7.5.2016

ENTÄ JOS MIKÄÄN EI AUTA? (elämää osa 2/3 )


























Bruno oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä, sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä). 

Kun he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä, vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan paikalta.
Tämä oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli täynnä naisia. 

Naiset, naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!
Naiset näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!

Minäkö pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari. Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla  tosiaan ole ystäviä, naisia tai miehiä?
Ei ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin, mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei  ollut aikaa eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia.  Mutta naisia, naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.

Niin alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana  vapaapäivänä. Hän pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi nainen. Kuka tahansa kelpaisi. 

Turha toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti. Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi. Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä. Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan näyttänyt vaimoa häiritsevän.

Bruno ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi lehdestä. (B-oikeudet, WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä. Bruno hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi peiliä hän tunsi vetoa itseensä). 

Naisten haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä. He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli. Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.

Maksulliset naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja rakkautta?  Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo rakastavansa olla myös  ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä, Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi, Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).

Kotona vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä. 
   - Hienoa että tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.) Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen.

Kun he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.
   - Tulepa vähän lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.
   - Ollaanko me ystäviä? Bruno kysyi.
   - Tietysti, kulta pieni, vaimo vastasi.
Bruno ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta. Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen ja pläiskäytti märän suudelman  vaimonsa kaulaan. Tarkoitus oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä suoritus!






                                             
                                                     Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 


Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords