28.6.2014

PERHE (osa 4/4) Raimo Raitis. Yhteenveto


Tiitus Petäjäniemi: Iloinen virkamies
(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/)



Herra Raitis, etunimeltään Raimo, kantoi lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isän isänsä olivat kantaneet. Raimo Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Raimo Raitis oli raitis.

Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.

Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.

Raimo Raitis oli suoraselkäinen mies, hyvin pidetty työpaikallaan. Hän oli tärkeässä virassa toimistossa, jossa toimistonaisten lisäksi pyöri aina silloin tällöin joku asiakas, jolle oli hauska kertoilla vitsejä. Hän, Raimo, oli tunnettu ystävällisyydestään ja sydämellisyydestään myös työpaikan ulkopuolella. Suoraselkäisyys oli hänen tavaramerkkinsä paitsi virkamiehenä, myös ihmisenä. Mutta asiat, joista hän joutui huolehtimaan toimiston päällikkönä, eivät suinkaan olleet aina miellyttäviä. Hänen tehtävänsä oli järjestää niin, että rotat ja muut syöpäläiset pysyivät kaukana ihmisten asunnoista tietysti terveydellisistä syistä. Mutta tappamistahan se oli, se oli myönnettävä, suurelta osin. Myrkyttämistä, pääasiassa. Ei ihme, että kaikenmaailman elikot tulivat usein suurina joukkoina hänen uniinsa. Ne piirittivät häntä, lähestyivät uhkaavina ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kostoksi. Aamulla hän siihen joskus heräsi ja tutki nahkaansa olisiko siinä taistelun merkkejä, ja huokaisi helpotuksesta, unta se vain onneksi oli.

Naisten naurattelu ja pitäminen iloisina, oli hänen lempiharrastuksensa, sen yläpuolella oli vain Jumala. Hän kuului pabtistiseurakuntaan, jossa toimi aktiivisesti työnsä ohella. Seurakunnassa oli suurin osa naisia, vähemmistönä miehiä, jotka olivat johtotehtävissä, huolehtimassa jäsenistä ja babtistiliikkeen eteenpäin viemisestä ja sen ohjelmoinnista. Raimo Raittiilla oli siellä oma tehtävänsä, jonka hän sai itse valita. Tietenkin, oman mielenlaatunsa huomioon ottaen, hän piti mielellään huolta seurakuntalaisten hyvinvoinnista, asia, joka oli lähellä hänen sydäntään. Toimintatavoistaan hän ei juuri puhunut, mutta se että hän rakasti koko seurakuntaa, kävi ilmi niistä kirkkaista silmistä, joita hänellä oli vastassa kaikkialla muualla, paitsi kotona. Ja kun hän puhui seurakunnan tilaisuuksissa, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja se hulmusi pilvenä seurakunnan yläpuolella - välillä ukkosta ja salamointia, tehon vuoksi. Isällisenä ja lohduttavana se viipyili edessään penkeillä istuvien päiden kohdalla, välillä niitä hiukan koskettaen ja ne olivat kaikki ylöspäin tai alaspäin kaartunein kauloin herkistyneinä ja hartaina valmiit ottamaan vastaan jokaisen sanan, joka äänipilvestä heille tipahti. Rakastakaa toisianne ja täyttäkää maa! Se oli hänen ohjenuoransa. Raamattua ei hänen enää myöhemmin tarvinnut lukea, sillä hän osasi sen jo melkein ulkoa. Ja jos hän jotain unohti, hän korvasi sen helposti omalla puhevarastollaan, jota vuosien aikana oli kertynyt roimasti. Hän oli hyvä puhuja. Ei ollut lainkaan harvinaista, että osa kuulijoista itkeä hyrisi ja pyyhki silmiään, ja jos joku saattoi joskus liikutuksesta kuuluvamminkin ulvahtaa, ei se ketään häirinnyt.

Mutta kaikkeen kyllästyy, hyväänkin. Vanhemmiten Raimo kyllästyi, ei, ei Jumalaan, vaan huolehtimaan seurakunnan hengentilasta. Joku toinen saisi ottaa sen tehtäväkseen. Hän halusi vaihtelua. Ja se oli vaikeaa. Lopulta hän päätti hengenvoimallaan erota koko seurakunnasta. Se oli paha paikka. Mutta se vähän auttoi, kun se tapahtui samoihin aikoihin kun hän erosi vaimostaan. Koti ja uskonto olivat hänen elämässään aina olleet hyvin tärkeitä ja yhteenliittyviä tekijöitä. Sitäpaitsi aika runsaasti oli tarjolla muita uskonnollisia yhdyskuntia, piti vain hiukan nähdä vaivaa ja ottaa selvää niiden tavoitteista ja toimintatavoista. Lopulta, tutkittuaan eri mahdollisuuksia, hän, jäätyään eläkkeelle, liittyi jehovantodistajiin. Miksi siihen? No kyllä se ihmetytti vähän häntä itseäänkin, mutta kun ajatteli etuja, mitä se seurakunta jäsenilleen tarjosi, olihan se kaikilla mitoilla mitattuna paljon sallivampi ja parempi montaa muuta mahdollista. Jumala oli Jumala, sitä sanottiin vain Jahveksi, mutta mitä se haittoi. Jahve oli paljon armollisempi, ei uhkaillut helvetillä, eikä ikuisella kadotuksella. Siellä saattoi jopa päästä taivaan johtokuntaan, miten houkuttelevaa. Vain yksi asia siinä häntä vaivasi: Harmagedonin juoksu. Jos maailmaloppu sattuisi tulemaan hänen elinaikanaan, hänen pitäisi tarttua vaimoaan kädestä ja juosta pitkän kedon poikki käsikädessä kovaa vauhtia, sillä vain nopeimmat pääsivät suoraan taivaaseen, muuten joutuisivat menemään sinne mutkan kautta. Tai joutuisivat kuolleena makaamaa mullan alla, ikuisesti kuolleina. Mutta mitä hän tekisi, kun joutuisi juoksemaan yksin? Vaimo oli entinen, sitäpaitsi jo valmiiksi kuollut. Hukkako hänet perisi? Otettaisiinko hänet tosissaan yksinäisenä miehenä, jo vanhana, jolle juoksu ei edes sopinut; hän olisi hengästynyt jo alkumatkalla huonon terveytensä takia. Sydän reistasi ja suuri maha haittasi jo tavallista kävelyä. - Ehkä oli turhaa pohtia tuonpuoleisia tapahtumia. Hän aikoi elää vielä kauan ja nauttia maailmasta. Vähän erilailla tosin kuin nuorempana, se oli tuo eturauhanen, joka eniten vaivasi. Miehenä ei kukaan häntä todennäköisesti täydestä ottaisi, mutta työstä, jota hän oli tehnyt, siihen hänen maineensa liittyi. Luultavasti ainakin joku muistasi hänet hautaan asti. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, sillä tuskin väliä. Oikeastaan voisi olla hyvin rentouttavaa maata mullan alla, ikuisessa unessa, välittämättä mistään muusta kuin pelkästä levosta, hiljaa, hiljaa maatuen. Kunnes enää vain muotokuva erään viraston seinällä muistuttaisi hänestä, ennen niin iloisesta virkamiehestä. Joku saattaisi sitä joskus ohimennen vilkaista, ellei joku muu olisi vaatinut itseään sen paikalle. Mutta rauha, lopullinen rauha. Eikö sekin sentään ollut tavoittelun arvoinen asia?


Nyt Raimo, ja ehkä koko hänen entinen perheensä (tyttärestä ei ole tarkkoja tietoja) on jo kuollut. Muistakaamme heidät arvokkaina oman elämänsä näköisinä ihmisinä, ihmisinä, jotka jaksoivat urhoollisina kantaa itseään elämänsä lopppuun asti. (Jos muuten joku sattuu tietämään tyttärestä onko tämä vielä hengissä ja mitä hän tekee tällä hetkellä, olisi hyvä, jos hän kertoisi siitä meille.) Joka tapauksessa Raimon ja hänen jo aiemmin menehtyneen entisen vaimonsa, Railin, muistoksi ja heidän kaikkien kolmen kunniaksi on tuohon alapuolelle asetettu musiikkivideo, joka ainakin Raimo Raittiille olisi melko varmasti mieluinen. Vaikka se ei ole hengellinen, se on täynnä henkeä. Myös maallista iloa ja rakkautta, jota Raimo varsinkin osasi arvostaa. Sen ydin ja rytmi on yhtä suoraselkäistä ja selkeää kuin Raimo Raitis itse. Hänen kunniakseen siihen on valittu monista tarjolla olleista versio, jossa on paljon kauniita, rakkautta tihkuvia ihmisiä ja tietysti myös pettyneitä. Niitä on maailma tulvillaan. Sitä paitsi siinä yhdistyy sekä kirjallisuus, musiikki, elokuva ja tanssi. Voisiko enää mikään muu kappale olla sopivampi? Raimo Raitis oli ennen uskoontuloaan innokas tansseissa kävijä. Olkoon tämä siis varsinkin juuri hänelle omistettu.

Musiikin on säveltänyt Dimitri Shostakovich, ja kirja, josta tehdystä elokuvasta, tämä näyte on otettu, on Leo Tolstoin Anna Karenina. Raimo Raitis on tuskin ennättänyt elämässään sitä lukea. mutta saattaa olla että hän on nähyt sen elokuvana.

Pistetäänpä siis tanssiksi!



                     
                               Anna Karenina.Dimitri Shostakovich Wals No 2.
          


18.6.2014

PERHE (osa 3) Reetta

Maalaus: TIITUS PETÄJÄNIEMi Kahvilla

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/ )







Reetta, Reetta, kovan onnen lapsi. Kuinka hän rakastikaan isää ja äitiä! Reetta sai nauttia kodin lämmöstä ja kasvaa kuin auringonpaisteessa elämänsä ensimmäiset vuodet. Kaikki oli aluksi hyvin. Isä ja äiti olivat tyytyväisiä häneen ja toisiinsa. Mutta yksi puutos Reetalla oli. Hänellä ei ollut leikkitoveria. Äiti vei häntä välillä leikkipuistoon, mutta siellä oleva puistotäti, laiha ja kyllästyneen oloinen, oli vallannut puiston lapsijoukolleen, eikä antanut hänen mennä samaan hiekkalaatikkoon toisten lasten kanssa, joten Reetta seisoi sivussa äidin vieressä leikkiämpäri kädessä pahamielisenä. ”Kun pääset kouluun, siellä sinä saat ystäviä”, äiti lohdutti. Ja Reetta odotti kouluun pääsyä malttamattomana. Olihan sitä paitsi omassa seurakunnassa muitakin lapsia, äiti muistutti. Mutta siellä ei ollut hiekkalaatikkoa. Sitä paitsi ne oli siellä kateellisia. Kun Reetalla oli kerran pyhäkengät jalassa, jotka oli mustaa lakeria ja joita hän rakasti, sanoi yksi heistä: ”Minä en ainakaan laittaisi noin rumia kenkiä jalkaani” ja nyrpisti nenäänsä.

Vasta tullessaan kouluikään, ja käytyään äidin kanssa ilmoittautumassa lähikouluun (joka oli kaukana), toive ystävistä taas virisi. Mutta kuinka surkeasti hän pettyi. Vaikka hän kuinka seisoi välitunnilla koulun seinustalla ja odotti, että joku tulisi ja pyytäisi häntä mukaan leikkiin, kukaan ei tullut. Ja vaikka hän kuinka rukoili illalla kädet ristissä sängyssä, että kiltti Jeesus, anna edes yksi ystävä minulle koulussa, ei Jeesus ollut kuulevinaan. Niinpä hän seurasi yksinäisenä sivusta vilinää koulun pihalla. Toiset juoksivat nippiä tai roikkuivat pitkänä letkana käsi kädessä laumaa vahtivan opettajan molemmassa käsipuolessa, tai keinuivat tai telmivät telineissä. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Mutta Reetta odotti vain kellonsoittoa, ja että tunti alkaisi ja pääsisi taas kuulemaan opettajan juttuja. Ne oli kivoja. Koulussa oli paljon muitakin hyviä asioita. Oli mukava lukea läksyjä ja olla sitten tunnilla aina käsi pystyssä, sitä sanottiin viittaamiseksi.

Mutta miksi toiset karttoivat häntä? Hän yritti puhua heille niin kauniisti kuin osasi, huolellisella kirjakielellä ja vierustoverilleen hän yritti kertoa parhaista kirjoista, joita oli lukenut, mutta tämä katsoi häntä oudon vihamielisesti ja eikä sanonut sanaakaan. Jokin hänessä, Reetassa, oli vikana, mutta mikä?
Hän seurasi toisten käyttäytymistä ja koetti ottaa siitä mallia, mutta vasta ylemmillä luokilla, hän huomasi, mitä teki väärin. Hän lakkasi viittaamasta, se jo vähän auttoi. Mutta vasta, kun hän matki heidän puhetapaansa ja koetti puhua hulluja, ja vähän kiusatakin toisia, ja olla nenäkäs opettajalle, ja – mikä omituista – häiritä tunnilla mahdollisimman paljon, alkoivat tulokset näkyä. Hän alkoi saada ystäviä! Herrajumala kuinka se tuntui hyvältä! Ja ajatella, että Jeesus auttoi häntä sittenkin (vaikka viiveellä). Muttei heille Jeesuksesta voinut puhua, ei sinne päinkään. Eikä mistään muustakaan hyvästä asiasta, niitä piti varoa. Hienointa oli olla pahis. Mitä pahemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän sai kavereita. Ja pian hän löysi itsensä viiden tytön piiristä, joitten ainoa tehtävä näytti olevan tehdä jäynää toisille. Siinä joukossa hän alkoi vyöryä myös koulun ulkopuolella.

Sillä oli omat seurauksensa. Mutta että kuului johonkin, jossa hänet hyväksyttiin, se oli tärkeintä. Ja tyhmänä olo, tehdä kaikkea kiellettyä, eihän se ollut yhtään vaikeaa, vaikka niin olisi luullut. Sai tutustua siihen puoleen elämää, josta hänellä ei ollut tietoa eikä minkäänlaista kokemusta. 
Mutta. Jokin häntä vaivasi. Yksinäisyys. Voiko se olla mahdollista? Olla yksin toisten joukossa. 


Isompana hän meni toisinaan istumaan, ihan oikeasti yksin, kahvilaan, jossa oli hiljaista, ja hän mietti. Hän tuijotti kahvimukia, ja kas kummaa, se vaikutti yhtä yksinäiseltä. Se pärjäsi. Mihin hän tarvitsi kavereita? Miksi hän oli heistä niin riippuvainen? Oliko hän joutunut väärille teille? 

Mutta myöhäistä sellaista oli pohtia. Joukko veti mukanaan, eikä suvainnut niskottelua. Piti olla, tai ainakin näyttää olevansa ilahtunut, jos joku ryhmästä keksi jotain aivan mieletöntä. Siinä tuli kokeiltua kaikki, mikä vain oli mahdollista. Ja palkintona oli, että sai kokea kuuluvansa joukkoon, jota kaikki toiset koulussa kunnioittivat, paitsi tietysti opettajat. Sehän selvä. Mutta mitä se haittasi. Koko koululaitos oli mätä. Siitä oli helppo olla yhtä mieltä toisten kanssa, varsinkin kun istui jälki-istunnossa . 

Jo kolmetoistavuotiaana Reetta tunsi olevansa viisautensa huipulla, mitä elämään tulee, ja kokenut kaiken mitä kokea voi. Hänet oli jopa raiskattu. Se oli tapahtunut erään kaverin kesämökillä, ja hän oli vielä sen verran tottumaton railakkaaseen menoon, että oli nukahtanut ennen toisia pirtin sängylle ja heräsi aamulla housut kintuissa ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Toiset selittivät kilpaa, miten mahtava näky se oli, kun yksi ja toinen pojista oli maannut hänen päällään ja pannut parastaan. ”Etkö sä oikeesti herännyt, kun ne kohmusi sinua? Taisit olla aikamoisessa hiprakassa!”



Tätä kokemusta vahvisti se, mitä kotona tapahtui. Paitsi koulu, koko maailma oli mätä. Isä ja äiti olivat alkaneet riidellä. Miksi, sitä ei Reetta tiennyt. Ensin he vain alkoivat pommittaa toisiaan sanoilla. Isän ääni oli vihainen. Väillä hän mylvi kuin härkä, mutta äiti vain vikisi pienellä äänellä. Puhuivat jostakin pullosta, joka oli löytynyt vessasta, ja jossa oli jotain ainetta, joka sai äidin haisemaan pahalta. (Kyllähän Reetta sen tiesi, viinaa se oli, muttei hän kehdannut sitä ääneen sanoa). Sen Reetta oli jo aikaisemmin huomannut, että äidillä oli ihmeellisen usein vessa-asiaa, ja kun hän tuli koulusta ei äitiä aina näkynyt. Piti itse ottaa leipää ja maitoa jääkaapista, tai mitä sieltä nyt löytyi. Joskus se oli melkein tyhjä. Ja kun äiti sitten tuli jostain, hän näytti nääntyneeltä, melkein horjui, ja meni heti sänkyyn pitkäkseen. Ja kun isä tuli kotiin alkoi taas riita, joka oli aina vaan pahempi. Huuto yltyi ja kuului kopsahduksia, joita Reetta kuunteli naama valkoisena verhojen takana, jonne hän isän ja äidin riidellessä piiloutui. Hän ei uskaltanut inahtaakaan. Vasta kun riita loppui tai siirtyi toiseen huoneeseen, hän uskalsi vilahtaa omaan sänkyynsä ja oli nukkuvinaan.



Äidillä oli paha olla, sen Reetta huomasi. Aina, kun isä ei ollut kotona, äiti muuttui levottomaksi. Oli kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, minne, sitä ei ilmeestä voinut päätellä, ja jos kysyi, äiti vastasi nopealla, tiukalla äänellä: ”Minnepä minä tästä!” Ja huokaisi raskaasti.


Reetta yritti lohduttaa äitiä. Hän ymmärsi äidin huolen. Äidillä oli ihan liikaa tekemistä, hänen piti huolehtia niin monesta asiasta, joista vähäpätöisin ei tietenkään ollut hän, Reetta. Ja isäkin aiheutti äidille jotain hämminkiä. Mitä ja miksi, se ei Reetalle selvinnyt. Mutta kuin kiitokseksi omalta osaltaan hän oli jo pienestä tottunut kietomaan lapsenpulleat käsivartensa äidin kaulaan halaamaan ja puristamaan äitiä rakastavasti. 

Ehkä hänessä oli liikaa rakkautta tai voimaa, sillä kerran hän oli puristanut äitiä kaulasta niin kovasti, että äidin kasvot olivat alkaneet sinertyä ja kurkku omituisesti korista. Hän muisti, miten äiti rääkäisi ja ja kiskaisi väkisin itsensä irti ja viskasi hänet kauaksi itsestään sellaisella voimalla, että hän iski päänsä seinään niin että kolahti ja päähän sattui. Häntä itketti. Kyllä se jäi hänen mieleensä. Muisti kivun ja hämmästyksensä, ja vielä melkein aikuisena hän kyseli itseltään onko oikein, että äiti voi tehdä sellaista omalle lapselleen. 

Se oli hänen lapsuutensa pahin muisto, vielä pahempi kuin Marcelilla, joka oli isona hänen paras ystävänsä. Marcel oli ranskalainen, sen sukunimi oli Proust, ja Marcel oli pahoittanut mielensä, kun hänen äitinsä eräänä iltana, jolloin äidillä oli vieras, ei ollut käynyt antamassa iltasuukkoa. Marcelin äiti oli sillä teollaan särkenyt Marcelin sydämen ja lapsuuden, mutta Reetasta tuntui, että paitsi sydämen ja lapsuuden, hänen äiti oli särkenyt häneltä koko hänen elämänsä. - Vai oliko hän itse siihen syyllinen, sitä hän pohti taas kerran kahvilassa, jonka hän oli valinnut tukikohdakseen. Oli hämmästyttävää, miten hyvin hän tuli toimeen yhden ainoan valkoisen kupin kanssa. Kun tuijotti sitä, se vastasi, ja puhui viisaasti, se oli aina hyvän puolella. Viisas kuppi!

Kyllähän äiti oli koettanut hyvitellä jälkeenpäin. ”Muruseni”, hän sanoi, ”aioitko tappaa äitisi!”, mutta Reetta tiesi, ettei hän itse ollut tarkoittanut pahaa ja tunsi, miten hiusten ja rinnan alle oli tullut kolo, joka siitä lähtien koko ajan vain laajeni. Mutta ei hän hylännyt äitiä kokonaan. Myöhemmin ylemmillä luokilla hän joutui myötään sanomaan: ”Äiti, mikä sinua vaivaa? Älä ole surullinen. Minä huolehdin sinusta kun tulen isoksi!”. 

Isää ei tarvinnut lohduttaa. Isä oli aina menossa. Isä oli siihen aikaan vielä reipas ja iloinen, synkkeni vasta kotona. Kaikki vieraat ihmiset näyttivät pitivän hänestä, ja sen takia isä oli vielä harvemmin kotona kuin aikaisemmin, ehkä hän halusi välttää riitoja ja nauttia ystäviensä seurasta. Isä oli töissä jossain virastossa ja hän oli paljon matkoilla. Vapaa-ajasta vaati Jumala isältä suuren osan. Toki hän ja äiti (silloin kun jaksoi) oli seurakunnassa mukana, kun isä puhui siellä ja he äidin kanssa lauloivat kuorossa hengellisiä lauluja, joiden kaiku soi vieläkin Reetan korvissa. ”Pikku ystäväni!” isä sanoi kerran hänelle. Ja niitä sanoja Reetta säilytti aarteina mielessä. Muuta ei isä hänelle koskaan yksityisesti sanonutkaan.

Valkoinen muki kahvilassa oli saanut Reetan rauhoittumaan. Hän alkoi uudestaan kiinnostua koulusta. Hän painoi mieleen asioita, jotka olivat hänestä mielenkiintoisia, mutta viittaamista, siihen syntiin hän ei enää langennut. Mitä se muille kuului, mitä hän tiesi. Sehän oli vain omanarvon onkimista, jollain tavalla. Herätti kateutta toisissa. Mutta se oli mukavaa, kun sai kokeista hyviä numeroita jos vain vähän viitsi ponnistella. Isä ja äiti niistä ilahtuivat. Heitä varten hän niitä pyydysti. He olivat vähän aikaa hyvällä mielellä ja loivat toisiinsa hyväksyviä katseita. Kevättodistuksesta, jonka k.a. oli 9.98. isä oli niin innoissaan, että järjesti juhlat seurakunnan tiloissa, tietysti Jumalan kunniaksi, mutta kyllä Reetalla oli siihen oma osuutensa. Hän sai esiintyä apilaseppele päässä kesäkoltussa, niinkuin äiti mekkoa nimitti, ja laulaa yksinlauluna laulun, josta hän myöhemmin muisti vain tämän kohdan: ”Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä, surua ja tuskaa toi vain maailma...” se kirpaisi jotenkin häntä itseäänkin sisältäpäin.
Ei Reetta osannut esitystään mitenkään arvostaa, mutta tulihan hänelle hyvä mieli, kun näki, miten koko seurakunta kuunteli häntä, kun hän seppele päässä valkoisessa mekossa, jossa oli pieniä sinisiä kukkia, antoi äänensä vapaasti kaikua. Äitikin hymyili ja itki. Samanaikaisesti. Ja sillä oli silmät ja posket märkinä esityksen jälkeen. Niitä se kuivasi nenäliinaansa ja puristi hänen kättänsä penkillä.

Ylioppilasjuhlat olivat sitten jo oma juttunsa. Ne vietettiin kotona, ja niillä oli surkea loppu. Niitä ei Reetta halunnut enää muistella. Niiden jälkeen äiti erotettiin seurakunnasta ja hän itse, Reetta, kieltäytyi ottamasta vastaan kastetta, johon hänellä jo aikuistuneena olisi ollut oikeus.
Mutta yleensä ottaen Reetalla taisi olla, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, aika hyvä lapsuus. Sen avittamana hän jatkoi opiskelua yliopistossa. Hän kävi harvoin kotona. Lopulta hänellä ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa pitää yhteyttä kotiväkeensä. Mitä nyt joskus yritti kirjoittaa. Ja kun kukaan ei lähettänyt vastausta, hän luopui siitäkin puuhasta.

Pahin oli kuitenkin vielä Reetalla edessä. Se tapahtui paljon myöhemmin, silloin kun hän oli jo opiskelunsa loppusuoralla ja oli juuri saanut kohtalaisen suuren apurahan moraalipsykologiaa käsittelevän väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Yhtäkkiä häneen iski aivan mahdoton koti-ikävä. Niinpä hän pakkasi laukkunsa ja matkusti bussilla kotikuntaansa malttamattomalla mielellä kuvitellen, miten iloiseksi vanhemmat tulisivat, kun hän itselleenkin yllättäen saapuisi heitä tapaamaan. Tuliaisena hänellä oli raakakopio saavutuksistaan opiskelemallaan alalla, lisäksi lehtileike tilaisuudesta, jossa otetussa kuvassa hän oli käsi ojossa vastaanottamassa stipendiä.
Kuinka ylpeitä isä ja äiti olisivatkaan hänestä (jos sattuisivat olemaan hyvällä tuulella ja sovussa)!

Kun hän vihdoin seisoi kotiovensa takana ja painoi ovikelloa, hän oli pakahtumaisillaan ilosta saada nähdä äitinsä. Isän hän ei uskonut olevan kotona siihen kellonaikaan. Jos hän ei ollut töissä, hän oli jollain matkalla. Mutta äiti...

Kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka hän kuinka paineli ovikelloa. Vihdoin hän onki laukkunsa lokerosta avaimen, jota oli huolellisesti tallettanut, ja pääsi sisään. Siellä oli hiljaista. Ilmassa oli jotain outoa. Hän kulki huoneissa ja huuteli äitiä. Olisi sittenkin pitänyt ilmoittaa tulostaan, hän ajatteli, päätti odotella, istui tuoliin olohuoneessa, meni sitten pissalle ja pesemään käsiään kylpyhuoneeseen ja säikähti: äiti olikin kotona!

Siinä äiti makasi kylpyhuoneen lattialla, jalat levällään, pullo rauenneessa kädessä. Uskomaton näky! Hänen ennen niin rakastava äitinsä, vanhentunut, vääristynyt ilme kasvoilla, liikkumattomana. Sylkivana valui hänen suustaan. Kuka oli tuo nainen, joka oli röykeästi olevinaan hänen äitinsä? Näky oli unenomainen, vaikea tajuta. Koneellisesti hän kumartui ja koetti äitinsä rannetta, ei, tätä ei voi minulle tapahtua, hän ajatteli, mutta kun hän oli tuntevinaan heikon sykkeen äidin ranteessa, hän kaivoi esiin kännykkänsä, ja kuin ulkopuolella itsestään hän kuuli äänensä selittävän ja toistavan osoitetta, jota joku ääni kännykässä tuntui kysyvän. Lopulta hän ei tajunnut mitään. Istui vain kuin tyhjässä onkalossa, ilmakuplassa, ja odotti.

Ambulanssimiehet eivät pitäneet kiirettä. ”Tämä on meille jo tuttu paikka, tuon frouvan pitäisi mennä hoitoon, montakohan pulloa se on nyt tyhjentänyt?” He yrittivät mitata verenpainetta. ”Kai se on sairaalaan vietävä.” He nostivat maassa makaavan paareille, asettivat huovan paarien päälle, ja poistuivat kättä huiskauttaen. Eivät pyytäneet mukaansa. Eikä hän huomannut pyrkiä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Myöhemmin, kun kävi ilmi, että äiti oli kuollut jo matkalla sairaalaan, eikä koskaan enää palaisi kotiin, hän ajatteli, miten kaikki voi muuttua. Milloin tahansa. Kesti vuosia, ennen kuin hän sai näyn kotiintulostaan laimenemaan ja siirtämään sen muiden ajatusten alle alitajuntaan. Ja vasta jutellessaan kerran isänsä Raimon kanssa, hän alkoi ymmärtää, mitä helvettiä se oli isälle ollut. Isä oli lähtenyt kotoa. He asuivat eri osoitteissa. Ero oli tapahtunut jo paljon ennen Reetan kotiintuloa. Reetalle ei siitä oltu ilmoitettu, sillä se olisi voinut häiritä hänen opiskeluaan. Se oli ollut ainoa asia, josta heidän ei ollut tarvinnut riidellä, isä sanoi.

Sen Reetta kuuli myöhemmin entiseltä naapurilta, jonka sattumalta tapasi, että isä Raimo oli hurahtanut uuteen uskoon. Hän oli nyt Jehovan todistaja. Säälimättä itseään hän kiersi ihmisten ovilla ja oli muun puheensa ohessa, raamattu kädessä, aina valmis kertomaan vaimonsa kohtalosta jokaiselle, joka vain halusi kuunnella. Siitä, miten piru naamioi ihmisen. Miten hyvästä voi tulla paha. Ja miten pahasta pääsee eroon. Ja että synnin palkka on kuolema.

Mutta se on jo toinen tarina. Jospa isä itse kertoo siitä joskus. Hän oli vanhentunut, näytti ukolta, jolla ei ollut mitään tekemistä tyttärensä kanssa. Yksi asia oli varma: Hän, Reetta, ei koskaan suostuisi perustamaan perhettä.








                                  
                   

Schoenberg, Pierrot Lunaire, Moondrunk & Night, Marianne Pousseur, Pierre Boulez, Ensemble Intercont

  • tekijä: lendallpitts
  • 9 kuukautta sitten
  • 3 537 näyttökertaa
Sinister giant black moths eclipse the blazing disk of the sun, like a sealed-up book of wizard's spells. The horizon sleeps -- secret, ... 



1.6.2014

PERHE (2. osa "oma koti kullan kallis")



Mäkinen on aika yleinen nimi, ei siinä mitään, mutta se Mäkisen perhe, johon Raili ja hänen veljensä olivat kuuluneet, oli surkea, pelkkiä ongelmia sisältävä irvikuva oikeasta perheestä. Oli hulinaa, oli riitoja, keskinäistä kahakkaa, epävarmuutta, puutetta ja köyhyys, joka ihan oikeasti oli ”kukkinut joka nurkassa” (symbolinen sanonta, jossa on jotain vanhanaikaista, melkein antiikkista kauneutta).

Sen perheen elämä oli ollut – liioittelematta, niin Railista tuntui, kun hän nyt jälkeenpäin muisteli menneitä - kuin elämää kaatopaikalla, jos vertasi sitä ns. tavalliseen perhe-elämään siistissä, normaalissa taloudessa (josta hän siinä vaiheessa ei ollut tiennyt mitään). Hän ajatteli vihaisena lapsuuttaan. Hän häpesi kotiaan. Hän häpesi äitiään, joka kuoli auton alle yrittäessään kännipäissään horjua tien yli, ja oli jäänyt kaaduttuaan makaamaan ajotielle, pimeässä, syksyllä. Hän häpesi isää, joka oli kuollut maksakirroosiin hoitokodissa, johon hänet oli viety vieroitushoitoon, mutta josta hän oli alinomaa karkaillut lähimpään baariin sukkasillaan. Kerran hän oli löytynyt sieltä alushousuissa. Kerran joku sanoi nähneensä hänet kylän raitilla koko karvainen alaruumis paljaana, ei edes alushousuja jalassa. Voiko kurjempaa näkyä enää olla! (isä parka)

Veljeään ei Raili oikeastaan vihannut. Ehkä päinvastoin. Lapsena he olivat yhdessä koettaneet pitää huolta isästä ja äidistä. He luulivat, että se oli heidän tehtävänsä. Raili heräsi aamulla keittämään kahvia vanhemmilleen, että he jaksaisivat herätä ja nousta jaloilleen, mutta ei onnistunut, vaikka hän vei sitä heille vuoteeseen ja koetti herätellä; isä kuorsasi ja äiti makasi myttynä peiton alla, raotti silmiään, kun Raili silitti hänen rasvaisia hiuksiaan, ja mutisi jotain, että "laske se paska tarjotin lattialle" ja nukahti uudestaan. Puolille päivin he nukkuivat, ennen kuin kömpivät ylös sängystä ja loivat toisiinsa epäluuloisia ja vihamielisiä katseita, joita lievä yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin sävytti. Rakasta ja vihaa, oli heidän keskinäinen sopimusartiklansa, jota he näyttivät noudattavan.
Veli keräsi aamuisin tyhjiä pulloja ja tonki isän taskuja, ja onnistui aina sen verran saamaan kokoon rahaa, että saattoi pullot palautettuaan ostaa kaupasta jotain ruokatarvikkeita, ainakin kaurahiutaleita ja maitoa, joista Raili keitti heille puuroa, jota he söivät maidon kanssa.

Oikeastaan heillä oli välillä oikein mukavaa, veljellä ja hänellä. Eivät he koskaan valitelleet toisille, vieraille ihmisille, omaa oloaan. Eivätkä he oikeastaan edes tajunneet, mistä heidän olisi pitänyt valittaa. He tulivat toimeen, ja se riitti. Elämä oli sellaista kuin sen kai kuului ollakin. Ei heistä paljon välitetty. Ei kiitetty eikä kielletty. He saivat tehdä mitä halusivat. Ja pakkohan heidän oli jotain tehdä. Vasta jälkeen päin Raili sai kuulla mitä mieltä äiti oli heistä ollut. ”Meillä on niin hyvät lapset, ettei uskoisi! He ovat ahkeria ja hyvätapaisia. Tyttö tuo aamuisin meille kahvit sänkyyn, ja pyytää valmiille ruualle. Poika käy käskemättä kaupassa ja auttaa muutenkin aina kun on tarvis, ja voi miten hyvin he pärjäävät koulussa! Ihan ihmetyttää.” Niin äiti oli kehunut heitä yhdelle tutulle rouvalle, joka tuli heidän puheilleen äidin hautajaisissa. Oikeastaan, kaiken vihansa ohessa, Raili huomasi itsekin (kun pohjiaan myöten ajatteli), miten kaiken sen vihan takana hän kuitenkin kaipasi vanhempiaan. Se oli outoa. Tuntui ihmeelliseltä. Miettiväisenä hän pyyhkäisi silmiään, ja jonain heikkona hetkenä myöhemmin, kun kun Reetta oli jo koulussa ja Raimo omilla teillään, hän kuuli oman äänensä  miten se kaikui tyhjässä talossa, itkuisena. ”Äiti, äiti!. Minulla on sinua ikävä.” Mutta kun äiti sitten ilmestyi hänen silmiensä eteen rähjäisenä, pahalta haisevana, laihana raatona, hän kavahti ja vavahti. Ehkä Raimon Jumala teki sittenkin oikein, kun korjasi hänet pois. Minun Jumalani ei ota kantaa koko tapaukseen. Minun Jumalani on lempeä ja rakastaa kaikkia ihmisiä riippumatta siitä, minkälaisia he ovat. Minun Jumalani oli huolissaan ja suri äidin kohtaloa, tai ehkäpä se oli juuri Hän, joka kiskaisi äidin pois kärsimästä. Ja auttoi isääkin, Raili ajatteli.

Raililla oli itselläänkin välillä vaikeuksia. Hänelle saattoi tulla hetkeksi suorastaan vastustamaton halu saada edes tilkkanen vähän väkevämpää juotavaa, jota kahvi tai tee, puhumattakaan vesilasillisesta ei pystynyt korvaamaan. Hän kaipasi pullonpohjia, joita hän lapsena pikkuveljen kanssa oli tottunut etsimään ja kallistamaan suuhunsa, jos jotain löytyi, vaikka sitä tapahtui aika harvoin. ”Ei kallista ainetta jätetä”, oli yksi vanhempien mielilauseista. Ja kyllä he sen kirotun ex-miehensä, Eero Heinosen, kanssa käyttivät aika reippaasti kaikenlaista ”piristävää”, jota hän itse hankki siinä toivossa, että saisi siihen ukkoon edes jonkinlaista liikettä. Mutta aika vähästä se vain retkahti sängyn päälle ja alkoi kuorsata. Mikään ei siihen auttanut. Ja kuin velvollisuudesta hän tyhjensi tietysti itse loput hankinnoistaan. ”Kallista ainetta ei jätetä”- periaatteella, joka oli hänelle kotona opetettu. Ja mielellään hän sen teki. Se maistui. Kai hänellä oli samat geenit kuin veljellä, mutta hän osasi pitää ne kurissa. Siinä ero. Tai ainakin hän niin halusi uskoa.

Oikeastaan oli ihme, että hän oli kelvannut Raimolle. Raimo oli hänen pelastajansa. Ties mikä alkoholisti hänestä olisi tullut ilman jämerää miestä. Toinen pelastaja niissä asioissa oli usko. Raimo kuului babtistiseurakuntaan ja tarttutti sen uskon Railiinkin. Jos ei rakkaus tai uskoontulo alkoholistia auta, auttaa vain kuolema, Raili oli kuullut sanottavan. Alkoholista hän oli samaa mieltä, säälitti veljen osa. Ja kieltämättä viina maistui hänestä liiankin hyvältä, samoin kuin veljestä. Mutta uskostaan hän ei ollut ihan varma, eikä hän vieläkään osannut päättää, kumpaa piti arvokkaampana, Raimoa vai Raimon nimeä. Tai ehkä hän oli vain ihastunut omaan uuteen nimeensä: Raili Raitis. Siinä nimessä oli ryhtiä! Sen ansiosta hän oli kuin uudestisyntynyt. Puhdistunut. Ei tehnyt mieli ryypätä. Jo vaisto sanoi, että oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, jos joku, jonka nimi oli Raitis, olisi juonut viinaa ja ollut kännissä. Niinpä Raili Raitis, hänen aviopuolisonsa Raimo ja heidän lapsensa, ihana Reetta, muodostivat perheen, johon ei kenelläkään, niin luulisi, olisi ollut suun koputtamista.

Odotusaikana Raili oli onneksi osannut jo varoa ja olla juomatta. Ja sinä aikana hän sai erikoisesti kokemuksen, mikä onni oli olla raitis. Mitä olisi tullut pikku Reetasta, jos hän olisi entiseen tapaansa ottanut naukkuja, joita oli joka paikassa tarjolla. Jo sikiönä Reetta olisi ollut vaarassa. Todennäköisesti hänestä olisi tullut Fas-lapsi, joka tarkoittaa äidin alkoholinkäytöstä odotusaikana syntynyttä oireyhtymää, joka oli paha juttu. Reetta olisi saanut koko elämänsä kärsiä äitinsä ryypiskelyn takia. Se olisi vaikuttanut hänen ulkonäköönsä ja aiheuttanut kaikenlaista muuta harmia, esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Reetta kulta. Railia melkein itketti, kun hän ajatteli, miten paljon pahaa hän olisi voinut aiheuttaa omalle rakkaalle lapselleen. Tuo sairaus Fas, oli hänelle itselleen liiankin tuttu, vieläpä henkilökohtaisella tasolla.Se näytti paljaat  kasvonsa vieläkin veljen irvokkaalla naamalla; omista kasvoistaan hän ei ollut ihan varma. Oliko hän kaunis vai ruma? Sitä hän usein arvuutteli peilin edessä seistessään. Peili oli täysin puolueeton. Vaikka hän kuinka yritti väännellä kasvojaan, se näytti aina vain häntä, Railia, joka näytti tutulta, mutta josta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa, miltä se näytti toisten mielestä. Itse hän piti itseään kilttinä ja kauniina, mutta sitä käsitystä horjutti sanat, jotka hän oli kuullut isän suusta lapsena eräänä saunailtana, kun isä oli kovasti kekkulissa ja haukkui äitiä: ”Ja tuollaisen rumiluksen sinä olet minulle synnyttänyt, saatanan ämmä!” Ja muitakin haukkumasanoja oli tullut vuolaana kohisevana virtana isän puolihampaattomasta suusta, ja kaikki ne, yhdessä isän mustuneen laastarin peittämän peukalon kanssa, oli suunnattu suoraan häneen. Ja äiti oli istunut luhistuneena myttynä pirtinpöydän penkillä, yrittämättäkään puolustaa itseään tai lastaan. Vielä nyt, itse jo äitinä, Raili ei ollut varma, puhuvatko känniset ihmiset totta vai valetta. Kukaan ei voinut sitä hänelle todistaa. Isän sanat olivat hänen elämänsä trauma, tosin vain yksi monista traumoista.

Ja usko. Uskomatonta miten vaikeaa se oli. Uskoa nyt aivan mahdottomia asioita, joita raamattu oli tulvillaan. Raimo luki joka ilta raamattua ääneen, ja sitä oli pakko kuunnella, muuten Raimo suuttui. Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, kun piti uskoa siihen Jumalaan, joka oli Raimon ja Raamatun Jumala. Hänen oma Jumalansa häipyi nolona taka-alalle. Illalla piti rukoilla sitä salaa, ja pyytää siltä anteeksi. Ja se antoi. Tuli helpottunut olo. Totta kai hänen Jumalansa ymmärsi, miten tärkeä henkilö Raimo Raitis hänelle oli!

Raimoa ja Raimon Jumalaa piti uskoa, heidän jokaista sanaansa. Epäillä ei saanut, muuten Raimo ja hänen Jumalansa vihastuivat. Raili oli ratkaissun sen niin, että hänen itse itselleen kehittämä oma Jumala, joka oli suvaitsevainen ja kiltti, oli aina mukana, hän kantoi sitä pienessä kalvopussissa jossain sielunsa sopessa. Mutta sitä piti rukoilla salaa. Eikä siitä voinut puhua kenellekään. Se ei vaatinut kastetta. Mutta ollakseen Raimon ja hänen Jumalalleen mieliksi, hän pyysi itselleen babtistikastetta, joka tapahtui veteen upottamalla, ja voi taivas, miten kylmää se vesi oli!

(jatkuu... - ehkä)





                       
                              Penderecki: "The Dream of Jaakob" (7:32 min.)
                                                          (Jaakobin uni)