Jos
olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla
työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet
pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät
hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos,
niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma
Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!
Oikeastaan
- pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on
jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole
sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on
kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain
ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on
kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi.
Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta,
jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut
yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä
he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti
kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse
nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin
rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.
On
yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa
viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen,
sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron
siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä
hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä
puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa.
Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä
kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden
peitoksi.
Alaston
totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli
sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen
minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.
Tuossa
maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää
vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio,
vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta
vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen
jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus
ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja
kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin
ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.
Ulkosalla,
valon hitaan tulvan alla! Siinä
sanoja, joista saan voimaa. Se
on kauniisti sanottu. Luin
sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.
Kaipaat
ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi
muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!
Voin
yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.
Ensimmäinen
maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin
lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä
vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät
kulkevan väärää latua.
Jaksatko
kuunnella?
No. Toinen
oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin
este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen
ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän
kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän
yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän
pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua
hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi
toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen
tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan.
Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku
veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti,
äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi
rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti,
huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja
Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen
huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi
selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä.
Bruno kulta!
Ei,
ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se
tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä
elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia.
Kun
tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa
myös kolmas
maailma: Toiset ihmiset.
Bruno
kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä
kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä,
virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti
käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen
herttainen.
Bruno
suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin,
niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi,
kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!
Kokemattomana
osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan
tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten
kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän
käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu
alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti
puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti
tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten
kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä
naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota
saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten
puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun,
ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli
sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia,
joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät
alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin
viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja
alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa -
luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta
oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja
noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut
naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat
mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät
paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali
käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin
tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli
kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin
laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä
hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti
pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.
Jaksatko
vielä kuunnella?
No
hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin
vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin
vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli
vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen
sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä
hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan
suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata
lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa
kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen
kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan
olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne,
ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.
Peitin
käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa
osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien
välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata
lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat
harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä
minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä
kaulasta.
Myötä-
ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä,
pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen
todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa,
niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin
suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan
hänen
itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka
mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja
vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana.
Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä
sure. Suren Brunoa ja itseäni.
Luoja
antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä
mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan
sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui -
ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen
valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä
muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon
parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja.
Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa
käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen
minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä
käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.
Bruno
istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä
hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.
- Käytkö kulta
avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.
Kuulin, kun Bruno ähkäisi
ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven
raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka,
lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari
senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä
tuoksu? Sekin hur-maa- va!
Olin
iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun
naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille
huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä,
teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät,
vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt
siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen
hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti
johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan
tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei,
Brunon mukaan, koko maailmassa!
Vieläkö
jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.
No. Jatkan. Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän
olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä,
mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja
veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja
alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun
kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua
kieltämättä jännitti.
Ehkä
se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä.
Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat
uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat
päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta,
kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos
jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon
kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?
En
halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin
järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta
pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa
sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain
pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet
kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen
kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle
tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki
kolme.
He pitivät silmäpeliä
Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman
tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä
koko ajan näkyvissä.
Siitä
se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa liikaa
voimillesi. Haluatko kuulla loputkin?
Hyvä
on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun
ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen
silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:
Suunnitelma
onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua
tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla.
Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa
kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä
tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet
tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt
Bruno on onnellinen.
Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.
-
Mutta se lapsi?
hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän
lupasit kertoa!
Niin.
Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä
onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä
ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta
katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä
silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä
tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se
on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.
Jatkan.
Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä,
kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon
Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut
humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta
kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin
oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli
myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut
mitään nimiä.
Eräs
toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno
oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa,
ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta
jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen.
Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin,
sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa
mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt
muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä
lohdutusta viinasta. Lapsi, joka
oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.
Tämän
kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä
toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini
jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään
löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta
sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä
tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen
nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi
vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi
sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain
kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää
toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen
onnellinen äiti!
Ajatella!
Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä
naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt
lapsensa.
Me
rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen
pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta.
Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa.
Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki
vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!
Eilen
oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku
sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän
tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!
Kiitos,
kun jaksoit kuunnella!
(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart. Video: Kanál uživatele Chlap77 )
Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.
(Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )