19.2.2020

KAVALA MAAILMA (sarjasta: Untako? osa 1)






Näin unta, että makasin nurmikolla puistossa. Katselin pilviä. Miten keveiltä ne näyttivät sinisellä taivaalla.  Aurinko lämmitti jalkoja. Oli rauhallista ja hyvä olla. 

Mutta äkkiä tapahtui jotain merkillistä. Aurinko meni umpeen, se lakkasi lämmittämästä. Tuuli yltyi ja taivas sumeni. Suuri ja epämääräisen näköinen joukko ihmisiä alkoi työntyä takaa päin näkyviin,  ohitti minut röykeästi vilkaisemattakaan minua ja ryntäsi äänekkäänä ja tiheänä laumana ohitseni hiljentämättä vauhtia. 
   
Nousin istumaan ja seurasin ihmeissäni sekasortoiseen laumaan liittyneiden ihmisten matkaa, heidän tiivistä tukeutumista toisiinsa, samalla kun he yhtenä joukkona melkein juoksivat kylki kyljessä viherkentän laidassa olevaa metsää kohti. Sinne he katosivat. Joukosta kuului vielä jonkin aikaa vaimeaa mekastusta, pelokkaita  huutoja, iskusanoja,  valitusta. Itkuakin. 
   
Mitä on tapahtunut, mietin. Joku hätä heillä täytyi olla. Jotain pahaa oli tapahtunut, tai sitä oli tulossa, siitä olin varma. Mutta miksi he ohittivat minut ja jättivät yksin. Jos jokin uhka oli heillä tiedossa, heidän olisi pitänyt tempaista minut mukaansa. He olisivat voineet pelastaa minutkin vaarasta. Tämä ei ole reilua, ajattelin ja aloin huutaa niin kovaa kuin jaksoin. Pysähtykää! huusin. Seis! SEIS! 
   
Heräsin omaan huutooni, pelästyneenä. Uni, joka oli vallannut minut, yritti jatkua, vaikka olin jo hereillä. 
   Olinko minä hereillä? Jospa uni jatkui. Huuto ainakin oli unta. Mutta miksi se sitten herätti minut, mutta ei herättänyt  miestä? Mieheni, Ilmari, joka nukkui vieressäni näytti nukkuvan sikeästi ilman pienintäkään liikahdusta. Hän tietäisi olenko nyt valveilla vai unessa, hän on ainakin todellinen, ajattelin, mutta en halunnut herättää häntä pimeässä keskellä yötä. Kopautin otsaani. Annoin periksi. Ehkä huutokin oli unta. Mutta jospa voisin varmuudeksi koskettaa Ilmaria kevyesti, vain todetakseni, että hän on siinä. Ojensin pimeässä käsivarteni viereisen peiton alle, mutta vaikka kuinka yritin tavoittaa Ilmarin ihoa, sormet haroivat  tyhjää.
    Laitoin valot. Paikka oli tyhjä. Peitto vain vähän koholla. Vieressäni sängyssä ei ollut ketään. Missä Ilmari? Häntä ei näkynyt. Ajattelin, että hän oli mennyt wc:hen tai keittiöön, ehkä häntä janotti. Tai sitten hän istui sohvalla pimeässä olohuoneessa ja roikotti päätään jalkojen välissä. Niin hänellä oli ollut tapana viime aikoina.
   Odotin, että hän tulisi takaisin sänkyyn. Mutta kun häntä ei kuulunut, hypähdin pystyyn ja menin katsomaan, mitä hän puuhaili. Ei häntä näkynyt missään. Etsin huoneiston tarkkaan joka paikasta. Availin kaappien ovia ja muita sellaisia kohtia, joihin hän olisi voinut piiloutua, enkä unohtanut kurkistaa parvekkeelle enkä porraskäytävään, johon rävähti kirkas valo heti kun avasi oven. Olin näkeväni Ilmarin portaikossa, mutta tietysti se oli vain unta. Turhaa kaikki!



Lopulta jäin tuijottamaan olohuoneen ikkunasta tyhjää katua.  Tuuli heilutti katulamppua. Siitä lähtevä vaimea kajastus läikähteli edestakaisin. Seurasin kauan valon ja varjon melkein olematonta olemassaoloa. Kun ne liikahtivat, vasta silloin ne tulivat näkyviin. 
   Vain yksi ihminen ilmestyi kadulle. Hontelo nuorukainen, musta pusero. Farkut jalassa. Kummallinen tapa hänellä. Hän heilutti käsivarsiaan kuin siipiä. Välillä hän otti hyppyaskelia. Olipa  iloisella tuulella! 
   Mutta miestä, Ilmaria, jota kaipasin, ei näkynyt missään.

Sanokaa, mitä sanotte, mutta minä en kestä yksinäisyyttä! Minut valtaa silloin totaalinen hylätyksi tulemisen tunne, joka leviää ympäristöön ja saa kaiken näyttämään elottomalta ja kuolleelta. Nyt jouduin lähes paniikkiin. Huoneisto, jonka olimme Ilmarin kanssa yhdessä hankkineet, tuntui äkkiä uhkaavalta. Se näytti kolealta ja vieraalta. Eniten minua pelotti Ilmari itse. Mihin ihmeeseen hän oli voinut kadota ja miksi?

Kun en muuta voinut, menin takaisin sänkyyn ja hautauduin peiton alle avuttomana, mutta aistit valppaina. Kuuntelin hiljaisuutta tuskallisen tarkkaavaisesti. Välillä työnsin pääni peiton alta ja kurkotin kaulaa mahdollisimman korkealle, että kuulisin jokaisen äänen. 

   Jokainen risahdus ja jokainen kengän kopina joka nousi ilmaan kadulta ja kulkeutui ikkunan läpi herkistyneisiin korviini, oli kuin lupaus. Toivo heräsi, mutta kuoli pian loittoneviin askeliin.

Vasta aamulla löytyi jonkinlainen vastaus keittiön pöydän alta, jonne en ollut huomannut yöllä kurkistaa. Ilmari oli jättänyt viestin, joka lepäsi siinä silmieni edessä täysin todellisen tuntuisena vaikka oudossa paikassa.
   

”Rakkaani”, siinä luki. ”Kun heräät, olen poissa. Mutta älä hätäänny, minä soitan sinulle myöhemmin päivällä.”

   Rakas Ilmari, mieheni. Että hän jaksoikin aina ajatella tunteitani!



* *

Soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Kaksi päivää sitä odotin. Elin jonkinlaisessa horteessa. Minua paleli. Vasta kun eräs tuttava otti minuun yhteyttä ja uskalsin kertoa mitä oli tapahtunut kysyäkseni neuvoa pitäisikö soittaa poliisille, asia selveni.



Arvatkaas mihin mieheni oli joutunut? 
   No, hän oli joutunut satimeen! Naisen tekemään pyydykseen! Näin minä sen käsitin.

Tuttava, jonka mielestä tapaus oli ymmärrettävä eikä ollenkaan harvinainen, ei pitänyt tapausta lainkaan ihmeellisenä. Hän kertoi minulle rauhallisella äänellä ja hätäilemättä että oletettavasti se saattoi olla juuri minun mieheni, joka oli tullut häntä vastaan yöllisellä kadulla käsikkäin jonkun naisen kanssa lähellä asemaa, juuri silloin kun hän oli  itse tulossa  kotiin iltavuorosta, ehkä jotain kahden maissa. Puoli kolmelta aamuyöstä hän oli ollut jo kotona. 

   Tuntomerkkien perusteella - miten tarkkaan hän osasikaan heidät kuvata - tajusin heti, että mieheni taluttaja oli yleisesti tunnettu, minunkin tuttavapiiriin kuuluva miestenmetsästäjä, kirjailija L. Eloheinä. Hän, joka oli kehunut minua  maanmainioksi, hienostuneeksi ihmiseksi ja antanut julkisesti ymmärtää, että oli valinnut minut suuresta laumasta ihmisiä itselleen rakkaimmaksi henkilöksi, tosi ystäväksi, vaikka olin nainen, enkä mies. Miehiä hän palvoi. Mitä tähän voisi sanoa? Nyt sanoisin: Kavala, kavala maailma! 


                   

                                    
                                                                    

(Viesti - mahdolliselle - Lukijalle

Tuo mies kuvassa ei ole Ilmari. Hän on Sonia Prina, nainen. Sonia Prina on kuuluisa oopperalaulaja ja tuossa kuvassa hän on esittämässä  Glyndebourne oopperatalossa elokuussa 2011 Händelin oopperassa Rinaldo 'Cara sposa' päähenkilöä Rinaldoa. Hän laulaa upeasti. Häntä on kiva kuunnella. Aaria, jonka hän esittää, on minusta aivan ihana. Vaikka hän on nainen, on hän mies. Kuvassa. Sellaista elämä on. On vaikea tietää milloin jokin asia, kun sen näkee valveilla, on totta. Se voi olla pelkkää unta. Herääminen on vaikeaa.
   Rinaldo on oopperassa kerrostalon porraskäytävässä samoin kun jutun Ilmari oli ollut poistuessaan ja jonka luulin näkeväni.)


Varoitus:  Tälle jutulle voi tulla vielä jatkoa... Joskus.