Bruno
oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti
kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä
kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut
näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa
takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut
naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen
tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka
hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän
olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa
suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä,
sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin
vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin
vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se
kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon
takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin
toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa
rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä).
Kun
he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon
piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä,
vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja
rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi
väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä
tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan
paikalta.
Tämä
oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli
täynnä naisia.
Naiset,
naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!
Naiset
näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan
että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo
kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai
hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!
Minäkö
pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo
kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari.
Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa
tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En
osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä
puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla tosiaan
ole ystäviä, naisia tai miehiä?
Ei
ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin,
mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui
suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen
keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä
tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei ollut aikaa
eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa
virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia. Mutta naisia,
naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.
Niin
alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana vapaapäivänä. Hän
pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että
olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi
nainen. Kuka tahansa kelpaisi.
Turha
toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei
pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä
ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden
tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille
puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se
kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti.
Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi.
Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä.
Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi
kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi
pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän
saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan
näyttänyt vaimoa häiritsevän.
Bruno
ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi
lehdestä. (B-oikeudet,
WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana
välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän
ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti
kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli
varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka
oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä.
Bruno
hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen
lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi
peiliä hän tunsi vetoa itseensä).
Naisten
haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten
rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja
viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä.
He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli.
Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat
eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.
Maksulliset
naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja
rakkautta? Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten
maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä
maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo
rakastavansa olla myös ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä,
Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi,
Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).
Kotona
vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä.
- Hienoa että
tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella
äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno
muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt
vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.)
Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa
astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut
tehnyt koskaan ennen.
Kun
he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan
toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.
- Tulepa vähän
lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo
siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.
- Ollaanko me
ystäviä? Bruno kysyi.
- Tietysti, kulta
pieni, vaimo vastasi.
Bruno
ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se
oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta.
Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen
ja pläiskäytti märän suudelman vaimonsa kaulaan. Tarkoitus
oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä
suoritus!
Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna
Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords