18.5.2012

HIRVEÄ IHMINEN





Herra, en ole paha, vaikkei minulta puuttuisi syitä olla. Näin sanoo Pascual Duarte Celan kirjassa Pascual Duarten perhe, sen ensimmäisen luvun ensimmäisessä lauseessa. Pascual oli likainen mies. Hän ei tahtonut tahria itseään vedellä, vaan teoillaan, joita ei pyydellyt anteeksi, sillä ne olivat muiden aiheuttamia.

Herra, en ole paha, vaikka tunnen itseni pahaksi, voisin aloittaa tämän puolustukseni, jos haluaisin, mutta se, että minusta tuli paha ja hirveä ihminen, vaikka halusin tulla hyväksi, ei johdu minusta, se johtuu ihmisistä, joita en huomioinut ja huoltanut tarpeeksi, vaikka he olivat ystäviäni.

Täällä me vaellamme maapallon kaltevalla pinnalla, toinen toisestamme mallia ottaen. Missä on oma elämämme? Ja sen alkuperäinen ja ainutlaatuisen vilpitön ja puhdas pyrkimys hyvään? Miksi saamme uida kyyneleissä, sen jälkeen kun joku kadottaa elämänsä meidän huolettomuutemme takia?

Hyvyytemme katoaa matkalla. Olen surullinen kertojanne. Kaksi hahmoa olen luonut, toinen Han, toinen Hun. Loin heidät kuvatakseni millaista voisi oikea elämä olla. Ajattelin tehdä heistä onnellisia, toistensa puolesta itsensä uhraaviksi, mallikappaleiksi, jotka korostavat elämän pyhyyttä ja suurenmoisuutta. Mitä vielä.

Ensin katosi Han. Arvelen, että hän lähti etsimään vapautta. Sitten lähti Hun. Arvelen, että hän lähti etsimään henkilöä nimeltä Han. Tai sitten hän etsii koko ajan, niin kuin minäkin, kertojanne, vain itseään. Elämämme loppuun asti kierrämme rataa itsemme perässä. Miten huvittavaa. Niinkö?

Hun ja Han. Vähällä, etten lähtenyt heidän peräänsä. Sen esti laiskuuteni. Laiskuus on ainoa vahvuuteni. Olen siitä ylpeä. Miten monta huonoa tekoa on jäänyt tekemättä laiskuuteni takia. Ilahduttavan monta! Miten monta lasinkirkasta, mutta tuhruiseksi kuivunutta kyyneltä olen vuodattanut vain sen takia, että olen ollut liian ahkera. Luoja sen tietää. Yksikään kyynel ei ole mennyt hukkaan. Säilytän niitä lasipurkissa, jossa on tiivis kansi.

Toista on sentään säilyttää kyyneleitään, kuin omaa varvastaan, niin kuin ystäväni Seraffi teki. Hän sai leikkaavan kirurgin ympäripuhuttua ja he tekivät sopimuksen, että kun liikavarvas Seraffin vasemmasta jalkaterästä, pikkuvarpaan vierestä, oli irrotettu, kirurgi pudottaisi sen Seraffin tuomaan puhtaaseen lasipurkkiin ja lorauttaisi klorofeenia, vai olisiko ollut pirtua, päälle. Ja niin tapahtui. Seraffi säilytti samanlaista tyhjennettyä ja puhtaaksi pestyä sillipurkkia missä kyyneleeni nahkeaksi levinneenä kerroksena kuvitteellisena muistona tekemistäni tyhmyyksistä lepäsivät kirjahyllyssä, asunnossaan television päällä, ihan oikeasti. Aina kun näin sen ylimääräisen varpaan lilluvan siinä, kirkkaassa nesteessä, minua puistatti ja muistin omat tyhmyyteni. Mutta Seraffille se oli ylpeilyn aihe ja voiton merkki.

Seraffi, Seraffi, kuinka paljon kyyneleeni lisääntyivät, ei ahkeruuden vaan surun takia, jota tunsin, kun sillä tavalla kuolit hukkumalla uima-altaaseen saunamatkallasi. Minun olisi pitänyt istua silloin lauteella mukanasi ja laskeutua altaaseen seuraksesi, niin kuin olit pyytänyt. Mutta olin matkoilla, enkä voinut estää hukkumistasi. Seraffi, anna minulle anteeksi! Matkan voi aina peruuttaa, mutta ystävyyttä ja kuolemaa ei ollenkaan, tai ainakin hyvin harvoin. Seraffi, älä vihaa minua. Äläkä sinäkään Anni, sinunkin kuolemasi lepää niskassani. Sekin olisi ollut helppo estää pelkästään istumalla vieressäsi yksiössäsi aseman laidalla, silloin kun sinulla oli paha olla ja tunsit olosi liian yksinäiseksi jaksaaksesi elää. (Ja minulla omat puuhat kesken.) Kuolemasi teki minut laiskaksi. Kun ei tee mitään todellista, ei voi mikään jäädä kesken. Ajattelua ei ikävä kyllä voi estää. Mitä enemmän yrittää, sitä enemmän ajatukset melskaavat ja surisevat pään sisällä.

Helppo kuvitella kaikki ihmiset kulkemaan maapallon kaltevalla pinnalla peräkkäin etsimässä itseään, joukkona, suurena laumana, mutta aina yksin. Kohtalo kulkee edellä. Seuraamme sitä varjona. Jos joku erottuu joukosta, se on hänen onnensa tai onnettomuutensa. Jos joku sulautuu joukkoon ja luulee olevansa turvassa, ei se auta. Aina joku putoaa. Ja jos joku löytää itsensä se voi olla liian myöhäistä. Harva löytää etsimänsä. Voimme törmätä mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin, tavaramassoihin, kuolleisiin eläimiin, tallaantuneihin kasveihin, mutta mitään todellista on vaikea löytää. Kaikki pelkkää kuvittelua.

Mutta ei pidä menettää toivoa. Odottaessani, että Han ja Hun palaavat, sillä totta kai he palaavat, eivät he minnekään ole kokonaan voineet kadota, kyllä nälkä porsaan kotiin ajaa, äiti sanoi, palaan minä, kertoja, elämäni alkulähteelle, joka löytyi hyllystä Sianhoito-oppaan ja Välskärin kertomusten välistä. Sininen, ohut kirja, kovakantinen. Vähän haalistunut. Kaikki merkinnät siinä kuin kartassa, joka alkaa mustasta pisteestä ja päättyy mustaan pisteeseen. Ehkä ne antavat suuntaa tähän hetkeen. Ne ovat kuvia lapsen mielen sisältä. Siitä vähän (ehkä) ensi kerralla, elleivät Han ja Hun, tai edes toinen heistä saavu yllättäen sotkemaan suunnitelmia.

Kitkutellen, kitkutellen täällä kuljetaan. Aloitetaan ensimmäisistä kirjaimista, joka ovat paperilla. Kovin epätasaisia ja puutteellisia niiden täytyy olla. Mutta kenelläpä eivät kirjaimet ole aluksi horjuneet synnyttyään tähän maailmaan pitkäraajaisen vasikan tavoin, maahan välillä lysähtäen, siitä voimaa keräten. Ja ennen pitkää tuo vasikka kasvaa. Se ei tarvitse enää viivoja avukseen, eikä muista milloin ja missä mikin tapahtuu. Mutta jos siitä löytyy mustaa valkoisella, se auttaa muistamaan. Katsotaan.

Avaan kirjan jonka nimi on Särkynyt sydän.

Ensimmäisellä lehdellä on merkintä: Ma-ti on hul-u. Hy-vää yö-tä o-ma mi-nä.


4.5.2012

Hun lähtee liikkeelle

     Kevät



    Kun Liisu oli vähän ennen jäiden lähtöä saanut luotua kaksi hahmoa, joista toinen oli Hun ja toinen Han, joita hänen oli tarkoitus liikutella niin kuin lapsena paperinukkeja - jotka korvasivat barbeja, ja joita hän oli itse piirtänyt kun niitä ei saanut kaupasta – oli hän hyvin pettynyt.

    Hänen tarkoituksensa oli liikutella näitä isona luomiaan olentoja, niin kuin ne olisivat oikeasti eläviä ja olemassaolevia ihmisiä.

    Katin viikset! Ei siitä mitään tullut. Paperinukkeja oli sentään helppo käsitellä, ei tarvinnut kuin vähän kädellä auttaa, niin ne pomppivat tasajalkaa milloin kauppaan, milloin toistensa luo leikkimään, ja nukkumaan ne kävivät kiltisti, aina kun Liisu tahtoi. Eikä niiden tarvinnut edes puhua, kun Liisu puhui niiden puolesta.

    Koskaan ne eivät lörpötelleet turhia, siitä Liisu piti huolen. Ne ne olivat aina iloisia ja onnellisia, sillä Liisu oli piirtänyt niiden suut nauruun, ja silmät niillä oli kuin kaksi aurinkoa - ylä- ja alaripset auringonsäteinä - vaikka Tepen mielestä ne muistuttivat enemmän siiliä , tai jotain vielä pahempaa, jota Liisu ei kehtaa sanoa. Tepe oli iso poika, joka puhui välillä noloja asioita. Muuten oli kiltti.

    Mutta Hun ja Han. He olivat aikuisia, eivätkä he niin vaan suostuneet liikuteltaviksi. He halusivat liikkua itse. Kun he kävivät lenkillä tai muuten vaan olivat jonnekin menossa, Han käveli 5-10 metriä edellä, Hun yritti pysytellä perässä. Se, että Han johti, oli itsestään selvää. Han oli vähän vanhempi ja viisaampi kuin Hun.

    ”Oota! Älä mee niin lujaa, minä en pysy perässä!” Hun huusi, ja Han pysähtyi. Mulkaisi, on ehkä turhan paha sana, mutta ainakin voi sanoa: katsoi närkästyneenä, ja harmitteli melko varmasti, että voi surkimus mitä minun pitää laahata perässä. Niin ainakin Liisu ajatteli. Mutta se mitä Liisu ajatteli ei aina suinkaan ollut mitä Han ajatteli, Liisu vain kuvitteli.

    Mikään ei ottanut sujuakseen. Tuskin Liisu oli saanut hahmot isolla vaivalla luoduksi, kun ne jo alkoivat temppuilla. Han katosi heti alkuunsa, ja Hun istui vain tai makasi sängyssä ja itki. Luultavasti hän itki sitä, että hänet oli noin vain hylätty. Ja kyllä Liisu itsekin olisi itkenyt, jos joku hänelle tärkeä henkilö olisi yhtäkkiä kadonnut. Lapsena hän kerran itki, kun äiti oli lähtenyt pyörällä kauppaan, eikä häntä kuulunut takaisin. Vaikka hän vähän väliä nousi keittiön tuolille ja kurkisti ikkunasta maantielle, äitiä ei vain näkynyt. Kauhu ja pelko litistivät hänet lattialle polvilleen ja hän rukoili: Hyvä Jumala, anna äidin tulla terveenä kaupasta! Ja Jumala antoi. Äiti tuli terveenä kaupasta, pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi: Ohoh, onpa siellä kova helle. Varmaan on ukkosta ilmassa!

    Mutta Hun ja Han. Ei tästä tule mitään. (Liisu huokaisee.) Han on kadonnut. Hän ehkä pysyy kadonneena, tai sitten ilmestyy yllättäen takaisin. Viime aikoina on saanut usein lukea lehdestä kadonneista ihmisistä. Ihan oikeasti kadonneista. Jotkut heistä löytyvät kuolleina maahan haudattuina, tai järven tai joen pohjasta, tai sitten he löytyvät elävinä, mikä olisi aina paras vaihtoehto. Mutta on se kamalaa. Mites Han? Se selvinnee varmaan joskus. Toivotaan.

    Mutta entäs Hun? Jotain on hänelle tehtävä. Ei häntä yksinkertaisesi voi jättää jatkuvasti sisälle oman onnensa varaan. Ulkona paistaa aurinko ja on tullut jo kevät! Linnut laulavat ja tappelevat pesäpöntöistä, ja Hun vain makaa sängyssä ja rypee itsesäälissä.
    Häntä on autettava, muuten tämä tarina pysähtyy tähän.

    Hun makaa sängyssä, hengittää raskaasti. Varmaan näkee taas painajaisia. Liisu menee tönimään Hunta hereille, tämä säikähtää ja nousee istumaan. Liisu ottaa äidin roolin ja komentaa: Tämä peli ei vetele! Nyt nouset heti ja puet päälle ja lähdet ulos! Virkistymään!

    Hän sanoo sen äänellä, jota Hun, tuo Liisun luoma, ei voi vastustaa. Vähän vastahakoisesti Hun vetää toppahousut päälle, panee paksut villasukat, lisää korkeakauluksisen harmaan villapaidan, pujottaa lenkkarit jalkaan, ja voi ihmettä! Hun avaa kuin avaakin oven ja astuu pihalle. Liisu on mielissään, kun sai Hunin liikkeelle.

    Lumi on sulanut, missään ei sitä enää näy. Jäljet joita Hun muistaa katselleensa pihaoven takana (ei kun se oli etuovi, Liisu muistuttaa, mutta Hun ei välitä), jäljet jotka Han oli jättänyt jälkeensä pihaoven takana olivat kadonneet lumen mukana. Hun katsoo surullisena Liisua, näyttää kuin hän ei tietäisi, mitä hänen pitää ajatella.

    Kyllä hänen on jo aika itsenäistyä ja toipua jo surusta. Mikään ei saa kestää liian kauan, ei edes elämä, Liisu ajattelee. Mutta kun Hun jää seisomaan oven eteen valetulle sementtilaatalle eikä anna merkkiäkään että lähtisi siitä eteenpäin, Liisu tönäisee häntä keveästi, nyt melkein ystävällisesti, ja kas, hän onnistuu! Hun lähtee liikkeelle, mutta hän kulkee kuin unissakävelijä. Ja hän puhuu itsekseen, mutisee jotain, mutta ääni on niin hiljainen, että sitä on vaikea kuulla. Onneksi Liisu kuitenkin kuulee. Näin Hun puhuu:

    Minä tiedän nyt, mitä suru on: se on vaahtoa meren hurjimman aallon huipulla, mutta tyyntyy siitä vähitellen pikku hiljaa keinuvaksi laineeksi. Ja mitä järkeä oli istua sisällä ja odottaa hämäkkinä että Han antaisi edes jonkin merkin olemassaolostaan, tai ilmestyisi muuten vaan muina miehinä yllättäen, niin kuin oli hävinnytkin. En tiedä toivoako vai ei, että hän tulisi takaisin. Tuskin tulee. Ja syy on minun. Olin hänelle pelkkänä taakkana. Ei minusta ollut hänelle mitään iloa.

    Liisun teki mieli lohduttaa, mutta ei hän voinut sen kummemmin tehdä mielensä mukaan. Asiat ottivat ylivallan. Han oli Han, itsepäinen itsenäinen mieshenkilö, joka ajatteli kaikesta niin kuin halusi ajatella. Mutta ei Hun ollut paha ollenkaan, vähän tyhmä vain ja liian riippuvainen.

    Mutta nyt Hun oli jo kaukana menossa. Minne hän menee? Toivottavasti Hun ainakin palaa takaisin, muuten olen pulassa, Liisu voivotti. Ei ole helppoa luoda uusia hahmoja menneitten tilalle. Sumu nousee ja laskee. Jos se nousee. Tulee sade. Jos se laskee. Tulee kirkas päivä. Niin yksinkertaista. Mutta tässä erilaisten hahmojen maailmassa elämä kulkee kuvina, jotka vyöryvät eteenpäin näennäisesti ilman alkua ja loppua. Kuka niistä ottaa selvän. Jotain kuitenkin aina tapahtuu. Se on lohdullista.