Maria
oli untuvikko miesasioissa. Kun Josse kosi häntä, pyysi vaimokseen,
Maria hämmentyi, polvet notkahti, häntä heikotti ja
hän myöntyi hätäpäissään, kun luuli että siinä tilanteessa on
niin meneteltävä. Toista ei saa loukata. Tosin
häntä vähän pelotti, kun Josse kiroili ja puhui välillä rumia. Mutta
muuten Josse vaikutti hänestä kunnon mieheltä.
Siinä
he nyt asuvat, talossa, jonka Josse oli rakentanut vaimolleen häälahjaksi. Hyvä
lahja se oli. Ei yhtään hullumpi. Ja kaikki se, mitä tuli vastaan hyvät
ja ikävät asiat, kuuluvat kai elämään, Maria ajatteli. Niin
he elelivät enimmäkseen sovussa omassa pääjalka-talossaan
ihan
tavallista arkea.
Aina
lauantaina kun Josse ja Maria istuvat saunassa
ja
Jossen hikinen liha koskettaa Marian hikistä lihaa
ja
ulkoa kuuluu seinän läpi hmisten ääniä ja autot hurahtelevat
ohi
ylä- tai alamäkeä, sillä talo on rinteessä, he istuvat lauteilla
polvet
koukussa, pää polviin painettuna, kuumanlämpimissä
löylyissä,
sillä Josse tykkää kuumasta, Maria lämpimästä.
Siinä
he nyt kelluvat silmiemme edessä sakeassa höyryssä
alastomina
kuin kaksi isoksi kasvanutta sikiötä äidin kohdussa.
He
luulevat ettei kukaan heitä näe; he näkevät vain toisensa.
Joskus
Josse sivelee Mariaa rinnoista ja sanoo ihmettellen,
hartaalla
äänellä: Voiko olla totta, että kaikki tämä on meidän!
Kesällä
Mariasta on mukava istuskella pihassa tai makailla
vihreällä
nurmella, katsella pilviä, lueskella kirjoja tai kuunnella musaa äänentoistolaitteella.
Päiväkahvit
he juovat Jossen kanssa kesäisin aina keinussa tai päivänvarjon
alla pihatuoleissa. Josse
kertoo asioita maailmasta, ilmasta ja avaruudesta. Hän
opastaa ja neuvoo Mariaa. Jossella
on enemmän elämänkokemusta ja hän on paljon viisaampi kuin
Maria.
Maria kyllä kuulee Jossen äänen, mutta seuraa samalla miten mehiläinen pörisee kukassa, joku lintukin tuntuu laulavan ja hyttyset inisevät nälkäisinä. Sudekorentokin tuossa kiitää läpikuultavin siivin ilmassa, se surisee kuin pieni lentokone. Lämmin tuuli hyväilee ihoa, löyhyttää hiuksia, ja aurinko pilkistää pilvenraoista tai paistaa täysin pilvettömältä taivaalta.
Jossen
ääni kumisee kaiken aikaa taustalla, tummana ja matalana, turvallisena
äänijonona. Se on kuin sadepilvi joka lähenee ja loittonee.
Välillä
siitä tipahtelee sanoja tiuhaan tahtiin. Välillä se hiljenee.
Pihamaa
on kuin talomme kukkiva esiliina, Maria ajattelee.
Yritämme
pitää sen puhtaana
naapurien
takia.
Mutta
sitä minä ihmettelen, Maria kummastelee itsekseen, että Jossesta
siinä ei ole mitään merkillistä, että naapurit katsovat, kun hän
pissaa pihalla.
Suihku
saa lentää vapaasti korkealle ilmassa ja heijastaa kaikki
sateenkaaren värit.
"Täytyyhän kukkia kastella", Josse vaan sanoo ja tiristää viimeisetkin pisarat.
"Täytyyhän kukkia kastella", Josse vaan sanoo ja tiristää viimeisetkin pisarat.
Eniten
minä taidan pitää Jossesta silloin, kun hän katsoo minua
silmissään lämmin ja ihmettelevä, paljas katse.
Mutta
joskus kun hän ajaa autoa, minua pelottaa.
Hänen
suunsa on unohtunut auki.
Se
on vääntynyt onttoon asentoon
kuin
äänettömään huutoon.
Mutta
kun me joskus illalla kävelemme käsikoukkua, herrastelemme hienoissa
vaatteissa, ja vastaan tulee
kosteita paikkoja, lätäköitä tai pieniä lammikoita, joissa on vaarana, että kengät kastuu, Josse ottaa muitta mutkitta minut selkäänsä ja niin minä pääsen reppuselässä pahojen paikkojen yli, eikä yhtään pelota.
kosteita paikkoja, lätäköitä tai pieniä lammikoita, joissa on vaarana, että kengät kastuu, Josse ottaa muitta mutkitta minut selkäänsä ja niin minä pääsen reppuselässä pahojen paikkojen yli, eikä yhtään pelota.
Ja
kun me käymme ostoksilla rautakaupassa, joka on Jossen
mielipaikka,
seikkailemme hyllyjen välissä, eksymme
tahallaan
toisistamme, sitten me kohta jo kurkimme hyllyjen välistä, etsimme
toisiamme tavaroiden joukosta.
Kun
sitten törmäämme toisiimme, ja tuttu naama kuikistelee ihan
vieressä, tuntuu mukavalta. Minä hymyilen Josselle ja Josse
hymyilee minulle.
Paitsi
kassalla.
Siinä
olemme totisia.
-
Muista avata kassi, Josse sanoo.
Olisi
noloa jos kassaneidin täytyisi pyytää sitä.
Minä
avaan kassin.
Minustakin
on mukava olla rehellinen jos siihen on varaa.
Josse ja minä olemme kehittäneet uuden kielen.
Siinä
ei ole kielioppia ja se on helppo omaksua.
-
Kiru kurru, läkä kääkä öh?
(rakastatko
sinä minua)
-
Läkä kääkä, doo!
(niin
kuin sinä minua)
-
Äkä könkä lykä lönkä.
(sinä
olet minulle portti toisiin ihmisiin)
-
Hooo... Op! Op!
(mutta
sinulla on sen avain taskussa)
Syksyllä
kun
istumme sohvalla ja katsomme ikkunan takana liekehtivää
punakeltaista
roihua ja
sitä, miten keltaiset lehdet haavassa värisevät sinistä taivasta vasten,
Josse sanoo: Koskaan en ole nähnyt näin kaunista ruskaa!
Ihailemme
sitä yhdessä.
Mutta
äkkiä Jossen silmistä alkaa työntyä viiltävää, terävää
tuskaa.
Se
häviää vasta kun keitämme kahvit ja syömme pakastimesta otettua, mikrossa
sulatettua, kesällä leivottua pullaa.
Se
ero meissä on Jossen kanssa, että jos Jossella on ilmavaivoja hän
antaa tulla vapaasti, ei ujostele.
Edellyttäen
tietysti ettei ketään vierasta ole samassa huoneessa.
Jos
minulla on ilmavaivoja, Maria sanoo, ja me istumme kahden Jossen
kanssa esimerkiksi olohuoneen sohvalla, minä en millään
kehtaa antaa tulla noin vaan, kovalla voimalla.
Minä
teen sen hiljaa, niin hiljaa kuin mahdollista.
Mieluummin
ääneti, suhuuttamalla.
Tai
sitten luovun koko touhusta.
Annan
kaasujen pysyä vatsassa.
Silloin
Kun Josse ja minä
olemme
niin lähellä
kuin
ihminen voi olla toista ihmistä
on
yksinäisyys suurimmillaan.
Kaikki
mitä on, lakkaa olemasta
ja
sulautuu siihen mitä ei ole.
Ei
ole Jossea, ei minua
ei
ketään muutakaan.
Vain
joku voima
joka
kieppuu avaruudessa
valittaa
ja hengittää raskaasti
etsii
rajaa, pintaa
mihin
koskettaa, mihin iskeytyä sellaisella voimalla
että
voisi aistia toisen kautta oman olemassaolonsa.
Karlheinz Stockhausen: Inori