EI, hyvät ihmiset. Nyt on piru merrassa. Jo seitsemän päivää (pääasiassa iltaisin) kertoja on yrittänyt kutoa tragediaa, joka aina on vääntynyt farssiksi.
Nyt hän on jo lopen kyllästynyt, uhkaa täräyttää ilmaan koko jutun, lopettaa sen kesken kaiken.
Älä lopeta, älä lopeta! uikuttaa jokin ääni hänessä. Yritä vielä kerran. On julmaa heittää taivaalle ihmisiä noin vain kesken heidän elämänsä, vaikka he olisivatkin vain kuviteltuja, pelkkiä ihmisen kuvia. Ei elämä ole helppoa kenellekään. Se on pelkkää olemassaolon taistelua, jota koko luomakunta on täynnä. Elämä on unta. Onko se? Itsestäänselvyyksiä, latteuksiako tässä latelen? Sanat tuntuvat tutuilta. Mutta olenko koskaan niitä edes ajatellut? Olenko koskaan katsellut kuvia, kuunnellut musiikkia? Ilman, että ajattelen, no, kuvat on vain kuvia, musiikki on vain musiikkia, niin kuin sanat ovat vain sanoja. Elämä on sentään elämää, sitä kokee pelkästään elämällä.
Kuulostaa oikealta ja hyvältä. Niin se varmaan on. Mutta jos menee sisään sanoihin, sisään musiikkiin, sisään pelkkiin kuviin? Alkavatko ne silloin elää, vai ovatko ne pelkkää ilmaa? Siinä se.
Eivätkö ne tee näkymätöntä näkyväksi, laajenna ihmisen kokemuksia? Antavat ne ainakin ajattelemista. Nyt tässä saivartelen osaamatta ilmaista, mitä loppujen lopuksi tarkoitan. Joten antaa olla. Mutta jotain sain sentään aikaiseksi: Kertoja lupasi jatkaa. Lupasin hänelle suklaanapin, jos hän saa tämän valmiiksi.
- No, olkoon menneeksi, hän sanoi. Suklaan voimalla yritän yhdistää tuon kuvan ja musiikin välittämää sanomaa. Teen sen sanoilla. Mutta en missään nimessä vastaa tuloksista. Ota sinä ne kontollesi!
Paras aloittaa tällä lorulla:
Ippa ippa ii, ota kirppu kii.
Appa appa aa, älä päästä vaan.
Oppa oppa oo. Nyt se pääsi jooo...
Kylmä
ikkuna. Kello on kai viiden maissa.
Josse ja Maria istuvat olohuoneessa.
Puut huojuvat. Vihmoo vettä.Josse on humalassa, päihtynyt, juovuksissa. Hän kiroilee. Huokailee ja itkee.
- Jhumalauta miten tylsää tämä meidän elämä!
Että joku voikin olla niin hhullu että järjestää
itsensä tällaiseen lloukkuun!
Minä olen jo phitkään harkinnut että tähän thäytyy tulla mmuutos.
Minä lähden nnostelemaan!
Noita sanoja Josse on ennenkin käyttänyt, mutta nyt näyttää siltä, että hän toteuttaa ne. Hän nousee, ottaa horjahtelevia askelia kohti ovea... Romahtaa. Jää makaamaan
ulko-oven eteen.
ulko-oven eteen.
Maria katsoo ulos ikkunasta. Hän miettii, mikä on totta. Sekö, mitä Josse sanoo humalassa, vai se mitä hän sanoo selvinpäin. Joskus sama asia kuulostaa päinvastaiselta. Eikä siinä vielä kaikki. Joskus sama asia saa eri muodon jo saman illan aikana samassa humalatilassa.
Alkuillasta Josse vakuuttaa, miten tärkeä olen hänelle, hyvä ja hellä!
Loppuillasta hän saattaa karjaista: Painu helvettiin! Mitä siinä uliset, vastenmielinen akka!
Marian mieli vilisee sanoja. Hän kätkee ne itseensä.
Sanat poukkoilevat hänen sisällään. Hän istuu vaiti.Kaksi varista lentää vinossa pihan poikki. Toinen rääkäisee mennessään.
Muuten on hiljaista.
Maria tuntee miten sydän hakkaa rintaluiden alla. Sätkyttelee kiivaammin kuin tavallista, mutta aika tasaisesti, niin kuin mitään erikoista ei tarvitsisi pelätä. Maria tutkii itseään. Jokin siellä sisällä täytyy olla vialla, rikki, ehkä kokonaan palasina. Jospa Josse kärsii sen takia, minun takia.
Ei Josse ensimmäistä kertaa ole humalassa. Ja kyllä Maria on tunnistanut outoja hajuja ja tuoksujakin Jossen vaatteissa, mutta ei hän niistä kanna huolta. Eikä hän muutenkaan valita. Hän ajattelee Jossen parasta.
Josse kärsii. Miksi? Sitä Maria ei tiedä, voi vain arvailla.
Jotain on hullusti joko Jossessa tai minussa, Maria ajattelee ja miettii, mitä se voisi olla.
Aamulla Josse lähti, oli koko päivän poissa. Kun tuli, oli humalassa, pullo mukana. Oliko se tarkoitettu rohkaisuksi? Ehkä hän halusi puhua, mutta kun Maria oli häntä portailla vastassa urhea hymy huulilla, se lamaannutti Jossen. Ei hän puhunut, Valitti vain ja uhkaili. Jo pitkään, monta kuukautta, hän oli ollut poissaolevan tuntuinen, omituinen ja outo.
Ehkä vika ei sittenkään ollut Mariassa, ehkä Josselle oli tapahtunut jotain ikävää. Kunpa hän puhuisi siitä. Voisin ehkä olla avuksi, Maria ajatteli.
Maria kääntyi katsomaan Jossea. Siinä se makasi lattialla jalat levällään. Suu auki.
Se oli nukahtanut kuin iso pikkulapsi. Maria haki tyynyn Jossen pään alle, silitti hänen tukkaansa ja peitteli hänet huolellisesti. Meni sitten itsekin nukkumaan, valvoi tosin pitkään ennen kuin nukahti.
Aamulla Josse oli kadonnut. Maria etsi ja etsi, huuteli. Kävi pihassakin etsimässä. Maa oli huurteessa. Maria huomasi Jossen kengänjäljet. Josse oli kävellyt ulos portista.
(Tähän tekisi mieli lopettaa, mutta tuon videon takia on vielä jatkettava.)
Päivällä pärisi kännykkä. Tuntematon numero. Vieras.
Naisen ääni: Et sinä voi Jossea omistaa!
Ei muuta.
Maria ei ennättänyt vastata. Se oli hyvä, sillä ei hän ihan tyhmä ollut. Hän osasi yhdistää asioita. Heti hän tajusi, mistä oli kysymys.
Viha kuohahti hänessä. Siinä se oli, huoli Jossesta.
Mokomakin naikkonen! Se oli hänen nimensä joka oli löytynyt lattialta paperista kuin salaperäisenä, tarkoituksellisena viestinä hänen käynnistään sillä aikaa kun Maria oli parin päivän matkalla, pois kotoa. Nyt sille löydölle löytyi ääni. Ja hiuspinnit yöpöydällä, jotka oli jätetty todistamaan paikallaoloa, saivat nyt itselleen omistajan!
Kaikki mikä oli vaivannut Mariaa, selvisi. Mustat, helvetilliset ajatukset alkoivat saartaa häntä. Hän kuuli rienaavia ääniä. Tuntui kuin paholaisarmeija olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei hän Jossea ajatellut, ei, ei. Hän ajatteli tuota naista. Eikä hän Jossea vihannut, ei, ei. Hän vihasi tuota naista. Hänen vihansa oli ääretön, tuskainen.
Jos haluat todella tietää, mitä Marian pään sisällä liikkui, mikä siellä raivosi, kuuntele tuo video! Säveltäjä Alfred Schnittke kertoo sen sinulle Iva Bittovan äänellä, Prahan Sinfoniaorkesterin soittajien taidolla. Sinun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.
(Se vaikutti suuresti kertojaankin, joka kyllä muisti kysyä:
- Entä se suklaanappi?)
"Seid nüchtern und wachet" (Olkaa raittiit, valvokaa) on osa saksalaista syntyperää olevan venäläisen säveltäjän Alfred Schnittken (s.1934) sävelteosta tohtori Faustista, joka esiintyy myös Thomas Mannin historiallisessa romaanissa Dr. Faust.
Alfred Schnittke sävelsi modernia klassista nykymusiikkia, jota moni pitää yhtenä parhaimmista kahdennellakymmenellä vuosisadalla esitettävästä musiikista. Tämä sävellys syntyi 1983 ja koko teos sai "päivänvalon " Hampurissa 1995. Schnittke kuoli 1998.
Schnittke on sanonut:
“Faust is the theme of my whole life, and I am already afraid of it. I don’t think I shall ever complete it.”