Raphael The Sistine Madonna (1513-1514)
from Painting Db
Dominus
illuminatio mea
Deus
absconditus
Dona
nobis pacem
(Herra
on minun valoni
Salattu
Jumala
Anna
meille rauha)
Oli
jouluaatto (Christi Natalis).
Matias loikoili kahdenhengen vuoteella hotellihuoneessa, jossa oli
asunut siitä lähtien kun oli tullut matkalta. Se oli ainoa paikka, mihin hän oli
voinut asettua sillä oma asunto oli vielä hakusessa. Siinä hänen
oli nyt loikoiltava myös joulunpyhät, sillä työpaikka oli joulun
ajaksi suljettu, sinne ei ollut kenelläkään menemistä. Muutenkaan
hän ei mielellään liikkunut kaupungilla, sillä shoppailu oli
hänelle kauhistus (horribilis), eikä hänellä ollut halua
kierrellä museoissa tai huvipaikoissa. Ja ravintolat, niitä hän
yritti varoa. Siihen hänellä oli omat syynsä (semen, causa et
ratio).
Yleensä
hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Hänellä oli paljon
tuttavia ja ystäviä, mutta kukaan heistä lukuunottamatta työtovereita, joita oli vanhoja ja uusia, ei vielä tiennyt hänen paluustaan kotimaahan, eikä hän jostain syystä
tuntenut halua ottaa itse heihin yhteyttä. Mutta nyt, tällä hetkellä, hän tunsi, että oli totaalisesti yksin (incomitatus).
Viileähkö,
steriilinsiisti hotellihuone oli kolkko ja ahdistava. Onneksi sen
seinälle oli ripustettu painokuvajäljennös maalauksesta, joka oli
hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sitä hän nytkin katseli. Se
lämmitti. Se oli hänen joulunsa!
Kotona
lapsena maalaus oli hänen sänkynsä yläpuolella. Äiti sanoi, että
se on Rafaelin madonna. Voi miten se oli kaunis! Iltaisin hän tutki
sitä nukkumaan mennessään. Erikoisesti häntä kiinnosti lapsi,
joka istui äitinsä sylissä. Äiti sanoi, että se oli poika. Poika
oli ainoa, joka katsoi häntä, tuijotti suoraan silmiin. Toiset
siinä maalauksessa katselivat vain toisiaan, tai olivat hiljaa
ajatuksissaan.
Hän ystävystyi pojan kanssa. Jos äiti luki satua sängyn
vieressä, he molemmat kuuntelivat. Kun äiti oli poistunut he
leikkivät yhdessä. Välillä poika hypähti taulusta alas, ja he
mellastivat, leikkivät rosvoa ja poliisia, kunnes kuului äidin
ääni: Nyt Hiljaa! Nyt pitää nukkua! Poika kiipesi takaisin tauluun
ja hymyili sieltä. Hän, Matias, hymyili pojalle takaisin.
Vieläkin,
nyt hotellihuoneessa, sama poika. Yhtä pikkuisena. Katsoi suoraan
silmiin. Tunsiko se hänet? Hänhän oli kasvanut isoksi. Kun Matias
katsoi oikein tarkkaan, hänestä näytti, että pojalta oli kadonnut
hymy huulilta. Oikeastaan ilmeessä oli havaittavissa hiven närkästystä. Vai oliko se pettymystä? Mitä se oikein hänestä
tahtoi?
Matiaksella
oli omituisen ristiriitainen olo. Mutta toisaalta: Eikö hän ollut
aina tuntenut itsensä jotenkin sivulliseksi ja yksinäiseksi, vaikka
kokonainen lauma ihmisiä olisi ollut ympärillä. Eikö maailma
kieppunut avaruudessa kuin suuri näytöskappale, jonka rekvisiittaan
hän itsekin kuului. Näytelmä, jossa jokaisella ihmisellä oli oma
roolinsa, oli pakko viedä loppuun asti, ennen kuin miehitys vaihtui.
Sisimmässään,
itsensä ytimessä, ihminen on lähimpänä omaa itseään, Matias
ajatteli. Silloin hän on myös aidoimmillaan, das Ding an Sich. Se
on tila, missä yleensä vain eläimet, kasvit ja pienet lapset
voivat parhaassa tapauksessa viettää aikaansa ilman huolia. Mutta
aikuiset, monet nuoretkin, ovat pakotettuina tai vapaaehtoisesti
valmiit ottamaan kaiken sen kuorman kantaakseen, mitä nykymaailma
tarjoaa. Kaikki on muuttunut liian työlääksi ja keinotekoiseksi.
Matias huokaisi. Kukaan ei loppujen lopuksi ole vastuussa mistään,
miten voisikaan olla. Eikä elämään kuuluvista asioista kukaan
tiedä varmuudella lopullista totuutta. Pelkkiä oletuksia ja
uskomuksia. Niillä ihmiset sidotaan. Kaikki eivät sitä kestä, sen
hän oli taas jo ammatissaan joutunut huomaamaan vain muutaman päivän
aikana.
Jos
saisin itse valita, haluasin takaisin lapseksi! Matias ajatteli.
Sellaiseksi kuin tuo poika äitinsä
sylissä.
Äiti,
äiti! Minulla on sinua ikävä!
Matias
nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi nuttunsa hihalla silmiään. Heikko
hetki. Häntä nauratti. Iso mies, itkee äitiä! Nythän pitää
iloita! Nyt on joulu.
Sursum
conde – ylentäkäämme sydämemme
Gloria
in exelsis Deo!