8.6.2015

Intiimejä hetkiä (JOSSE ja MARIA osa 3)




Maria oli untuvikko miesasioissa. Kun Josse kosi häntä, pyysi vaimokseen, Maria hämmentyi, polvet notkahti, häntä heikotti ja hän myöntyi hätäpäissään, kun luuli että siinä tilanteessa on niin meneteltävä. Toista ei saa loukata. Tosin häntä vähän pelotti, kun Josse kiroili ja puhui välillä rumia. Mutta muuten Josse vaikutti hänestä kunnon mieheltä.

Siinä he nyt asuvat, talossa, jonka Josse oli rakentanut vaimolleen häälahjaksi. Hyvä lahja se oli. Ei yhtään hullumpi. Ja kaikki se, mitä tuli vastaan hyvät ja ikävät asiat, kuuluvat kai elämään, Maria ajatteli. Niin he elelivät enimmäkseen sovussa omassa pääjalka-talossaan
ihan tavallista arkea.


Aina lauantaina kun Josse ja Maria istuvat saunassa
ja Jossen hikinen liha koskettaa Marian hikistä lihaa
ja ulkoa kuuluu seinän läpi hmisten ääniä ja autot hurahtelevat
ohi ylä- tai alamäkeä, sillä talo on rinteessä, he istuvat lauteilla
polvet koukussa, pää polviin painettuna, kuumanlämpimissä
löylyissä, sillä Josse tykkää kuumasta, Maria lämpimästä.

Siinä he nyt kelluvat silmiemme edessä sakeassa höyryssä
alastomina kuin kaksi isoksi kasvanutta sikiötä äidin kohdussa.
He luulevat ettei kukaan heitä näe; he näkevät vain toisensa.
Joskus Josse sivelee Mariaa rinnoista ja sanoo ihmettellen,
hartaalla äänellä: Voiko olla totta, että kaikki tämä on meidän!


Kesällä Mariasta on mukava istuskella pihassa tai makailla
vihreällä nurmella, katsella pilviä, lueskella kirjoja tai kuunnella musaa äänentoistolaitteella.
Päiväkahvit he juovat Jossen kanssa kesäisin aina keinussa tai päivänvarjon alla pihatuoleissa. Josse kertoo asioita maailmasta, ilmasta ja avaruudesta. Hän opastaa ja neuvoo Mariaa. Jossella on enemmän elämänkokemusta ja hän on paljon viisaampi kuin Maria.

Maria kyllä kuulee Jossen äänen, mutta seuraa samalla miten mehiläinen pörisee kukassa, joku lintukin tuntuu laulavan ja hyttyset inisevät nälkäisinä. Sudekorentokin tuossa kiitää läpikuultavin siivin ilmassa, se surisee kuin pieni lentokone. Lämmin tuuli hyväilee ihoa, löyhyttää hiuksia, ja aurinko pilkistää pilvenraoista tai paistaa täysin pilvettömältä taivaalta.
Jossen ääni kumisee kaiken aikaa taustalla, tummana ja matalana, turvallisena äänijonona. Se on kuin sadepilvi joka lähenee ja loittonee.
Välillä siitä tipahtelee sanoja tiuhaan tahtiin. Välillä se hiljenee.

Pihamaa on kuin talomme kukkiva esiliina, Maria ajattelee.
Yritämme pitää sen puhtaana
naapurien takia.

Mutta sitä minä ihmettelen, Maria kummastelee itsekseen, että Jossesta siinä ei ole mitään merkillistä, että naapurit katsovat, kun hän pissaa pihalla.
Suihku saa lentää vapaasti korkealle ilmassa ja heijastaa kaikki sateenkaaren värit.
"Täytyyhän kukkia kastella", Josse vaan sanoo ja tiristää viimeisetkin pisarat.


Eniten minä taidan pitää Jossesta silloin, kun hän katsoo minua silmissään lämmin ja ihmettelevä, paljas katse.
Mutta joskus kun hän ajaa autoa, minua pelottaa.
Hänen suunsa on unohtunut auki.
Se on vääntynyt onttoon asentoon
kuin äänettömään huutoon.

Mutta kun me joskus illalla kävelemme käsikoukkua, herrastelemme hienoissa vaatteissa, ja vastaan tulee 
kosteita paikkoja, lätäköitä tai pieniä lammikoita, joissa on vaarana, että kengät kastuu, Josse ottaa muitta mutkitta minut selkäänsä ja niin minä pääsen reppuselässä pahojen paikkojen yli, eikä yhtään pelota.

Ja kun me käymme ostoksilla rautakaupassa, joka on Jossen
mielipaikka, seikkailemme hyllyjen välissä, eksymme
tahallaan toisistamme, sitten me kohta jo kurkimme hyllyjen välistä, etsimme toisiamme tavaroiden joukosta.
Kun sitten törmäämme toisiimme, ja tuttu naama kuikistelee ihan vieressä, tuntuu mukavalta. Minä hymyilen Josselle ja Josse hymyilee minulle.

Paitsi kassalla.
Siinä olemme totisia.
- Muista avata kassi, Josse sanoo.
Olisi noloa jos kassaneidin täytyisi pyytää sitä.
Minä avaan kassin.
Minustakin on mukava olla rehellinen jos siihen on varaa.


Josse ja minä olemme kehittäneet uuden kielen.
Siinä ei ole kielioppia ja se on helppo omaksua.
- Kiru kurru, läkä kääkä öh?
(rakastatko sinä minua)
- Läkä kääkä, doo!
(niin kuin sinä minua)
- Äkä könkä lykä lönkä.
(sinä olet minulle portti toisiin ihmisiin)
- Hooo... Op! Op!
(mutta sinulla on sen avain taskussa)


Syksyllä
kun istumme sohvalla ja katsomme ikkunan takana liekehtivää
punakeltaista roihua ja sitä, miten keltaiset lehdet haavassa värisevät sinistä taivasta vasten, Josse sanoo: Koskaan en ole nähnyt näin kaunista ruskaa!
Ihailemme sitä yhdessä.
Mutta äkkiä Jossen silmistä alkaa työntyä viiltävää, terävää tuskaa.

Se häviää vasta kun keitämme kahvit ja syömme pakastimesta otettua, mikrossa sulatettua, kesällä leivottua pullaa.


Se ero meissä on Jossen kanssa, että jos Jossella on ilmavaivoja hän antaa tulla vapaasti, ei ujostele.
Edellyttäen tietysti ettei ketään vierasta ole samassa huoneessa.
Jos minulla on ilmavaivoja, Maria sanoo, ja me istumme kahden Jossen kanssa esimerkiksi olohuoneen sohvalla, minä en millään kehtaa antaa tulla noin vaan, kovalla voimalla.
Minä teen sen hiljaa, niin hiljaa kuin mahdollista.
Mieluummin ääneti, suhuuttamalla.
Tai sitten luovun koko touhusta.
Annan kaasujen pysyä vatsassa.


Silloin Kun Josse ja minä
olemme niin lähellä
kuin ihminen voi olla toista ihmistä
on yksinäisyys suurimmillaan.
Kaikki mitä on, lakkaa olemasta
ja sulautuu siihen mitä ei ole.

Ei ole Jossea, ei minua
ei ketään muutakaan.
Vain joku voima
joka kieppuu avaruudessa
valittaa ja hengittää raskaasti
etsii rajaa, pintaa
mihin koskettaa, mihin iskeytyä sellaisella voimalla
että voisi aistia toisen kautta oman olemassaolonsa.



      
                         Karlheinz Stockhausen: Inori