinlaisessa horteessa. Minua paleli. Vasta kun eräs tuttava otti minuun yhteyttä ja uskalsin kertoa mitä oli tapahtunut kysyäkseni neuvoa pitäisikö soittaa poliisille, asia selveni.



Arvatkaas mihin mieheni oli joutunut? 
   No, hän oli joutunut satimeen! Naisen tekemään pyydykseen! Näin minä sen käsitin.

Tuttava, jonka mielestä tapaus oli ymmärrettävä eikä ollenkaan harvinainen, ei pitänyt tapausta lainkaan ihmeellisenä. Hän kertoi minulle rauhallisella äänellä ja hätäilemättä että oletettavasti se saattoi olla juuri minun mieheni, joka oli tullut häntä vastaan yöllisellä kadulla käsikkäin jonkun naisen kanssa lähellä asemaa, juuri silloin kun hän oli  itse tulossa  kotiin iltavuorosta, ehkä jotain kahden maissa. Puoli kolmelta aamuyöstä hän oli ollut jo kotona. 

   Tuntomerkkien perusteella - miten tarkkaan hän osasikaan heidät kuvata - tajusin heti, että mieheni taluttaja oli yleisesti tunnettu, minunkin tuttavapiiriin kuuluva miestenmetsästäjä, kirjailija L. Eloheinä. Hän, joka oli kehunut minua  maanmainioksi, hienostuneeksi ihmiseksi ja antanut julkisesti ymmärtää, että oli valinnut minut suuresta laumasta ihmisiä itselleen rakkaimmaksi henkilöksi, tosi ystäväksi, vaikka olin nainen, enkä mies. Miehiä hän palvoi. Mitä tähän voisi sanoa? Nyt sanoisin: Kavala, kavala maailma! 


                   

                                    
                                                                    

(Viesti - mahdolliselle - Lukijalle

Tuo mies kuvassa ei ole Ilmari. Hän on Sonia Prina, nainen. Sonia Prina on kuuluisa oopperalaulaja ja tuossa kuvassa hän on esittämässä  Glyndebourne oopperatalossa elokuussa 2011 Händelin oopperassa Rinaldo 'Cara sposa' päähenkilöä Rinaldoa. Hän laulaa upeasti. Häntä on kiva kuunnella. Aaria, jonka hän esittää, on minusta aivan ihana. Vaikka hän on nainen, on hän mies. Kuvassa. Sellaista elämä on. On vaikea tietää milloin jokin asia, kun sen näkee valveilla, on totta. Se voi olla pelkkää unta. Herääminen on vaikeaa.
   Rinaldo on oopperassa kerrostalon porraskäytävässä samoin kun jutun Ilmari oli ollut poistuessaan ja jonka luulin näkeväni.)


Varoitus:  Tälle jutulle voi tulla vielä jatkoa... Joskus.