Mirja K. oli rakastunut. No, mitäpä siitä. Sehän on vain hyvä. Rakkaus on hieno asia, kannatettava. Parempi ainakin kuin viha. Mutta se, että Mirja oli vammainen, lievästi tosin, hänellä oli kampurajalka, saa ehkä asian näyttämään toisenlaiselta. Ja kun lisätään siihen, että hän oli… hm… ruma, tuntuu jo aika toivottomalta. Vai voisiko joku hänenlaisensa saada vastarakkautta?
Huolimatta jalastaan oli
Mirja K. päässyt joskus aikaisemmin kaupungin palvelukseen.
Istumatyötä, totta kai. Mitä siinä jalka haittasi, istui ja teki
luetteloita, sehän onnistui. Siitä, että oli kaupungin
palveluksessa, oli se hyöty, että sai käydä syömässä kaupungin
työntekijöilleen järjestämässä ruokapaikassa. Tavallisesti hän
mennä konkkasi sinne suoraan töistä. vaikka silloin siellä oli
suurin ruuhka. Ehkä se oli hyvä, sillä muuten hän ehkä ei olisi
tavannut henkilöä, johon rakastui.
Kävi nimittäin niin,
että ruokala oli heti kello kuudentoista jälkeen täpötäynnä.
Kaikki pöydät varattuja. Mirja piti aina varansa, että oli
ensimmäisten joukossa, ja jo jonoon mennessään hän varasi
itselleen kahden hengen pöydän läheltä ovea. Ja vaikka muut
pöydät täyttyivät viimeistä sijaa myöten, Mirjan pöydässä
toinen paikka pysyi vapaana. Mutta se oli Mirjan onni, sillä eikö
vain sattunut erään kerran, että kun taas kaikki muut paikat
olivat täpötäynnä, vielä yksi henkilö tuli hiukan myöhästyneenä
ja etsi katseellaan tyhjää paikkaa. Pakko hänen oli ohjautua juuri
Mirjan pöytään.
Mirja K. ei unohda ikinä
sitä päivää, kun tuo tuntematon ilmestyi. Hän kantoi tarjotinta
ja lähestyi kuin Jeesus, jolle oli juuri annettu kaksi kalaa ja
viisi leipää. Ei Mirja ollut uskovainen eikä hän halunnut
rienata, mutta tuon olennon ylväs ryhti ja pään lempeä asento
herättivät väkisinkin Mirjassa mielikuvan miehestä, joka ei
halunnut kenellekään pahaa, joka päinvastoin rakasti kaikkia
ihmisiä.
”Onko tässä
vapaata?” mies kysyi.
Mirjan huomio kiinnittyi
erityisesti hänen pitkiin sormiinsa, joilla hän käsitteli
luontevasti ruokailuvälineitä. Miten tyynesti hän aterioi. Hän ei
katsonut Mirjaan, ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä
puhuivat. Mirjasta näytti, että hän katseli hellästi jopa
lihapullia lautasellaan. Ja kun hänen katseensa osui, vahingossa,
muutaman kerran Mirjaan, lehahti Mirja punaiseksi kuin tulppaani. Hän
tunsi sen poskiensa kuumotuksesta.
Syötyään mies otti
hammastikun ja alkoi kaivaa hampaitaan. Miten tyylikkäästi hän sen
teki. Itse ei Mirja uskaltanut paljon avata suutaan, sillä hänellä
oli huonot hampaat, ja niitä hän ujosteli enemmän kuin mitään
muuta itsessään. Hymyilläkin hän yritti aina huulet yhdessä, ja
jos piti nauraa se oli hänelle kauhistus.
Vasta kun mies hampaansa
kaiveltuaan otti hohtavanvalkoisen paitansa rintataskusta
savukerasian ja pani tupakan huuliensa väliin – miten hauskasti
hän muikisti suutaan – ja kallistui tuolissaan nautinnollisesti
taakse päin valmistuakseen imaisemaan ensimmäisen vedon, hän
kohdisti katseensa ensimmäistä kertaa Mirjaan. Mirja sävähti.
Ruokalassa oli tupakointi kielletty. Mirja tiesi sen, mutta mies ei
ilmeisesti ollut huomannut kylttiä seinällä. Ja sen sijaan, että
olisi vain hiukan katsonut häntä, mies ei vetänytkään katsettaan
pois. Hän alkoi päinvastoin mielenkiinnolla ja hartaana tutkia
Mirjan kasvoja. Se oli Mirjalle uusi kokemus. Mielellään hän olisi
vetäissyt päänsä pois näkyvistä, sillä häntä ujostutti,
mutta mihinkä hän olisi sen pannut, päänsä, pöydän alleko?
”Käytkö useinkin
täällä syömässä?” mies kysyi levollisella äänellä. Ehkä
hän oli huomannut Mirjan hämmennyksen ja halusi rauhoittaa häntä.
Miten syvä ja lämmin hänen äänensä oli. Mirjan sydän alkoi
tykyttää ylimääräisiä lyöntejä pelkästään tuon äänen
takia, mutta ponnisteltuaan ja tehtyään ensin muutaman turhan suun
liikkeen hän sai sanotuksi: ”Jo-joka päivä.” Joka päivä! Ei
olisi jokapäiväisempää vastausta voinut antaa. Mutta se oli
kaikki, mihin Mirja K. sillä hetkellä kykeni.
Mies ei ennättänyt
sytyttää savukettaan, ehkä se oli hyvä, se ei mennyt hukkaan,
sillä naapuripöydästä nousi henkilö, joka kävi koputtamassa
takaapäin sormellaan miehen toista olkapäätä ja osoitti seinässä
olevaa mekein huomaamatonta kylttiä. Kuuliaisesti mies asetti
savukkeen takaisin rasiaan, ja turhia temppuilematta hän nyökkäsi
koputtajalle hyväksyvästi. Muutaman sanan Mirjan kanssa
vaihdettuaan hän nousi ja nyökkäsi uudelleen, tällä kertaa
Mirjalle: ”Oli hauska tutustua. Ehkä tapaamme toisenkin kerran”.
Niitä sanoja Mirja matkalla asuntoonsa erityisesti muisteli. Samalla
hän tunsi outoa kiihtymystä itsessään. Ja hänen sisällään
läikähteli omituisesti.
Siitä lähtien Mirja K.
istui joka päivä taatusti samaan aikaan hyvissä ajoin samassa
pöydässä lähellä ovea. Hän odotti, että mies ilmestyisi, ja
kyllä hän ilmestyi. Melkein joka päivä. Ja melkein aina hän
ohjautui kuin salaperäisen magneetin vetämänä juuri siihen
pöytään, jossa Mirja istui. Olisiko sillä osuutta, että Mirja
pani joka kerran koko tahdonvoimansa liikkeelle ja hoki hiljaa
itsekseen: salli hänen tulla tänne, salli hänen tulla tänne…
Mies alkoi tervehtiä
Mirjaa. Ensin kevyesti nyökkäämällä, sitten liittämällä
mukaan jonkun ystävällisen sanan. Mirja yritti vastata samalla
tavalla, kevyesti, mutta ei onnistunut. Elävyyttä yksitotisiin
vastauksiinsa hän yritti saada harjoittelemalla kotona, mutta aina
se sortui siihen, että hän oli harjoitellut oikean vastauksen
väärään kysymykseen tai päinvastoin.
Miehelle ei puhuminen
näyttänyt tuottavan ongelmia. Se helpotti tutustumista. Niinpä
mies alkoi tuntua pian hyvin tutulta, melkeinpä ystävältä. No, se
nyt oli hiukan rohkeasti sanottu. Mies oli sitä, mitä Mirja ei
edes unissaan pystynyt olemaan. Lempeällä äänellä hän puheli
luontevasti ruuan laadusta, siitä, minkälainen ilma ulkona oli, tai
mitä radiossa oli sanottu, tai mitä TV:ssä. Hän hallitsi asiat.
Aika pian hän alkoi
puhua vielä tuttavallisemmin. Hän kertoili jopa itsestään. Se oli
Mirjalle mieluisin puheenaihe. Oli kiehtovaa tutustua hänen
elämäänsä. Sai kuulla, missä hän kävi töissä ja missä hän
asui. Se, että hän asui kaupungin vuokratalossa, oli Mirjalle suuri
ilonaihe. Heitä oli nyt kaksi kaupungin vuokralaista! Se oli
ensimmäinen yhdistävä tekijä. Ja kun mies kertoi lapsuudestaan,
löytyi sieltä monta muuta yhteistä kokemusta.
Tuntui luontevalta, että
syötyään he alkoivat vähitellen poistua yhdessä ruokalasta. Kun
se ensimmäisen kerran tapahtui, Mirja K:n näkö sumentui vähäksi
aikaa. Häntä jännitti, miten mies suhtautuisi, kun näkisi hänen
puolelta toiselle koikkelehtivan liikkumisensa. - No, ei mitenkään!
Ei hän ainakaan maininnut koko asiaa. Sehän hyvä. Mirja K. oli
niin helpottunut, että hän huolimatta ontumisestaan suorastaan
liiteli eteenpäin (ainakin siltä hänestä tuntui) seuranaan tämä
lempeä mies, ja jo silloin hän alkoi haaveilla sellaista, mistä
ei kehtaisi edes kertoa.
Sitten tuli päivä,
jolloin mies ehdotti, että Mirja lähtisi ruokailun jälkeen käymään
hänen asunnossaan. Hän halusi näyttää jotain. Ei Mirja silloin
arvannut, että siitä tulisi yhdessäolon kohokohta. Hän oli kyllä
uumoillut, että he nousivat kuin vuorenrinnettä, kierros
kierrokselta, ja yhä suurenmoisimmiksi muuttuivat maisemat, mutta
vuorenhuippu ja siltä avautuva näkymä oli vielä kokematta.
Huone oli kolkko. Siellä
oli vain vähän tavaroita. Mutta Mirja katseli niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, kunnioituksella. He istuivat sängynlaidalle.
Se hetki, niin Mirjasta tuntui, oli hänen elämänsä onnellisin.
Silloin hän tunsi olevansa huipulla. Mies siinä hänen vieressään.
Niin lähellä että tunsi, miten lämpö huokui hänen ihostaan. Ei
edes paidasta lehahtava hien haju häirinnyt. Tuntui, että aika
pysähtyi. Tuntui, että elämä olisi saanut täyttymyksen; että
siitä puuttuvat palat olisivat miehestä kuin itsestään
hypähtäneet häneen.
"Tässä on se mitä
halusin näyttää!" Mies oli ottanut hyllystä rasian, jonka
avasi ja ojensi Mirjalle. Mirja jähmettyi jännityksestä. Mutta
kun hän näki, että rasiassa oli vain epämääräisen muotoisia
kellertävänruskeita murusia, joukossa joku suurempi möykky kuin
kellastunut luunpalanen, häneltä oli tulla oksennus. "Nämä
on sappikivet, jotka minulta talvella poistettiin. Antoivat
muistoksi!" mies esitteli. Ihmeellistä, että siinä samassa
Mirja näki ne kokonaan uudessa valossa. Ne alkoivat säteillä
himmeästi. Melkein kuin kruununkalleudet! Hän tajusi, että ne
olivat olleet miehen sisällä, lähempänä häntä kuin mitä hän
itse koskaan pääsisi. Mirja olisi halunnut kosketella niitä
sormenpäillään, mutta mies otti häneltä rasian, sulki sen ja vei
takaisin hyllyyn.
Sen käynnin jälkeen he
tapasivat vielä jonkun kerran, mutta niistä tapaamisista Mirja
huomasi, että oli tullut vuorelta laskeutumisen aika. Näkymät
alkoivat toistua samanlaisina. Eikä näin jälkeen päin ajatellen
ollut oikeastaan ihme, että kävi, niin kuin kävi. Mies katosi
Mirjan elämästä. Yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Hän ei
enää ilmestynyt ruokalaan. Mirja odotti ja odotti, menetti vähäksi
aikaa ruokahalunsakin. Monet tulivat ja menivät, mutta häntä, jota
Mirja odotti, ei näkynyt.
Ei Mirja siihen kuollut,
onneksi, vaikka pettymys sai aluksi hänestä siltä tuntumaan.
Kaikessa hiljaisuudessa, toivoa rinnassaan elättäen, hän muutaman
kuukauden miestä odotettuaan hyvästeli hänet surullisena
mielessään. Vaikeaa se oli, mutta ei mahdotonta. Kaikkein
vaikeimmaksi osoittautui kuitenkin hyvästellä lapset. Mirja oli
näet ajatuksissaan ennättänyt synnyttää heille jo monta yhteistä
lasta. Kaikki ne muistuttivat isäänsä. Kaikilla oli ylväs pään
asento ja notkeat sormet. Kukaan heistä ei ontunut. Haikeana hän
hyvästeli nuo pienet kullanmurut.
Mutta pian Mirja sai
yllätyksekseen huomata, etteivät lapset hylänneetkään äitiään.
He kävivät häntä usein tervehtimässä. Yöllä. Unessa. Mirja
luki silloin heille satuja ja leikki heidän kanssaan lattialla.
Heillä oli oikein mukavaa yhdessä. Vielä myöhemmin päivällä
Mirjan korvat saattoivat toistaa kirkkaalla lapsen äänellä
sanoja: ”Äiti, äiti!” Silloin hän nyyhkäisi ja hymyili.
Miehen näkökulmasta ?
- Kannattaa ehkä painaa videon oikeassa alakulmassa olevaa ruutua, jolloin kuva muuttuu isommaksi ja voi paremmin tarkkailla miehen ilmeitä. Laulaja on muuten Philipp Mayer. Säveltäjä John Cage.