17.12.2012

YKSINÄINEN JOULU (Petetty, osa 2)


                  Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)               
                                                   from Painting Db


Dominus illuminatio mea
Deus absconditus
Dona nobis pacem

(Herra on minun valoni
Salattu Jumala
Anna meille rauha)


Oli jouluaatto (Christi Natalis).
Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et ratio).

Yleensä hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).

Viileähkö, steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se lämmitti. Se oli hänen joulunsa!

Kotona lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi, joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa ajatuksissaan.
Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.

Vieläkin, nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä tahtoi?

Matiaksella oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.

Sisimmässään, itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi. Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään, miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän aikana.
Jos saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli. Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä sylissä.

Äiti, äiti! Minulla on sinua ikävä!

Matias nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää iloita! Nyt on joulu.

Sursum conde – ylentäkäämme sydämemme
Gloria in exelsis Deo!  


                                                                   
                                                         




                                                       

2.12.2012

PETETTY (osa 1.)



O, never say that I was false of heart,
Though absence seemed my flame to qualify.
(ote Shakespeare'n sonaatista)



Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.
Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!
Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!




                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com


,