Tiitus
Petäjäniemi: Iloinen virkamies
(linkki
hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/)
Herra
Raitis, etunimeltään Raimo, kantoi lippua korkealla. Samaa lippua,
jota hänen isänsä ja isän isänsä olivat kantaneet. Raimo Raitis
halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Raimo
Raitis oli raitis.
Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.
Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.
Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.
Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.
Raimo
Raitis oli suoraselkäinen mies, hyvin pidetty työpaikallaan. Hän
oli tärkeässä virassa toimistossa, jossa toimistonaisten lisäksi
pyöri aina silloin tällöin joku asiakas, jolle oli hauska
kertoilla vitsejä. Hän, Raimo, oli tunnettu ystävällisyydestään
ja sydämellisyydestään myös työpaikan ulkopuolella.
Suoraselkäisyys oli hänen tavaramerkkinsä paitsi virkamiehenä,
myös ihmisenä. Mutta asiat, joista hän joutui huolehtimaan
toimiston päällikkönä, eivät suinkaan olleet aina miellyttäviä.
Hänen tehtävänsä oli järjestää niin, että rotat ja muut
syöpäläiset pysyivät kaukana ihmisten asunnoista tietysti
terveydellisistä syistä. Mutta tappamistahan se oli, se oli
myönnettävä, suurelta osin. Myrkyttämistä, pääasiassa. Ei
ihme, että kaikenmaailman elikot tulivat usein suurina joukkoina
hänen uniinsa. Ne piirittivät häntä, lähestyivät uhkaavina ja
hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kostoksi. Aamulla hän siihen
joskus heräsi ja tutki nahkaansa olisiko siinä taistelun merkkejä,
ja huokaisi helpotuksesta, unta se vain onneksi oli.
Naisten
naurattelu ja pitäminen iloisina, oli hänen lempiharrastuksensa,
sen yläpuolella oli vain Jumala. Hän kuului pabtistiseurakuntaan,
jossa toimi aktiivisesti työnsä ohella. Seurakunnassa oli suurin
osa naisia, vähemmistönä miehiä, jotka olivat johtotehtävissä,
huolehtimassa jäsenistä ja babtistiliikkeen eteenpäin viemisestä
ja sen ohjelmoinnista. Raimo Raittiilla oli siellä oma tehtävänsä,
jonka hän sai itse valita. Tietenkin, oman mielenlaatunsa huomioon
ottaen, hän piti mielellään huolta seurakuntalaisten
hyvinvoinnista, asia, joka oli lähellä hänen sydäntään.
Toimintatavoistaan hän ei juuri puhunut, mutta se että hän rakasti
koko seurakuntaa, kävi ilmi niistä kirkkaista silmistä, joita
hänellä oli vastassa kaikkialla muualla, paitsi kotona. Ja kun hän
puhui seurakunnan tilaisuuksissa, hänen äänensä oli täynnä
rakkautta ja se hulmusi pilvenä seurakunnan yläpuolella - välillä
ukkosta ja salamointia, tehon vuoksi. Isällisenä ja lohduttavana se
viipyili edessään penkeillä istuvien päiden kohdalla, välillä
niitä hiukan koskettaen ja ne olivat kaikki ylöspäin tai alaspäin
kaartunein kauloin herkistyneinä ja hartaina valmiit ottamaan
vastaan jokaisen sanan, joka äänipilvestä heille tipahti.
Rakastakaa toisianne ja täyttäkää maa! Se oli hänen
ohjenuoransa. Raamattua ei hänen enää myöhemmin tarvinnut lukea,
sillä hän osasi sen jo melkein ulkoa. Ja jos hän jotain unohti,
hän korvasi sen helposti omalla puhevarastollaan, jota vuosien
aikana oli kertynyt roimasti. Hän oli hyvä puhuja. Ei ollut
lainkaan harvinaista, että osa kuulijoista itkeä hyrisi ja pyyhki
silmiään, ja jos joku saattoi joskus liikutuksesta kuuluvamminkin
ulvahtaa, ei se ketään häirinnyt.
Mutta
kaikkeen kyllästyy, hyväänkin. Vanhemmiten Raimo kyllästyi, ei,
ei Jumalaan, vaan huolehtimaan seurakunnan hengentilasta. Joku toinen
saisi ottaa sen tehtäväkseen. Hän halusi vaihtelua. Ja se oli
vaikeaa. Lopulta hän päätti hengenvoimallaan erota koko
seurakunnasta. Se oli paha paikka. Mutta se vähän auttoi, kun se
tapahtui samoihin aikoihin kun hän erosi vaimostaan. Koti ja uskonto
olivat hänen elämässään aina olleet hyvin tärkeitä ja
yhteenliittyviä tekijöitä. Sitäpaitsi aika runsaasti oli tarjolla
muita uskonnollisia yhdyskuntia, piti vain hiukan nähdä vaivaa ja
ottaa selvää niiden tavoitteista ja toimintatavoista. Lopulta,
tutkittuaan eri mahdollisuuksia, hän, jäätyään eläkkeelle,
liittyi jehovantodistajiin. Miksi siihen? No kyllä se ihmetytti
vähän häntä itseäänkin, mutta kun ajatteli etuja, mitä se
seurakunta jäsenilleen tarjosi, olihan se kaikilla mitoilla
mitattuna paljon sallivampi ja parempi montaa muuta mahdollista.
Jumala oli Jumala, sitä sanottiin vain Jahveksi, mutta mitä se
haittoi. Jahve oli paljon armollisempi, ei uhkaillut helvetillä,
eikä ikuisella kadotuksella. Siellä saattoi jopa päästä taivaan
johtokuntaan, miten houkuttelevaa. Vain yksi asia siinä häntä
vaivasi: Harmagedonin juoksu. Jos maailmaloppu sattuisi tulemaan
hänen elinaikanaan, hänen pitäisi tarttua vaimoaan kädestä ja
juosta pitkän kedon poikki käsikädessä kovaa vauhtia, sillä vain
nopeimmat pääsivät suoraan taivaaseen, muuten joutuisivat menemään
sinne mutkan kautta. Tai joutuisivat kuolleena makaamaa mullan alla,
ikuisesti kuolleina. Mutta mitä hän tekisi, kun joutuisi juoksemaan
yksin? Vaimo oli entinen, sitäpaitsi jo valmiiksi kuollut. Hukkako
hänet perisi? Otettaisiinko hänet tosissaan yksinäisenä miehenä,
jo vanhana, jolle juoksu ei edes sopinut; hän olisi hengästynyt jo
alkumatkalla huonon terveytensä takia. Sydän reistasi ja suuri maha
haittasi jo tavallista kävelyä. - Ehkä oli turhaa pohtia
tuonpuoleisia tapahtumia. Hän aikoi elää vielä kauan ja nauttia
maailmasta. Vähän erilailla tosin kuin nuorempana, se oli tuo
eturauhanen, joka eniten vaivasi. Miehenä ei kukaan häntä
todennäköisesti täydestä ottaisi, mutta työstä, jota hän oli
tehnyt, siihen hänen maineensa liittyi. Luultavasti ainakin joku
muistasi hänet hautaan asti. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, sillä
tuskin väliä. Oikeastaan voisi olla hyvin rentouttavaa maata mullan
alla, ikuisessa unessa, välittämättä mistään muusta kuin
pelkästä levosta, hiljaa, hiljaa maatuen. Kunnes enää vain
muotokuva erään viraston seinällä muistuttaisi hänestä, ennen
niin iloisesta virkamiehestä. Joku saattaisi sitä joskus ohimennen
vilkaista, ellei joku muu olisi vaatinut itseään sen paikalle.
Mutta rauha, lopullinen rauha. Eikö sekin sentään ollut
tavoittelun arvoinen asia?
Nyt
Raimo, ja ehkä koko hänen entinen perheensä (tyttärestä ei ole
tarkkoja tietoja) on jo kuollut. Muistakaamme heidät arvokkaina oman
elämänsä näköisinä ihmisinä, ihmisinä, jotka jaksoivat
urhoollisina kantaa itseään elämänsä lopppuun asti. (Jos muuten
joku sattuu tietämään tyttärestä onko tämä vielä hengissä
ja mitä hän tekee tällä hetkellä, olisi hyvä, jos hän kertoisi
siitä meille.) Joka tapauksessa Raimon ja hänen jo aiemmin
menehtyneen entisen vaimonsa, Railin, muistoksi ja heidän kaikkien
kolmen kunniaksi on tuohon alapuolelle asetettu musiikkivideo, joka
ainakin Raimo Raittiille olisi melko varmasti mieluinen. Vaikka se ei
ole hengellinen, se on täynnä henkeä. Myös maallista iloa ja
rakkautta, jota Raimo varsinkin osasi arvostaa. Sen ydin ja rytmi on
yhtä suoraselkäistä ja selkeää kuin Raimo Raitis itse. Hänen
kunniakseen siihen on valittu monista tarjolla olleista versio, jossa
on paljon kauniita, rakkautta tihkuvia ihmisiä ja tietysti myös
pettyneitä. Niitä on maailma tulvillaan. Sitä paitsi siinä
yhdistyy sekä kirjallisuus, musiikki, elokuva ja tanssi. Voisiko
enää mikään muu kappale olla sopivampi? Raimo Raitis oli ennen
uskoontuloaan innokas tansseissa kävijä. Olkoon tämä siis
varsinkin juuri hänelle omistettu.
Musiikin
on säveltänyt Dimitri
Shostakovich, ja kirja, josta tehdystä elokuvasta, tämä
näyte on otettu, on Leo
Tolstoin Anna Karenina. Raimo Raitis on tuskin ennättänyt
elämässään sitä lukea. mutta saattaa olla että hän on nähyt
sen elokuvana.
Pistetäänpä
siis tanssiksi!
Anna Karenina.Dimitri Shostakovich Wals No 2.