TAIVAALLISIA TAPAHTUMIA

Ennen olin hyvin hermostunut. Nyt on toinen ääni kellossa. Nyt voin olla onnellinen ja iloinenparhaalla mahdollisella tavalla. Ei tarvitse surra. Ei itkeä, ei valittaa, ei myöskään katua jos on laiminlyönyt jotain, jättänyt jotain kertomatta, tai ei ole muistanut sanoa jollekin sitä, mikä on jäänyt vaivaamaan mieltä. Ja mikä parasta, nyt voi hengittää vapaasti ja muuttaa tarvittaessa kaiken toiseksi, vaikka ilon suruksi tai surun iloksi. Toisin sanoen, nyt on kaikki mahdollista. Parasta kuitenkin se, ettei muutos haittaa ketään toista. Jos on kinaa jonkun kanssa, oivallus (jonka olen nyt tehnyt pitkän ajanjakson aikana, siihen on tarvittu koko tähänastinen elämä), helpottaa ratkaisua ja molemmat osapuolet pääsevät asiasta eroon hyvällä omallatunnolla. Tämä on elämäni paras keksintö! Kerrankin voin olla tyytyväinen itseeni. Eikä asia jonka olen vihdoin ratkaissut ole mikään pikku juttu. Päinvastoin. Kysymys voi olla elämästä ja kuolemasta.

Onko kysymys geeneistä vai luonneongelmasta, on epäselvää, mutta vaikka muistini mukaan minulla piti olla onnellinen lapsuus, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, illat olivat kauheita. Pelkäsin mennä nukkumaan. En olisi millään ryöminyt peiton alle. Altistuin siellä voimille, jotka ahdistivat. Tämä siis jo lapsena. Aluksi se oli helppoa. Hetki Taivaanisän kanssa hupussa peiton alla. Piilossa, ettei kukaan näkisi. Kädet ristissä. Ei sitä kukaan ollut minulle opettanut, mutta tajusin, että se oli merkki, että olin valmiina, jos Taivaanisä halusi jotain sanoa. Mutta kovin hiljaiselta Hän vaikutti. Lopulta tajusin, että Hän siellä jossain korkealla taivaissa odotti kohteliaasti, että minä alkaisin puhua. Ja kun en muuta keksinyt, pyysin että hän kertoisi terveisiä minun mummolle, jota minulla oli ikävä, kun se kuoli ja eli siellä siellä taivaassa.

Se oli virhe. Seuraavana iltana piti taas lähettää mummolle terveisiä, kun tuntui että mummo osasi niitä jo odottaa. Oli siellä muitakin tuttuja. Ne halusi tietysti että nekin saisivat terveisiä. Tietysti lähetin heti niille, joiden nimet tuli mieleen, mutta sitten ne, joita en muistanut jäivät ilman ja olivat tietysti siitä hyvin surullisia. Pakko minun oli ponnistella, että kaikki joita tunsin saisivat jokainen omat terveisensä. Eikä se riittänyt. Ajattelin sitä surullista laumaa ihmisiä, joita en tuntenut, miten iloisiksi he kaikki tulisivat jos saisivat yllättäen terveisiä tuntemattomalta tytöltä, joka eli maanpäällä. Piti lisätä heidät. Eikä sekään riittänyt. Ilta illalta tilanne vain paheni, ja luettelo piteni. En tajunnut että tein Taivaanisästä postiljoonin, jonka koko aika meni terveisteni perille jakamiseen. Ja kun ajattelin, miten kotieläimet ja metsäneläimet ja kaikki linnut ja kalat myös aina jossain vaiheessa heittivät henkensä ja kuolivat, olisi tuhmaa olla muistamatta niitä ja ne olisivat varmasti mielissään jos joku ihminen maanpäällä muistaisi, että nekin kaikki olivat olleet maan asukkaita. Kasvien kohdalla olin jo hiukan epävarma, mutta olkoot, kyllä nekin ansaitsivat tulla muistetuiksi, pihamaakin näytti niin surkealta kun kaikki heinä oli kuollut, eikä vihreää näkynyt enää missään. Sinne ne vilahtelivat taivaaseen naapurin lehmä ja Mirri, edellisen kesän kissankellot ja päivänkakkarat, kaikki, kaikki sulassa sovussa, jopa auton alle jäänyt kissanraato pääsi mukaan Taivaanisän silmien eteen. Mahtoi Hän väsyä kun itsekin olin ihan uupunut, ja saatoin nukahtaa kesken luettelon ja seuraavana iltana piti pyytää anteeksi ja lähettää erikoisterveiset niille, jotka olivat pettyneitä ja pahalla mielellä, kun olivat jääneet ilman terveisiä.

Pelkäsin nukkumaanmenoa.

Yhtenä iltana tajusin, miten hölmö olin. Olin juuri säälinsekaisin tuntein päättänyt lyhentää listaa. Ajattelin että poistaisin vaikka ne kuusi kukkopoikaa, joilta naapurin setä oli katkaissut kirveellä kaulat, ihan vaan sen takia, kun ne ei olisi isoina osanneet munia. Muistin miten ne oli juosseet elävinä kuolleen päänsä perässä, ja minua hirvitti. Miten surkeaa olisi poistaa ne listalta. Jokailtaisen toiston jälkeen ne olivat tulleet minulle rakkaiksi. Olin epätoivoinen. Mutta silloin. Juuri silloin pääni sisällä humahti! Voi minua hullua, miksen tekisi niistä kaikista terveisistä pakettia! Yksi ainoa paketti täynnä terveisiä. Kylläpä se helpottaisi sekä Taivaanisää, että minua. Tämä oli nerokas keksintö. Pakkasin paketin jo päivällä. Tarkistin että kaikki olisivat varmasti sen sisällä. Ei tarvinnut enää pelätä nukkumaanmenoa. Kaikki sujui peiton alla huppeluksissa hyvin ja nopeasti. Suhahdus vain. Kaikki oli lähtenyt. Taivaanisän ei tarvinnut muuta kuin avata paketti; enkelit auttoivat varmaan mielellään jakamisessa. Ja minä sain nukkua rauhassa.

Niin iloinen olin tästä keksinnöstä, että kerroin siitä veljelle. Veli kertoi äidille. Äiti otti minut puhutteluun ja sanoi: ”Ei kuolleisiin saa pitää yhteyttä. Kuolleitten pitää saada levätä rauhassa!”

Siitä seurasi uusi murhe ja hankaluus: piti selvittää asia Taivaanisän kanssa. Pyydellä anteeksi kuolleitten unien häiritsemistä. Ja kertoa etten tiennyt, että taivaassakin nukuttiin.

Turhaa touhua oli ollut kaikki.

Tämä, mitä olen nyt kertonut, on vaikuttanut kuitenkin myöhempään elämääni. Se on tehnyt minusta nihilistin ja epäilijän. Mutta toisaalta: se on vahvistanut uskoa, että kaikilla asioilla on tapana järjestyä aina jollakin tavalla. Ja että tapahtumiin voi itsekin vaikuttaa.

Palatakseni tuonne alkuun, jossa olen onnellinen ja iloinen, lisäisin että olen minä jotain tärkeää oppinutkin. Paitsi että kaikki asiat on ratkaistavissa, kun vain keksii miten, olen oppinut jotain, vielä tärkeämpää. Se koskee Taivaanisää eli Jumalaa. Sanotaan, että hän tietää kaiken ja näkee kaiken, jopa ajatuksetkin. Miksi siis turhaan häiritä häntä kaikenmaailman pyynnöillä ja aneluilla? Hän tietää, mitä tekee, ja hänellä on paljon muutakin tekemistä, kuin juosta ihmisten toiveiden perässä, jotka menevät usein ristiin toisten toiveiden kanssa. Maailmankaikkeuden ohjaaminen ei ole varmaan mikään pikkujuttu.

Ja jos joku ajattelee, ettei Jumalaa ole olemassa – minäkin välillä epäilen häntä – ja että hän, ihminen, on itse vastuussa elämästään ja siitä mitä tekee toisille, on se parasta apua, mitä voi antaa elämänhengelle, tai kuka se sitten onkin, joka on aikaansaanut kaiken tämän hässäkän mitä maanpäällä tapahtuu. Vai olisiko ehkä hässäkän syy sittenkin meissä ihmisissä?

Elävien ja kuolleitten välillä olen joutunut käymään vielä henkistä taistelua, sillä kuolema tuntuu olevan usein pelkän sattuman varassa. Se ihmetyttää minua. Saattaa olla, että joku läheinen ystävä, jonka kanssa olen juuri juonut kupillisen kahvia ja olemme yhdessä pohtineet maailman tapahtumia, kuolee yhtäkkiä kesken kaikkien touhujensa. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ettei hän näe enää keväällä vihertävää koivua, ei auringon nousua eikä laskua, ei talvella tuulen lennättämää lunta, tai tähtiä taivaalla. Minulle tulee tunne, että minun pitää elää hänenkin puolestaan. Kannan häntä selässäni niin että hän voi katsella maailmaa minun silmilläni, tuntea elämää minun kauttani. Joskus joku muukin vainaja (nimitys on minusta kauhea) hypähtää selkääni. Joskus kannan montaa vainajaa (mieluummin puhuisin kuolleista) taakkana selässäni. Se väsyttää ja tekee mielen apeaksi. Yritän karistaa heidät kyydistä, mutta ei se ole helppoa. Mutta kun muistan äitini sanat: ”Kuolleitten pitää antaa levätä rauhassa”, se auttaa, ja varistelen heitä lempeästi selästäni, ja he häpyvät kiltisti takaisin sinne, mistä ovat tulleet.

Vielä kerran haluan palata tuonne alkuun, vaikka kyllä tämä riittäisi, olo alkaa jo puutua.

Sitä minä vain, että on turha surra kuolleita. Niistähän voi tehdä eläviä, milloin tahansa. Elämän ja kuoleman raja on niin ohut ja hiuksenhieno, ettei ole ollenkaan vaikeaa hävittää sitä mielestä. Milloin tahansa voi noppaista kenet tahansa kuolleen muistilokerostaan, varsinkin jos kuollut on läheinen tai itselle tärkeä. Sieltä hän nousee silmien eteen, puheineen tai mykkänä, sellaisena kuin hänet haluaa. Jotkut tulevat parhaassa iässään, nuorena ja kauniina, tai minkä muun ikäisenä heitä ajattelee. Minä voin nähdä, jos haluan, jotkut pelkänä luurankona, mutta mieluummin katselen kuolleitani elävinä ihmisinä, joille voi kertoa maanpäällisistä tapahtumista tai tunteista, tai yhteisistä hetkistämme. Sen minä sanon, ettei pidä suuttua, jos hän ei halua puhua. Yleensä he ovat vaitonaista väkeä. Useimmiten he katoavat heti kun kääntää ajatuksensa muualle. Hups! Ja hän on poissa. Ei tarvitse ikävöidä, hän ilmestyy uudestaan kasvojen eteen jos alkaa häntä ajatella.

Toinen paikka, missä on helppo tavata, on uni. Siitä minulla on paljon kokemuksia. Unessa saattaa kuka tahansa tulla minua tervehtimään, ihan elävänä. Viime yönä näin kaksi kuollutta, Himmin ja Sennin, joitten kanssa istuin junassa ja katselimme toisiamme ja puhelimme kaikessa rauhassa, kun juna yhtäkkiä alkoi täristä ja mennä pois raiteilta ja kuului huutoa. Siihen minä heräsin. Ja olin ainoa meistä, joka oli elossa. Himmi ja Senni kun olivat jo valmiiksi kuolleita. En tiedä olinko iloinen vai surullinen heidän puolestaan. En pidä painajaisista. Kesti pitkään ennen kuin selvisin siitä unesta.

Voi nähdä hyviäkin unia. Usein näen sellaista, että olen vanhassa kotitalossa, jossa on keltaiset seinät ja satulakatto, ja äiti häärii sisällä hellan luona ja laittaa hyvältä tuoksuvaa ruokaa, ja minä kysyn tuleeko isä kohta syömään, ja äiti hymyilee lämpimästi ja sanoo että se on töissä ja että on sinulla ahkera isä! Ja minä olen samaa mieltä.

On ihan kiva käydä joskus lapsuudenkodissa! Ja mielellään jäisi sinne asumaan lapsena, vaikka se olisi unta.

                                       

                                                                Wolfgang Rihm - 7 Passion Motets, No.1