24.3.2012

He elivät elämänsä loppuun asti






























Tämä voisi olla satua, ellei se olisi totta.
Tämä voisi olla totta, ellei se olisi niin omituista.
Tämä voisi olla omituista, ellei kysymys olisi elävistä ihmisistä.


Elämä on käsittämättömän moniselitteistä ja ihmeellistä. Juuri kun luulee hahmotelleensa sen jotenkin ymmärrettäväksi, kuulee tai näkee asioita, jotka ovat omien luulojen ulkopuolella ja hämmentävät ikään kuin asiaan kuulumattomina yllätyksinä.

Eräänä päivänä olin lukenut kirjan, innostunut siitä, kirjoittanut siitä blogiini. Hyvässä tarkoituksessa. Halusin jakaa kokemukseni ja iloni ja ajattelin, että tekoni saa toisetkin innostumaan. He hankkivat kirjan käsiinsä ja haluavat hekin sen lukea.

Itse asiassa näin tapahtuikin. Ainakin yhden ihmisen kohdalla. Hän tilasi kirjan, josta olin omalla tavallani kertonut. (Nyt se on ehkä jo matkalla johonkin tanskalaiseen kirjastoon.)

Viime bloggauksessa lupasin harkita vielä yhtä kirjoitusta samasta aiheesta. 
Hahmottelin jonkinlaista muistokirjoitusta kirjan henkilöille. 
Ja minä tein sen. Kirjoitin muistokirjoituksen. Elämäni ensimmäisen.

Mutta poistin sen.

Eräänlaisten aavausten (aavistusten) takia, joista olen kärsinyt viime aikoina, minulle on tullut tunne, ettei se ole hyvä asia ollenkaan, että luen jonkun kirjan, ja kirjoitan siitä. Siksi en halua siihen enää palata.

En myöskään halua enää kirjoittaa mistään muustakaan lukemastani kirjasta. Koen, että se on asia, jota en hallitse. Tulee tunne kuin istuisin ruutitynnyrin päällä ja odotan, milloin se räjähtää. Sitä tunnetta minä en halua. Koetan pysytellä omillani. Asioissa, jotka elävät minussa itsessä. Eivät loikoile minkään kirjan päällä.

Kirjat saavat levätä rauhassa. Luen mitä luen. Ja pidän siitä syntyneen innostuksen sisälläni. Sieltä se vähitellen haihtuu...

(Seuraava uhri olisi ollut Kari Hotakaisen kirjoittama Ihmisen osa. Se on kirja, joka sai minut nauramaan ja itkemään, ihan oikeasti, niin että vesi valui silmistä ja minun piti niitä paperinenäliinalla pyyhkiä.
Ihan oikeasti opin siitä kirjasta paljon. Minusta se on kirja, joka herättää kiitollisuutta sen kirjoittajaa kohtaan. Haluaisin sen tekijää kädestä pitäen kiittää.)

Viimeinen toivomukseni kirjojen suhteen on: LUKEKAA  IHMISEN  OSA!  Sitä lukiessanne saatte oivalluksia ja ymmärrätte elämää siltä kannalta, mitä ette ehkä ole tulleet ajatelleeksi: Kaikella on syynsä ja tarkoituksensa, mutta siitä huolimatta jää paljon asioita pelkkien sattumusten ja ihmeellisyyksien varaan. That's the life! Minusta se on Kari Hotakaiselta paras kirja. Monellakin tapaa. Se kävelee maan pinnalla, nyky Suomessa. Voi tulla vastaan ketä tahansa.


15.3.2012

Neiti Soldan




Kun ensimmäisen kerran luin Neiti Soldanin se valui kuin elämä sormien välistä. Malttamattomana seurasin Tillyn kertomuksen etenemistä ja odotin jännittyneenä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin kokonaan Tillyn lumoissa. Iloinen hänen puolestaan, kun hän sai kenenkään häiritsemättä kertoa elämänsä ilot ja surut, sen hyvät ja pahat hetket, ja sen, miten hänen piti koko ajan olla kuin valmiustilassa, odottaa ja odottaa milloin Jussi taas huomaisi hänet ja osoittaisi sen jollakin pienellä eleellä, katseella tai ystävällisellä sanalla. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa odottaminen  oli, ja kun vihdoin tuli se hetki, joka tuntui lopulliselta, oli kuin pääteasema, vaikka se meni nopeasti ohi, mutta jolloin odotus kuitenkin runsain mitoin palkittiin, ja he saivat Vennyn poissaollessa muutaman viikon, kuukauden, olla yhdessä ja elää kuin aviopari, tuntui kuin elämä olisi asettunut oikeaan asentoon, ja onni olisi siinä, täynnä loputonta iloa ja nautintoa.
Mutta mitä sen jälkeen tapahtui kun Venny palasi matkalta. Oliko se Vennyn syy, kun kaikki kääntyi taas mustaksi, ja elämä näytti Tillylle julmat kasvonsa, julmemmat kuin koskaan.
Puuskittain Tilly vihasi Vennyä, mutta samalla kunnioitti, tiesi hänen arvonsa ihmisenä. Toivonsa hän asetti Jussiin. Mutta mitä hyötyä oli Jussin puheesta, siitä että hän kyllä pitää Vennystä, mutta rakastaa enemmän Tillyä, joka ymmärtää paremmin olla avuksi, ja että ilman Tillyä hänen luomistyöstään, kirjoittamisesta, ei tulisi yhtään mitään, sillä Tilly oli se, joka sai hänen luomishanansa aukeamaan, ja ilman Tillyä hän olisi kertakaikkiaan hukassa.
Mitä siihen voisi sanoa. Miten hän Tillyä palkitsi. Se, mitä Tilly odotti, että Jussi pystyisi valitsemaan hänen ja Vennyn välillä, ei tapahtunut koskaan. Vain epämääräisiä lupauksia, että saat nähdä, kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Mutta sitä sai odottaa turhaan. Kaikki muuttui Tillyn kohdalla aina vain pahemmaksi. Se, että hän oli alkanut odottaa Jussille lasta, jonka piti olla iloinen asia, tuomittin Vennyn takia synniksi ja vieläkin pahemmaksi, ja se olisi äpärä jo syntyessään tuo pieni raukka. Kun synnytyksen aika läheni, lähetettiin Tilly Tanskaan ja niin hänen lapsensa syntyi Kööpenhaminassa, ja tarkoitus oli, että syntynyt poika jäisi sinne tarpeeksi etäälle, ettei hänestä puhuttaisi, mutta Tilly sai hakea hänet myöhemmin sillä ehdolla Suomeen, että kertoi tämän olevan adoptiolapsi. Lopulta asia kääntyi niin, että Venny sai pojan oman lapsensa lisäksi, hänellä oli nyt kaksi poikaa,  ja Jussi saisi pitää Vennynsä sillä tiukalla ehdolla, että ei kenellekään, ei edes sukulaisille, ei edes Vennyn ja Tillyn äidille eikä muulle perheelle, saatika lapsille, saanut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Kuitenkin kävi ilmi, että ”kaikki”, sen tiesivät.
Venny ja Jussi saivat vielä yhden lapsen, ja nyt heillä oli kolme poikaa.

Samastuin Tillyn toiveisiin ja odotuksiin niin täysillä, että emme kumpikaan huomanneet ajatella miten nämä tapahtumat vaikuttivat Vennyyn. Tillyn mieli oli niin täynnä rakkautta, jota viha vain silloin tällöin ravisteli, ettei sinne yksinkertaisesti mahtunut enää muita ajatuksia. Tillyllä oli kärsimyksensä, joita minä lukijana pidin kohtuuttomina ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Suututti, kun Jussi oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä hän käänsi selkänsä Tillylle, välillä näytti yllättäen kiinnostustaan lähestymällä häntä ja laskemalla kätensä tämän olkapäälle, silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Tillyn kertoman mukaan heillä oli vielä myös runsaasti kahdenkeskisiä rakasteluhetkiä, sitä en oikein osannut enää ymmärtää, mutta ajattelin, että Jussi oli sentään Tillyn lapsen isä, ja Tilly rakasti Jussia niin aidosti ja suuresti, ettei hän pystynyt vastustamaan Jussia. Ja ehkä hän halusi itsekin joitain pieniä onnen hetkiä korvaamaan kärsimyksiä, joita ei hänen elämästään puuttunut. Sitä paitsi: Rakkaus ja rakastaminen. Mitä pahaa niissä muka voisi olla? Eikö pidäkään paikkansa, että rakkaus on suurinta kaikesta?

Vasta toisella lukukerralla, kun luin hitaammin ja kuin ympärille katsellen, tajusin että helppoa ei ollut Vennylläkään. Itseasiassa Vennyyn pystyin samaistumaan yhtä hyvin, oikeastaan vielä paremmin kuin Tillyyn. Miltä tuntuu elää vaimona sellaiselle miehelle, joka on valinnut sinut puolisokseen ja rakastaa sinua, ja sinäkin rakastat häntä, mutta jonka miehisyys on ylipursuvaa, jolla on paljon ystäviä, ja joka on suosittu ja ihailtu varsinkin naisten keskuudessa, ja jos hän, tämä mies, on lämmin ja aito, ja luonteeltaan sellainen kuin ihmisen pitääkin olla, inhimillinen ja ymmärtäväinen, ja joka on jotenkin menestynyt, teki hän mitä tahansa, pitääkö vaimon olla pahoillaan, jos hän joutuu joskus varsinkin nuorten naisten piirittämäksi.
Naiset ovat hulluja”, saattaa tällainen mies vaivautuneena sanoa, vaikka tilanne selvästi hivelisi ja nostaisi hänen itsetuntoaan. Ja mitä pahaa siinä on. Ei mitään, onhan se mukava kun tällainen suosittu mies sattuu olemaan sitounut juuri sinuun. Kuka haluaisi jonkun tumpelon miehekseen ja lastensa isäksi. Mutta jos sattuu niin, että joku naisista, joka sanoo olevansa ystäväsi, vihjailee sinulle jotain, jota et haluaisi kuulla, mutta jonka hän vakuuttaa todeksi ja katsoo sen tehtäväkseen ilmoittaa sinulle nimenomaan ystävänä, mitä sinä sanoisit? Entä jos joku näistä ihanista naisista kiintyisi mieheesi, haluaisi hänet omakseen ja tulee eteesi, katsoo suoraan silmiisi ja sanoo vakavalla ja vaativalla äänellä: ”Et sinä voi miestäsi omistaa!” Mitä siitä seuraisi? Kysykää minulta, jos ette tiedä. Se kuuluu asioihin, joissa uskallan sanoa olevani jonkinlainen asiantuntija.

Ja uskollisuus. Mitä se sitten on? Uskollisuutta vaistoilleen tai sinulle, tai jollekin muulle ihmiselle, joka sattuisi olemaan vaikka sisaresi, jota olet aina rakastanut ja auttanut parhaasi mukaan. Huomaat väkisinkin, vaikka se yritetään sinulta salata, kun satut raottamaan silmiäsi aamupuolella yötä ja näet miehesi olevan tulossa toiselta puolelta huonetta, jossa siskosi nukkuu, ja mies hiipii varpaillaan, ja olet pannut merkille salaiset katseet ja ilmeet heidän kasvoillaan myös päiväsaikaan, ajatteletko sinä niin kuin Venny, että eihän toki se voi olla mitään vakavaa, hehän molemmat rakastavat minua, ovat minulle mieluisia, ehkä hän on vain käynyt vilkaisemassa nukkuvaa, tai on sattumoisin kulkenut ohi, eikä halua herättää minua askeleillaan. Ja että kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun asia jossain vaiheessa paljastuu sinulle kaikessa alastomuudessaan, kun olet mitään epäilemättä jättänyt miehesi ja siskosi hoitamaan taloutta ja pikkuista poikaanne, joka tarvitsee silmälläpitoa, ja lähdet itse ulkomaille opiskelemaan kuukaudeksi, ja kun palaat ja näet heidän syylliset tai pettyneet ilmeensä, ja kaiken lisäksi siskosi alkaa pian sen jälkeen odottaa lasta, ja käy ilmi, että se on miehellesi. Miten silloin suu pannaan? Sen tietää Venny.

Ihailen Vennyä! Ihailen hänen kykyään kestää ja vaieta ja venyä tilanteesta toiseen. Vaikka on hänen ainakin alitajuisesti täytynyt tietää, mitä hänen kodissaan on tapahtunut ja tapahtuu kaiken aikaa.
Kumpi hänen olisi pitänyt karkottaa, miehensä vai nuorin sisarensa, joka oli pitkälti riippuvainen hänestä? Sisko asui virallisesti vielä elossa olevan äidin luona, mutta Venny oli joutunut ja tottunut avustamaan heitä molempia, ja myös muita sisaruksia. Jussi oli häntä siinä auttanut, mielellään, niin kuin oli antanut ymmärtää. Jos Jussi lähtisi, se olisi katastrofi koko laumalle. Hänelle itselleenkin. Totta kai Jussi oli hänelle ja koko perheelle tärkeä. Ei hän halunnut Jussista luopua. Mutta sen Venny ehdottomasti vaati, että asia on pidettävä salassa ulkopuolisilta. Ei edes sisaruksilleen eikä missään tapauksessa myöskään äidille siitä saanut sanoa sanaakaan. Se häpeä, joka siitä koitui, oli aidattava ja piilotettava parhaalla mahdollisella tavalla. Jo lasten takia.
Surunsa Venny purki maalaukseen, jonka nimenä oli Itkevä tyttö. Hän ripusti sen seinälle näkyvälle paikalle. Ehkä hän halusi muistuttaa siskoaan ja miestään tapahtuneesta. Hän ei näyttänyt heille omia tunteitaan, tyttö maalauksessa teki sen hänen puolestaan.

Kun ajattelen tätä kirjaa kokonaisuutena, näen sen suurena, laakeana lasikupuna, jossa kirjan henkilöt elävät viime vuosisadan alku- ja sitä edellisen loppupuolta, välillä tyynempää, välillä tuulisempaa elämäänsä, kuin suurennuslasin alla. Välillä joku heistä karkaa ulkomaille, mutta palaa takaisin samoihin, pinnalta lainehtiviin, mutta sisältä rauhattomiin ja voimakkaasti värähteleviin, olosuhteisiin. Paljon he eivät poikkea tämän päivän ihmisistä tiukan paikan tullen, vaikka heidän ulkoinen elämänsä onkin erilaista. Historian näkökulmasta osa heidän elämästään sattuu kansalaissodan aikaan, jolloin koko Suomi myrskysi ja veri lensi, perheet jakautuivat punaisiin ja valkoisiin. Se kosketti jossain määrin tätäkin kupusuojattua perhettä ja heidän taiteilijaystäviään. Tarvittiin Jussia pelastamaan oma vanhin poikansa, joka asettui punaisten puolelle ja oli vaarassa menettää henkensä. Hyvä veli verkosto toimi jo silloin.

Sen huomion tein sekä kirjasta, että näistä sen sen lukemiskokemuksista, että seksiä ei liiemmin tihku missään kohden, vaikka se kulkee sekä kirjan että siitä saamieni vaikutteiden punaisena lankana. Ehkä se johtuu aikakaudesta. Seksuaalisten kohtausten kuvaamisessa vaikutti sensuuri. Toisaalta jo nimi Neiti Soldan, kertoo jotain. Nykysin jo 13 vuotiaasta monet tytöt leikkivät aikuista, ja haluavat kokea kaiken. Neiti sanaa ei enää tarvita osoittamaan ”siveyttä”. Sitä käytetään hiukan ironisessa mielessä korostamaan jonkun ihmisen ”neitiyttä”, esim. joku poika voi olla 'neitimäinen', ja tiedämme heti hänet eleitä myöten.

Ihmisten yläpuolella, ilmassa, näen ylösnostettuina heidän elämänaikaiset, jälkeensä jääneet, saavutuksensa, Vennyn maalaukset (joita voi katsella netistä) ja Jussin kirjat, joita hän muutettuaan nimensä Juhani Ahoksi, kirjoitti, ja joita on saatavana tänäkin päivänä kirjastoista. Ihmettelen, millä aikaa he sen kaiken tekivät, kun heillä oli niin paljon muutakin puuhaamista. 
Mutta Tilly, mitä jälkiä hän jätti maailmaan? Ainakin sen voi sanoa, että hänen elämänsä on mukana tv-sarjana nähdyssä näytelmässä Venny Soldan-Brofeldt. Ja Juhani Aho on kirjassaan Juha, käyttänyt mallina itseään shemeikkana ja Tillyä Marjana, joka jättää miehensä shemeikan takia. Ja onhan Tilly päähenkilönä päässyt kertomaan tarinaansa tässä kirjassa, jonka pohjalta olen tätä juttua kirjoitellut. Ja heidän jälkeläisiään on varmasti vielä elossa. Joten enemmän he ovat jättäneet jälkiään kuin suurin osa Suomen muista kansalaisista. Heille tältä puolelta tuonpuoleiset kiitokset, vai miten päin se pitäisi sanoa. Vai voiko sitä sanoa ollenkaan. Terveiset kuitenkin.

Ja kiitokset Neiti Soldanista Tuula Levolle. Tämä oli mieluinen kirja minulle. Tähän oli tavallista helpompi samaistua. Nyt tunnen oloni sekä Tillyksi että Vennyksi. Ehkä haluaisin olla enemmän Venny, pääsisin vähemmällä kärsimyksellä. Tai mistäpä sitä toisten kärsimykset tietää.

PS.
Saattaa olla, että vielä kerran palaan asiaan blogissani, sillä pitäähän nämä oikeasti eläneet ihmiset saattaa kunnialla hautaan. Voihan olla, että joku, joka on seurannut tätä blogiani, ei saa käsiinsä itse kirjaa, vaikka käsittääkseni siitä on otettu jo ainakin kaksi painosta. Ei ihmisiä saa heidän kuoltuaan jättää roikkumaan maan päälle. Kirjassa on heidän viimeisistä ajoistaan kerrottu. Ehkä minäkin voisin vielä yhden bloggauksen verran heistä kirjoittaa, ellei se mene jo ihan kohtuuttomuuksiin, ja joku on jyrkästi sitä vastaan. Harkitsen. Kuolema on vakava asia, joka ei säästä ketään. Niin olen sen tajunnut. Kirjan palautan jo kirjastoon. Se on aika tarkkaan mielesä. Lukekaa tekin se. Pääsette ajassa hiukan taaksepäin. Sitten voi katsoa taas eteenpäin. Tuijottaa tätä hetkeä, joka on aina yhtä mielenkiintoinen, jos sen vain huomaa, se kun on niin lähellä, tuossa käden ulottuvilla.
Katsokaa lähiomaistanne (sellainenhan pitää olla jokaisella).  Rakastakaa häntä, älkää tuomitko. Tämä on yleinen ohje, koskee myös minua.




Ainekset tähän tekstiin on otettu Tuula Levon romaanista Neiti Soldan. Julkaisija Kustannusosakeyhtiö Otava. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 2000. (s. 286)

1.3.2012

VENNY, JUSSI JA TILLY







Siinä he ovat,

Venny, Jussi ja Tilly. Näen heidät sisäisillä silmilläni.
Koko maailma on avoinna heidän edessään. He ovat nuoria, maistelevat elämää kukin omalla tavallaan.

Venny rakastaa, Jussi rakastaa, Tilly rakastaa. He rakastavat. Mutta eivät tiedä ketä.
Linnut livertävät, pilvet vaeltavat. On ihanaa olla nuori ja rakastaa, mutta ei rakastella
- paitsi Jussi, jolla on siitä kokemuksia.

Venny tapaa Jussin. Jussi tapaa Vennyn. He ihastuvat, rakastuvat toisiinsa.
Mitä jos mentäis naimisiin?
Mennään, voi mennään. Mennään pian!

Herr, mein Gott, Herr, mein Gott, mamma vain kykeni mutisemaan, kun hän kuuli Vennyn aikeista.
Mamma oli ollut aina sitä mieltä, että vain Tilly, nuorin tytöistä, oli se, jolla oli toivoa, päästä joskus naimisiin, hänellä kun oli ulkonäköä. Sen tähden hän oli yllättynyt, melkein järkyttynyt, kun kuuli Vennystä ja Jussista. Koko muu perhe oli yhtä ällistynyt siitä äkillisestä ilmoituksesta, joka tuli Vennyn suusta eräänä iltana, kun he istuivat   ruokapöydässä:
Minut vihitään ensi viikolla kirjailija Brofeldtin kanssa.”

Tästä ilmoituksesta alkoi uusi vaihe koko perheen elämässä.

Jussi on kiva, Jussi on hyvä. Kaikki arvostavat Jussia. Pappa tykkää lukea, Jussi kirjoittaa kirjoja. Muu perhe pitää Jussista kun hän on papin poika, ei voi olla paha. Käyttäytyy tosi miellyttävästi.

Venny taas, no, sehän näkyy hänestä. Hän on ylpeä Jussista kun tämä on kelpuuttanut hänet vaimokseen. Ja rakkaus, kai se näkyy jo silmäkulmista ja kasvoista jotka herkästi kääntyvät hymyyn, vaikka Venny on muuten aika vakava ja työhönsä paneutuva, ei mikä tahansa tytönhuiskale. Hänellä on jämerät otteet elämäänsä.

Entäs Tilly? Tilly nyt rakasti kaikkea. Ei hän muuta osannutkaan. Auttoi siellä ja auttoi täällä. Ei hän käskyläinen ollut. Hänestä oli hauskaa tuottaa toisille iloa, jos ei muuten niin tekemällä jotain toisten hyväksi. Mutta vaikka hän oli kymmenen vuotta nuorempi Vennyä, eikä vielä täysi-ikäinen kun Jussi ensimmäistä kertaa puristi häntä kädestä käydessään esittelemässä itsensä vähän ennen häitä, kyllä hän tunsi jo silloin, että jokin muljahti kummasti hänen sydämessään, mitä se olisi voinut olla? Se oli paras unohtaa. Mutta ei hän enää voinut olla ajattelematta Jussia. Sekin oli vähän kummallista, mutta ei, se tunne piti heti haudata. Jussi oli nyt naimisissa Vennyn kanssa. Vaikka ei se voinut olla väärin, että hän piti Jussista, pitiväthän toisetkin. Hiukan sekaannusta aiheutti Gutten, perheen poika, joka oli ainoa joka osasi suomea ja luki suomeksi kirjoitettuja kirjoja ja tiesi ilmoittaa että Jussia syytettiin hänen kirjojensa perusteella epäsiveellisyydestä. - Ei mutta, kauheaa, voiko se olla totta! Se oli paha piikki, mutta siitä selvittiin. Olihan se sentään jotain, kun vävy perheessä oli niin kuuluisa, että hänestä puhuttiin jopa senaatissa.

Kumma, ettei Jussin perheestä ole paljon kertomista. Se oli jossain kaukana pohjoisemmassa Suomessa. Eikä Jussilla tuntunut olevan kovinkaan läheiset välit perheensä kanssa. Yhden kerran Jussi ja Venny tekivät sinne pyöräretken ja Tilly pyydettiin mukaan. Tilly oli siitä ihan pois suunniltaan, täynnä iloa ja halua, vaikka matka Helsingistä Iisalmeen oli sentään melko pitkä. Ja takaisinkin piti tulla. Sillä matkalla Tilly vasta tutustui lähemmin Jussiin.

Papalla ja mammalla oli kuusi lasta. Pappa, perheen isä, oli tuonut lapsilleen äidiksi mamman Saksasta ollessaan siellä opiskelemassa. Heillä oli viisi tytärtä ja yksi poika. Kaikkia lapsiaan he rakastivat yhtälailla. Vaikka ehkä he salaa sydämensä perimmässä ontelossa myönsivät itselleen, että osa lapsista oli, hm. miten sen sanoisi, no, sanotaan suoraan: epäonnistuneita. Kolme tyttäristä oli hermovikaista, luonteeltaan vaikeita. Ainoa poika saamaton, vailla minkäänlaisia tavoitteita.
Kaikkia lapsia kuitenkin kohdeltiin tasa-arvoisesti. Oltiin jopa edistyksellisiä. Siihen aikaan, 1800 - luvun loppupuolella, oltiin vielä sitä mieltä, että ilman ruumiillista kuritusta ei lapsista tule kunnollisia.
Tämä perhe tässä oli kuin rakkauden kukkaketo: ei selkäsaunoja, ei tukkapöllyjä, ei moittimista. Ei mitään mistä toinen olisi voinut pahastua. Rakkautta ja keskustelua käytettiin ainoina kasvatuksen aseina. Jos jotain pahaa oli, sellaista, jolle ei voinut mitään, siltä suljettiin silmät ja se mitätöitiin hiljaisuudella. Papalla oli sotilaskoulutus, mutta hän inhosi väkivaltaa, siksi hänestä ei ollut upseeriksi, mutta tolkku mies hän oli: kuului valtion rahapajan perustajiin. Suunnitteli ensimmäiset suomalaiset setelit ja kolikot. Ja J.W. Snellman nimitti hänet rahapajan johtajaksi. Onhan siinä jo meriittiä tarpeeksi. Mutta pappa kuoli. Ohjat siirtyivät Vennylle. Venny joutui huolehtimaan ja avustamaan äitiään ja sisaruksiaan Jussin myötävaikutuksella. Ja mikäs siinä. Venny rakasti perhettään, mutta pienellä varauksella:
Mikä ihme siinä, että joihinkin Soldaneihin on pesiytynyt tapa vajota toimettomuuden unitilaan?”

Nyt Venny maalaa tauluja, Jussi kirjoittaa kirjoja. Ei heillä ole aikaa hankkia omaa kotia. He asuvat jonkun vuoden milloin kenenkin luona, matkustelevat maailmalla...

Mutta pitää se koti olla, sanoo jossain vaiheessa toinen.
Vuokrataan huone Ullanlinnan kylpylästä! Siellä asuu tuttuja taiteilijoita.
Vuokrataan.
Vennyllä on hevosennaama ja miehekkäitä piirteitä, itse hän niitä nauraa, mitä se haittaa, on hauska rakastella silloin kun haluttaa ja lapsiakin voisi hankkia. Ulkonäöstä viis, tärkeintä on mieli. Molemmat ovat taiteellisia, ymmärtävät toisiaan. Nyt heillä on iso huone, näköala merelle. Iso pöytä keskellä huonetta, Venny piirtelee ja tekee luonnoksia, Jussi kirjoittaa toisella puolella. Pöytä on perusasia, se pitää olla. Toinen on kaappi jossa säilyttää tavaroita, onhan niitä, astioita ja vaatteita. Mutta tärkein kaikista on sänky. Kaksi sänkyä. Vierekkäin. Kaapin takana. Muuta ei tarvita. Oma talo ja liiat tavarat sitovat ihmisen, joka on luotu liikkumaan. Se on pahasta, kuin riippa nilkassa. Näin on hyvä. Ollaan valmiita lähtemään milloin tahansa, minne tahansa. Oi elämän autuus!

Mutta asiaan tulee yksi mutta. Sattuu niin pahasti, että Tilly on edelleen altis rakastumiselle. Ja vaikka hän kuinka yrittää pyyhkiä Jussin pois mielestään, tykyttää hänen sydämensä aina Jussin nähdessään. Ja jos hän vahingossa sattuu koskettamaan Jussia, tulee hänen muuten niin terveeseen sydämeensä rytmihäiriö. Sydän alkaa tykyttää omia aikojaan. Se tykyttää, tykyttää Jussille. Sana vain Jussilta tai katse, jo sydän heittelee voltteja. Ei ota rauhoittuakseen.

Tilly vieraili usein Ullanlinnassa. Hän oli sinne tervetullut. Hänelle sijattiin vuode kaapin toiselle puolelle. Siinä hän usein ennen nukahtamistaan kuunteli jännittyneenä ääniä, joita tuli kaapin takaa.
Niin minä opin mitä rakkauteen myös kuuluu. Huohotusta, vaikerrusta ja huokailua. Sitten oli aivan hiljaista.” Tilly sanoo.

Kun Venny ja Tilly kerran kahdestaan juttelivat, Venny kertoi avoimesti Jussin naisseikkailuista ennen avioliittoa. Tilly kysyi, eikö se häirinnyt häntä, nämä vieraat naiset? Ja eikö se tunnu ilkeälle, kun Jussi kertoo naisista, joiden kanssa oli ollut 'sillä lailla'.
Siihen Venny vastasi:
Mitä vielä, mustasukkaisuus on kerta kaikkiaan alhainen tunne, sille ei pidä antaa valtaa.”

Niin hän sanoi silloin. Sitä Tilly myöhemmin muisteli. Katkerana...



VÄLIPUHE  (laukkaava bloggariliisu):

Tarkoitukseni olisi tähän tapaan kertoa Tuula Levon romaanista Neiti Soldan.
Luin kirjan jokin aikaa sitten. Luin sitä kuin omaa elämääni. Siihen on helppo samaistua.
Kirjailija Levon oivallus panna Tilly kirjan kertojaksi on hyvä. Kerrankin Tilly, jota kukaan ei hänen eläessään kuunnellut, on saanut puhua koko vaietun elämänsä. Tuli hyvä mieli Tillyn puolesta. Kirja on kirjoitettu arkiseen sävyyn, liioittelematta. Se lisää sen uskottavuutta ja Tillyn roolia kertojana. Suosittelen kirjaa luettavaksi.

Tämän kirjoitukseni olisi siis tarkoitus jatkua; tämä on vasta kirjan alkupuolta, mutta olen nyt kahdenvaiheilla, jatkaako vai ei.

Olen hidas kirjoittaja. Joudun kirjoittamaan moneen kertaan, ennen kuin edes itselle kelpaa. Korjailen koko ajan. Välillä melkein hermostun. Kannattaako kirjoittaa, jos tämä ei ketään kiinnosta. Ei kommentteja, ei lukijoita. Niin minä ajattelen. En minä näitä itselleni kirjoita. Tarkoitus olisi olla välikappale, joka innostaisi lukemaan romaania (Neiti Soldan).

Sen verran kokematon bloggaaja olen, että en tunne välttämättä käytäntöjä, joita blogimaailmassa kehittyy väistämättä ja jotka ovat näkymättömiä. Saako tämäntapaisia juttuja jotka eivät ole suoria, vaan kulkevat omia ratojaan, jostain kirjasta edes kirjoittaa?
Onko se laillista? Tarkoitukseni on toimia kirjan hyväksi, mutta entä jos tällainen kirjoittelu onkin sille pahaksi?

En tiedä sääntöjä. Katsotaan nyt. 

Yksi ratkaisu olisi kirjoittaa pelkästään omia juttuja, joita saisi vaikka pahoinpidellä. En valittaisi. :)  Varsinaista kritiikkiä en osaa / halua  kirjoittaa, sillä julkaistu teksti on valmista. Ja minusta kaikki blogeissa julkaistu on yhtä valmista ja arvokasta, vaikka en sitä aina ymmärtäisikään. Vika on lukijassa.

Minulle on kyllä kerran sanottu: ”Lopettaisit tuon kirjoittelemisen. Tekisit senkin aikaa jotain kunnon työtä!”

(Mutta kun se on välillä niin mukavaa.)

Tässä kirjoituksessa on muuten suorat lainaukset alkuperäisestä teksistä kirjoitettu kursiivilla.


Ainekset tähän on otettu Tuula Levon romaanista Neiti Soldan. Julkaisija Kustannusosakeyhtiö Otava. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 2000. (s. 286)