Jo
kaukaa näin tumman, epämääräisen ihmisjoukon seisovan
siinä kuin haudan partaalla.
Sadekuuro
oli loppunut. Katu oli märkä. Autot roiskauttelivat
vettä ajotieltä ja hujauttelivat ohi mistään piittaamatta. Mutta ne vain seisoivat ja tölläsivät, uteliaat. Kumma, miten
ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti kun jotain tapahtuu. Lisäsin vauhtia.
Paikan
päällä tungin itseni sisäpiiriin, totta kai; sen verran lyhyt
olen, etten olisi muuten nähnyt yhtään mitään.
Siinä
se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin ihmistalja, taivaan
alle auki levitetty. Nuori mies!
Onkohan
se saanut sairauskohtauksen, ajattelin. Kuolemakin vilahti mielessä
karmeana, mutta kihelmöivänä mahdollisuutena, mutta ei kai nyt
sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, ihan
kuin kuollut. Teki mieli kysäistä vieressä seisovalta, mitä hän
arveli, mutta kun kukaan ei puhunut mitään, en minäkään
viitsinyt avata suutani. Jotkut pudistelivat päätään, jotkut
tuijottivat kohdetta silmät kiiluvina kuin kuin hypnoosissa.
Useimmat vain kurkistelivat suu auki hölmön näköisinä.
Nuorukainen kadulla, vaatteet likomärkinä, kasvot sateesta
kiiltävinä. Pitkä oljenvaalea tukka oli levinnyt sädekehäksi pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut
kiinni asfalttiin.
Sitäkin
olisi voinut ajatella, että se vain nukkui. Mutta kuka nyt kadulle
olisi asettunut pitkäkseen, varsinkaan sateella.
”Se
on varmaan kännissä!” joku takarivissä mursi hiljaisuuden. Heti
kaikki nyökyttelemään, niin niin, kännissä sen täytyy olla.
”Onkohan
sillä sairauskohtaus?”
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki, joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki, joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.
”Elossa
on! Aika voimakkaasti tuoksahtaa. Onkos kukaan soittanut
ambulanssia?”
Kaikki
katselivat toisiaan, mutta kukaan ei ilmoittautunut.
”Onkos
kellään kännykkää?”
Jotkut painelivat myös taskujaan, ja viisi kännykkää ojentui kohti. Mies
valitsi lähimmän ja alkoi naputella sitä ja puhui siihen niin epäselvästi, että en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän ojensi kännykän takaisin ja sanoi tärkeän näköisenä:
”Joo,
ne lähettää poliisin. Ei tässä kai mitään hätää ole!”
Ajattelin
jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta huomasin kellosta,
että minun oli pakko lähteä. Meillä on kotona hyvin tarkat
ruoka-ajat. Kello oli jo kymmentä vaille. Oli pidettävä jo
suorastaan kiirettä. Vaimo olisi lopun iltaa huonolla tuulella, jos
myöhästyisin.
Vähän harmistuneena työnnyin ihmismuurin läpi ja
jätin kateellisena muut tölläämään. Kuljin melko ripeää
vauhtia. En kuitenkaan pannut juoksuksi, kuka nyt ulsteri päällä
juoksisi, varsinkaan aikamies, ja ainakin lenkkarit olisi pitänyt olla jalassa. Koko ajan sadattelin mielessäni, minua harmitti. Tässä kaupungissa tapahtuu sentään harvoin
mitään. Olisi ollut mukava nähdä, kun poliisiauto tuli. Mitä ne
olisi sanonut ja tehnyt? Olisiko ne itse nostaneet miehen autoonsa,
vai olisiko ne määränneet toiset sen tekemään? Vilkaisin
taakseni. Siellä niitä vielä seisoi, ihmisiä, joilla ei ollut
kiire mihinkään. Poliisiautoa ei kuulunut, vaikka kuinka korviani
höristelin.
Kaiken
maailman kännikalat, ajattelin kun muistin nuorukaisen. Nuorenapa ne
nykyisin aloittavat! Minä sentään olin jo melkein kolmikymmpinen,
kun ensimmäistä kertaa astuin juomapaikan ovesta sisään kun toiset houkuttelivat. Vaimo on alusta asti ollut sitä mieltä,
ettei kännääminen kannata. Oli minulla tuuria, kun sain raittiin
vaimon. Oksettaa kun näkee akkoja humalassa. Ei edes mitenkään
harvinaista nykyisin.
Olin
jo puistikon kohdalla, kun poliisiauton ääni kuului vaimeana takaapäin, vaikka ne painoivat varmaan täysillä. Ne on sellaisia
jeppanoita, nuoret poliisit varsinkin, että ne mielellään
huvittelee panemalla pillit soimaan, vaikkei mitään tarvista olisikaan. Ne varmaan kuvittelee, että toiset kunnioittavat
heidän ajotaitoaan kovassa vauhdissa ja menevät suosiollisesti sivuun.
Pysähdyin kuuntelemaan.
Kesti aika kauan ennen kuin ujellus taas alkoi. Nuorukainen oli
ilmeisesti autossa ja huristeli jo tietämättään kohti jotain, mitä minäkään en tiennyt. Ihmiset olivat jo varmasti alkaneet
hajaantua. Taivaasta tipahteli harvakseltaan pieniä hiutaleita. Mahtoikohan se paikka, missä nuorukainen oli maannut, ollenkaan enää erottua.
Yritin
karkottaa nuorukaisen pois mielestäni, mutta tuntui jotenkin
omituisestih että hän seurasi minua. Ihan kuin hän olisi tarttunut
minuun kiinni. Koko matkan hän roikkui mieleeni tarrautuneena kuin
takiainen. Kiusaantunena ravistelin itseäni. Takista ja harteilta
irtosi heikosti jotain märkää, mutta nuorukainen ei tuntunut
laskevan irti.
Vasta
kotona, kun omat poikani hyökkäsivät kimppuuni, pikku nassikat, löysäsi nuorukainen otettaan. Helpottuneena komensin penskat
pesemään käsiään. Vaimo oli kattanut pöydän valmiiksi. Ruoka
näytti jo odottavan. Kello oli jo aika paljon yli, mutta vaimon
ilmeestä näin, että ei ollut vielä mitään hätää. Suopeasti
hän otti hatun päästäni, katsoi sitä huolestuneena, kun se oli
kostea, ja nosti sen hattutelineelle. Sitten hän moiskautti
poskelleni suudelman. Sellainen tapa minun vaimollani on, hupsukalla,
silloin kun se on hyvällä tuulella.
Nuorukaista
en enää viitsinyt ajatella. Siinä me istuimme ruokapöydässä,
onnellinen, ehjä perhe. Kiitollisena katselin omia pellavapäitäni,
pikku höpönassuja. Heistä ei tarvinut olla huolissaan. Vaimoni oli
heidät hyvin kasvattanut. Kumpikaan ei pitänyt kyynärpäitään
pöydällä, he istuivat kuin kaksi vanhaa arvokasta herraa, vaikka
olivat niin pieniä vielä. ”Saisisko leipää”, pyysi nuorempi.
Vanhempi, jonka kohdalle leipävati oli asetettu, ojensi sitä
hänelle huolehtivasti kuin herrasmies. Kyllä minun kelpasi.
Tyytyväisenä olisin ollut valmis vaihtamaan suopean katseen vaimon
kanssa, mutta tämä oli kurottamassa kaadinta toiselta puolen
pöytää eikä huomannut minua.
Mutta
yöllä, unessa, nuorukainen ilmestyi jälleen.Tyhjästäkö se tuli? Yhtäkkiä tunsin vain, että joku tarrautui minuun lujalla
otteella. Ja pian huomasin kauhukseni, että nuorukainen oli kömpinyt
syliini, iso mies! Yritin irroittaa hänen käsiään kaulan ympäriltä, mutta turhaan. Ponnistelin ja ponnistelin. Mutta vaikka
kuinka yritin kiskoa irti hänen nihkeitä, kylmiä sormiaan, ei hän
irrottanut otettaan. Ja aina kun minä hellitin, lakkasin
reuhtomasta, hän laski päänsä luottavaisesti olkapäälleni. Kuin
pieni lapsi.
Jouduin
kantamaan häntä käsivarsillani läpi koko loppuyön, aamuun asti,
vaikka olin luullut jo illalla päässeeni hänestä eroon. Kun
uupuneena aamulla heräsin ja ojentelin puutuneita käsivarsiani
ajattelin kyllästyneenä: mokomakin kännikala! Antaisi ihmisten
nukkua edes yönsä rauhassa.
Narcissus, an dramatic piece for solo piano by the Finnish composer Einojuhani Rautavaara in 2001 for the first Helsinki Piano Competition.
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)
- Yllä oleva lainaus videon toimittajalta, Yingying Su. Video YouTubesta.