Itkevä pää
"JOUTUKAA
NYT SULJETAAN
Ellei
ole mieleesi, niin syytä itseäsi, sanoin.
Toiset
osaavat pitää puolensa, ellet sinä osaa.
Mutta
jos Albert lähtee tiehensä, muista mitä sanoin.
Häpeäisit,
sanoin, että näytät vanhalta akalta
(Ja
hän oli vain kolmenkymmenenyhden.)
En
mahda sille mitään, sanoi hän, naama venähtäneenä"
-
T.S. Eliot
Että
minua harmittaa. Hun riippuu ihmisissä, vaikka hänen pitäisi
seistä omilla jaloillaan.
Se,
että Han lähti, on selitettävissä. On ahdistavaa olla joka hetki
yhdessä, kuunnella toisen mielipiteitä, tehdä toisen puolesta
mitäänsanomattomia turhia tylsiä asioita, joista ei itse millään
tavoin välitä.
Olen
usein nähnyt miten Han katselee ulos ikkunasta, josta tällä
hetkellä näkyy vain sateen pieksemää maisemaa ja kellastuneita
koivuja. Olen kuullut kun hän mutisee itsekseen: Aina samat maisemat
samoista ikkunoista. Vuodenajat vaihtuvat, mitään ei tapahdu. Minä
kyllä häivyn tästä.
Han
on luotu vapaaksi – häneen istutin paljon sitä, mitä arvostan:
itsenäisyyttä ja lämpöä, hyvää tuulta, kykyä tulla toimeen
omin neuvoin. Han pitää ihmisistä, hän on seurallinen (kuka
tahansa kelpaa hänelle, eikö se ole hyvä asia?).
Hun - raskas myöntää - on minulle pettymys. Niin kuin minä annoin
hänelle kauneutta ja viehätysvoimaa, herkkyyttä ja empatiaa,
ujoutta? No, ujous tuli vahingossa. Ajattelin, että niillä
ominaisuuksilla nainen pärjää kenen kanssa tahansa. Mutta kun
katson hänen itkuisia kasvojaan tajuan, peli on menetetty. Tukka
sotkussa, nenä räässä. Tuskin pääsee irti sängystä! Kylläpä
hän näyttää tänään surkealta! Ennen hän sentään uskoi
minua, kun selitin, miten kevyesti ja valoisasti kannattaa suhtautua
kaikkeen mitä tapahtuu.
Mutta
minkä henkilöilleen mahtaa, kun ei ole itsekään täydellinen.
Tuskin olet heidät luonut, kun he jo tekevät omiaan, menettelevät
miten haluavat ja karkaavat pian kokonaan käsistä.
- Miksi
laitoit meidät yhteen kun olemme niin erilaisia? Hun valittaa
silmät itkusta turpeina. - Minusta parasta aikaa oli lapsena.
Haluan takaisin lapseksi! Sano, että se on mahdollista!
Se,
että Hun nyt syyttää minua, on mielestäni kohtuutonta. Eikö
hänelle riitä, että olen antanut hänelle elämän. Mitä hän
oikein oikein minulta odottaa?
Että eläisin hänen puolestaan?
Siihen en kykene, enkä sitä halua.
Mutta miksi hän puhuu
lapsuudesta? Enhän minä ole puhunut hänelle sellaisesta sanaakaan.
Herrajumala! Ei kai hän ole ominut minun lapsuuttani? Entä jos hän
on tutkinut päiväkirjojani ja elänyt koko ajan niin kuin minä.
Matkinut minua! Törkeää! Taitaa mennä överiksi koko juttu. Niin
kuin yritin luoda kaksi onnellista ihmistä, joitten varjolla voisin
neuvoa miten pitää elää oikealla tavalla. Välttää karikoita ja
pahoja paikkoja. Synnyttää onnistuneita lapsia ja tehdä kaikki
oikein, niin että vanhana voisi kuolemansa hetkellä olla
tyytyväinen ja sanoa: Good bye, ihana maailma!
Kauhistuneena
katsoin miten Hun nosti päätään, katsoi minua silmät onttoina
kuin kuolleella.
- Näitkö sinä yhtään vaivaa, että Han olisi ollut tyytyväinen?
- Vaivaa? Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Hun katsoi minuun säikähtäneenä.
- No että olisit pitänyt itsesi kunnossa, esiintynyt kotonakin
kammattuna, ehkä vähän meikattunakin, niin kuin monet naiset
tekevät. Ollut hymyilevä ja aurinkoinen, laittanut hyvää ruokaa,
leiponut jotain herkullista. Siitähän miehet pitävät!
- Ethän sinä itsekään ole tehnyt mitään sellaista. Minä olen tajunnut,
että kotona saa olla oma itsensä. Anteeksi, jos olen tehnyt jotain
väärin. En minä tahallani...
Hun
punnersi taas kyyneliä. Minun vuoro pelästyä. Totta hän puhuu.
Ei minusta ole esimerkiksi. Olen käyttänyt häntä säälimättömästi
hyväkseni. Miten sen hänelle
hyvittäisin. Pitäisikö minun tuoda Han takaisin? Han oli nähty
Seinäjoella. Viimeinen tieto, että hänet oli nähty
ruotsinlaivalla kahden naisen seurassa, toinen tumma, toinen vaalea.
Minne lie olleet menossa.
Ei. Ei se minulta onnistuisi. Jotain muuta
on keksittävä. Suoraan sanoen olen väsynyt koko juttuun. Hun ja
Han. Hyi, inhoan jo nimiäkin. Olisi edes Sini ja Jani. Tai Helga ja
Hannu. Tai Alma ja Unto. Niin tai ulkomaalaisia. Se olisi
mielenkiintoista.
Masentuneena
istahdin sängyn reunalle. Sivelin siinä makaavan hiuksia. Itseänikö
minä siinä silitin? Koko tarina tuntui mahdottomalta. En hallinnut
sitä. Hun sentään oli yrittänyt parhaansa. Mutta minä? Suoraan
sanoen sekoilin koko ajan.
Äkkiä
minua nauratti. Pitäisikö panna putiikki kiinni. Ja lappu oveen:
Joutukaa, pian suljetaan, vai miten se meni!