25.7.2015

MUSTAA harmaalla (osa 5 Joosef ja Maria)




EI, hyvät ihmiset. Nyt on piru merrassa. Jo seitsemän päivää (pääasiassa iltaisin) kertoja on yrittänyt kutoa tragediaa, joka aina on vääntynyt farssiksi.

Nyt hän on jo lopen kyllästynyt, uhkaa täräyttää ilmaan koko jutun, lopettaa sen kesken kaiken. 

Älä lopeta, älä lopeta! uikuttaa jokin ääni hänessä.  Yritä vielä kerran. On julmaa heittää taivaalle ihmisiä noin vain kesken heidän elämänsä, vaikka he olisivatkin vain kuviteltuja, pelkkiä ihmisen kuvia. Ei elämä ole helppoa kenellekään. Se on pelkkää olemassaolon taistelua, jota koko luomakunta on täynnä. Elämä on unta. Onko se? Itsestäänselvyyksiä, latteuksiako tässä latelen? Sanat tuntuvat tutuilta. Mutta olenko koskaan niitä edes ajatellut? Olenko koskaan katsellut kuvia, kuunnellut musiikkia? Ilman, että ajattelen, no, kuvat on vain kuvia, musiikki on vain musiikkia, niin kuin sanat ovat vain sanoja. Elämä on sentään elämää, sitä kokee pelkästään  elämällä. 
Kuulostaa oikealta ja hyvältä. Niin se varmaan on. Mutta jos menee sisään sanoihin, sisään musiikkiin, sisään pelkkiin kuviin? Alkavatko ne silloin elää, vai ovatko ne pelkkää ilmaa? Siinä se. 
Eivätkö ne tee näkymätöntä näkyväksi, laajenna ihmisen kokemuksia? Antavat ne ainakin ajattelemista. Nyt tässä saivartelen osaamatta ilmaista, mitä loppujen lopuksi tarkoitan. Joten antaa olla.  Mutta jotain sain sentään aikaiseksi: Kertoja lupasi jatkaa. Lupasin hänelle suklaanapin, jos hän saa tämän valmiiksi.
- No, olkoon menneeksi, hän sanoi. Suklaan voimalla yritän yhdistää tuon kuvan ja musiikin välittämää sanomaa. Teen sen sanoilla. Mutta en missään nimessä vastaa tuloksista. Ota sinä ne kontollesi!

Paras aloittaa tällä lorulla:


Ippa ippa ii, ota kirppu kii.

Appa appa aa, älä päästä vaan.
Oppa oppa oo. Nyt se pääsi jooo...



Kylmä ikkuna. Kello on kai viiden maissa. 
Josse ja Maria istuvat olohuoneessa. 
Puut huojuvat. Vihmoo vettä.

Josse on humalassa, päihtynyt, juovuksissa. Hän kiroilee. Huokailee ja itkee.

- Jhumalauta miten tylsää tämä meidän elämä!
Että joku voikin olla niin hhullu että järjestää 
itsensä tällaiseen lloukkuun!
Minä olen jo phitkään harkinnut että tähän thäytyy tulla mmuutos.
Minä lähden nnostelemaan! 

Noita sanoja Josse on ennenkin käyttänyt, mutta nyt näyttää siltä, että hän toteuttaa ne. Hän nousee, ottaa horjahtelevia askelia kohti ovea... Romahtaa. Jää makaamaan 
ulko-oven eteen.

Maria katsoo ulos ikkunasta. Hän miettii, mikä on totta. Sekö, mitä Josse sanoo humalassa, vai se mitä hän sanoo selvinpäin. Joskus sama asia kuulostaa päinvastaiselta. Eikä siinä vielä kaikki. Joskus sama asia saa eri muodon jo saman illan aikana samassa humalatilassa.
Alkuillasta Josse vakuuttaa, miten tärkeä olen hänelle, hyvä ja hellä! 
Loppuillasta hän saattaa karjaista: Painu helvettiin! Mitä siinä uliset, vastenmielinen akka!

Marian mieli vilisee sanoja. Hän kätkee ne itseensä.
Sanat poukkoilevat hänen sisällään. Hän istuu vaiti.
Kaksi varista  lentää vinossa pihan poikki. Toinen rääkäisee mennessään. 
Muuten on hiljaista. 

Maria tuntee miten sydän hakkaa rintaluiden alla. Sätkyttelee kiivaammin kuin tavallista, mutta aika tasaisesti, niin kuin mitään erikoista ei tarvitsisi pelätä. Maria tutkii itseään. Jokin siellä sisällä täytyy olla vialla, rikki, ehkä kokonaan palasina. Jospa Josse kärsii sen takia, minun takia.


Ei Josse ensimmäistä kertaa ole humalassa. Ja kyllä Maria on tunnistanut outoja hajuja ja tuoksujakin Jossen vaatteissa, mutta ei hän niistä kanna huolta. Eikä hän muutenkaan valita. Hän ajattelee Jossen parasta.

Josse kärsii. Miksi? Sitä Maria ei tiedä, voi vain arvailla.
Jotain on hullusti joko Jossessa tai minussa, Maria ajattelee ja miettii, mitä se voisi olla.

Aamulla Josse lähti, oli koko päivän poissa. Kun tuli, oli humalassa, pullo mukana. Oliko se tarkoitettu rohkaisuksi? Ehkä hän halusi puhua, mutta kun Maria oli häntä portailla vastassa urhea hymy huulilla, se lamaannutti Jossen. Ei hän puhunut, Valitti vain ja uhkaili. Jo pitkään, monta kuukautta, hän oli ollut poissaolevan tuntuinen, omituinen ja outo.

Ehkä vika ei sittenkään ollut Mariassa, ehkä Josselle oli tapahtunut jotain ikävää. Kunpa hän puhuisi siitä. Voisin ehkä olla avuksi, Maria ajatteli.

Maria kääntyi katsomaan Jossea. Siinä se makasi lattialla jalat levällään. Suu auki.

Se oli nukahtanut kuin iso pikkulapsi. Maria haki tyynyn Jossen pään alle, silitti hänen tukkaansa ja peitteli hänet huolellisesti. Meni sitten itsekin nukkumaan, valvoi tosin pitkään ennen kuin nukahti.

Aamulla Josse oli kadonnut. Maria etsi ja etsi, huuteli. Kävi pihassakin etsimässä. Maa oli huurteessa. Maria huomasi Jossen kengänjäljet. Josse oli kävellyt ulos portista.


(Tähän tekisi mieli lopettaa, mutta tuon videon takia on vielä jatkettava.)


Päivällä pärisi kännykkä. Tuntematon numero. Vieras. 

Naisen ääni: Et sinä voi Jossea omistaa!
Ei muuta.

Maria ei ennättänyt vastata. Se oli hyvä, sillä ei hän ihan tyhmä ollut. Hän osasi yhdistää asioita. Heti hän tajusi, mistä oli kysymys.


Viha kuohahti hänessä. Siinä se oli, huoli Jossesta.

Mokomakin naikkonen! Se oli hänen nimensä joka oli löytynyt lattialta paperista kuin salaperäisenä, tarkoituksellisena viestinä hänen käynnistään sillä aikaa kun Maria oli parin päivän matkalla, pois kotoa. Nyt sille löydölle löytyi ääni. Ja hiuspinnit yöpöydällä, jotka oli jätetty todistamaan paikallaoloa, saivat nyt itselleen omistajan!

Kaikki mikä oli vaivannut Mariaa, selvisi. Mustat, helvetilliset ajatukset alkoivat saartaa häntä. Hän kuuli rienaavia ääniä. Tuntui kuin paholaisarmeija olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei hän Jossea ajatellut, ei, ei. Hän ajatteli tuota naista. Eikä hän Jossea vihannut, ei, ei. Hän vihasi tuota naista. Hänen vihansa oli ääretön, tuskainen.


Jos haluat todella tietää, mitä Marian pään sisällä liikkui, mikä siellä raivosi, kuuntele tuo video! Säveltäjä Alfred Schnittke kertoo sen sinulle  Iva Bittovan äänellä, Prahan Sinfoniaorkesterin soittajien taidolla. Sinun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.


(Se vaikutti suuresti kertojaankin, joka kyllä muisti kysyä:

- Entä se suklaanappi?)




                                                                   
 "Seid nüchtern und wachet" (Olkaa raittiit, valvokaa) on osa saksalaista syntyperää olevan venäläisen säveltäjän Alfred Schnittken (s.1934)  sävelteosta tohtori Faustista, joka esiintyy myös Thomas Mannin historiallisessa romaanissa Dr. Faust. 

Alfred Schnittke sävelsi modernia klassista nykymusiikkia, jota moni pitää yhtenä parhaimmista kahdennellakymmenellä vuosisadalla esitettävästä musiikista. Tämä sävellys syntyi 1983 ja koko teos sai "päivänvalon " Hampurissa 1995.  Schnittke kuoli 1998. 

Schnittke on sanonut:
“Faust is the theme of my whole life, and I am already afraid of it. I don’t think I shall ever complete it.” 


                              

3.7.2015

ELÄMÄN ILOA ! (Joosef ja Maria osa 4)






Joosef rakensi talon. Maria synnytti lapsia.
Vaaleatukkaisia, kirkassilmäisiä, helmihampaisia ihmeolentoja.
Ensin ne itkivät, imivät ja nukkuivat. Sitten hymyilivät, ryömivät,  jokelsivat.
Sitten nousivat pystyyn ja alkoivat kävellä. Sitten ne alkoivat käydä koulua.
Sitten ne alkoivat opettaa Mariaa ja Jossea.

Kun Joosef rakensi taloa, hänen suunsa suippeni, otsa painui poimuille, posket lommolle. Hän laihtui.
Kun Maria synnytti lapsia, hän lihoi ja kukoisti.
Hänen vatsansa ja rintansa paisuivat, nilkat muuttuivat paksuiksi. Hänen leukansa roikkui suu auki kuin odotuksen hurmiossa.

Marian kesti kauan toipua siitä ihmeestä että jotain uutta ja ihmeellistä voi tapahtua niin vähällä vaivalla. Lapset pullahtivat maailmaan ihan kuin itsestään. Eikä heistä myöhemminkään ollut harmia. Pieninä he pyörivät kuin pikku mehiläiset Joosefin ympärillä, kiipeilivät sylissä ja roikkuivat Joosefin jaloissa. Mutta heti kynnelle kyettyään he alkoivat elää omaa elämäänsä kuin vikkelät oravat. He olivat toimeliaita ja hoitivat itse itsensä. 

Mariasta kaikki meni oikein. Hän tunsi itsensä ilmaksi, joka pelkkänä henkenä lipui huoneissa tai istui pihassa ja seurasi sivusta lasten ja Joosefin toimia. Kaikissa heidän tekemisissään hän oli hengessä mukana. Lapset temmelsivät keskenään ja Joosef ahkeroi ja teki ulkotöitä tai vietti aikoja verstaassaan, josta kuului välillä sahan laulua, joskus vasaran kopsetta tai hiomislaitteen sihisevää, miellyttävää tai kirskuvaa, kireää ääntä.


Mutta nyt Joosefilla on huolia.
Maahan kaivettu vanhana ostettu öljysäiliö on syöpynyt. Siihen ei uskalla enää tilata uutta kolmentuhannen litran erää.

Joosef lakkasi syömästä. Hän ei saanut öisin unta. Joosef tiesi, ettei uuden säiliön hankkiminen ollut mikään pikku juttu.
   - Ei tästä tule mitään! Josse ähki poskipäät kiristyneinä ja katseli maasta kaivamaansa ruostunutta säiliötä. - Olisi ollut parempi antaa entisen säiliön olla vaikka se olisi saastuttanut pirusti! Kuinka hullua on saattaa itsensä vapaaehtoisesti byrokratian kynsiin.
    - Olen täyttänyt monet paperit. Olen tehnyt monet piirustukset. Olen valvonut monet yöt. Ja nyt ne vaativat jumalauta että pitää olla työnjohtaja, joka valvoo kun asennan uuden säiliön autotallin perälle sääntöjen vaatimaan tilaan. Ensin sinne pitää muurata tiilistä kaukalo. Sen sisään on hitsattava  paksusta pellistä toinen kaukalo joka on tarkoitettu tiilikaukalon suojaksi, ja siihen saa sen saakelin uuden pystyssä seisovan säiliötekeleen asentaa! Kaikesta muusta minä kyllä selviän, mutta mistä helvetistä minä sen saamarin työnjohtajan  tähän hätään nappaan?
    - Älä välitä, Josse, älä välitä! Maria lohdutti. - Tehdään niin kuin ne tahtoo. Hankitaan työnjohtaja! Onhan siitä hyötyä. Meillä ei ole päänvaivaa eikä vastuuta. Pää pystyyn Josse! Pää pystyyn! Kyllä me ain yhden uuden säiliön hankintavaiheet viel toki kestämme. Viel toki kestämme! Marian ääni melkein lauloi ja se hyväili Jossen korvia.

Nyt Joosef on vauhdissa. Hän on taas hyvällä tuulella. Hän hakkaa vasaralla ja kiskoo sorkkaraudalla olohuoneen lattiasta irti lautoja. Lautojen alla on kuusi metriä kupariputkea, jonka toinen pää on autotallissa, toinen pannuhuoneessa. Josse ei murehdi enää. Josse on alkanut toimia. Jossen mielestä asiat on nyt sillä mallilla että niihin pitää tarttua.

Josse takoo ja moukaroi. Pelti kumisee. Kuin kirkonkello se kumahtelee Jossen hakatessa puuvasaralla jo muuraamaansa kehikkoon hitsaamansa kaukalon pohjaa tasaiseksi. Hänen selkänsä on kumartunut u-kirjaimeksi. Välillä hän nostaa päätään ja hymyilee laidan yli Marialle, joka seisoo ja seuraa työntekoa sivusta. Jossen iloiset posket ja intoa heijastavat silmät ilahduttavat Mariaa. Josse on riisunut paitansa. Maria antaa katseensa hyväillä Jossen paljasta ihoa. Hikihelmiä kimmeltää Jossen selässä. Sää on pitkästä aikaa lämmin ja kesäinen. Sekin riittäisi jo ilonaiheeksi!
    - Kyllä tästä hyvä tulee kun saan vaan tasaiseksi tämän helvetin pohjan! kuuluu hilpeä ääni peltipurtilosta.

Illalla Joosef on työstä väsynyt ja torkkuu sohvalla pää vinossa, tukka silmillä. Teeveestä kuuluu mahdoton mökä, siellä osoitetaan mieltä, mutta se ei Jossea hetkauta. Posket roikkuvat rentoina. Näyttää että ilman unessa  tiukasti yhteenpuristuneina huulia, jotka pitävät poskia koossa, kasvot voisivat valahtaa  kokonaan pois naamalta.

Kuluu kuukausi. Entä sitten? 

Eläköön! Ho hoi! Huraa! Oi taivaat soikaa! Lapset, kaikki, tulkaa piiriin, tanssitaan!

Uusi öljysäiliö on tuotu rekka-autolla pihaan. Siinä se nyt seisoo kesäiltana ylväänä pystyssä, valtava möhkäle autotallin edessä. Joosef, Maria ja lapset ihailevat sen puhdasta,  mahtavaa, sileää pintaa. Se on lujitemuovia. Himmeän valkoisena se heijastaa valoa auringosta. Ja mikä parasta: Mainosten mukaan, käytännöllisesti katsoen, sen pitäisi olla ikuinen!

Joosefilla on lupa asentaa säiliö tiilistä muuraamaansa  kaukaloon heti, kun toinen, pellistä hitsattu kaukalo, joka on tarkoitettu suojaamaan tiilikaukaloa, on lopullisesti valmis. Maria seuraa valppaana ja pitelee kädessään naapurissa asuvan rakennusmestarin allekirjoittamaa paperia, joka oikeuttaa säiliön asentamisen. Edellyttäen tietysti, että autotallin seinät ovat bertonihierrettyä pintaa. Ja sitä ne totta tosiaan sattumalta sattuvatkin olemaan!

Kun säiliö-hommat ovat lopulta ohi ja kaikki toimii, Jossella riittää kyllä töitä. Hän ei voi, eikä pysty olemaan työttömänä.
Maria istuu keinussa ja katselee, kun lapset leikkivät pienine lapioineen hiekkakasassa, ja Josse jatkaa helpottuneena keskeytyneitä pihatöitään. Kiskoo rikkaruohoja kukkapenkeistä. Kuokkii ja möyhii maata, istuttaa uusia puita ja pensaita. Rientää välillä sahaamaan halkoja, pilkkoo niitä kirveellä, leikkaa nurmea, haravoi heiniä ja kuolleita lehtiä. Puhdistaa räystäitä tai kokoaa rikki mennyttä puutarhatuolia. Välillä hän makaa auton alla vaihtamassa öljyä tai korjaamassa jotain sen pohjasta ja muistaa vaihtaa renkaat kun on se aika. Josse on ahkera. Kaiken mitä hän tekee, hän tekee mielellään ja iloisena. Höyläpenkki verstaassa saa luvan odottaa. Kesä on muita töitä varten. Talvisin ja sateella on enemmän aikaa hääriä verstaassa. 

Mariasta on mukavaa kun saa olla rauhassa ja katsella pilviä taivaalla ja seurata toisten touhuja. Marialle riittää se että toisilla on tarpeeksi tekemistä ja että he näyttävät tyytyväisiltä. Se, että hän tuntee itsensä pelkäksi ilmaksi, ei häiritse. Tosin hän joskus tuntee itsensä myös ulkopuoliseksi, tarpeettomaksi, mutta toisaalta, hän ajattelee, eikö ilma ole äärettömän tärkeä, yhdistävä tekijä? Eikö se itse asiassa ylläpidä koko elämää? Ilman ilmaa koko luomakunta lakkaisi toimimasta!


Olla olemassa. Mikä ihana
asia! Elämä ON lahja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siitä saa jokainen omalla tavallaan ilman huonoa omaatuntoa nauttia. Vai saako? Siitä asiasta Maria on hiukan epävarma. Mutta tuo laulu? Eikö se vahvista asiaa? Kuuntele!


                               
Kesäillan valssi, säveltänyt Oskari Merikanto, sanat Antti Jussila
Nekalan tyttökuoro

Oi, lennä, lennä pääskynen, tuo riemu rintaan ihmisten,
ja kanna tuuli kaipauksein iltapilvellen!
Oi, paista päivä lämpöinen, suo lahjojas maan lapsillen!
Yö tumma, soita tuuditellen päivä unehen!

Katse kun sammuupi auringon, kaipuu jää jälkeensä lohduton.
Kasteessa nurmikko kimmeltää, leinikön lehdelle kyynel jää.

Kuusiston helmasta helkähtää rastasten laulu ja tervehtää
paistetta päivän, mi kiiruhtaa levolle metsien, merten taa.

:,:Pääsky, sirkkunen olla soisin, pilven myötä karkeloisin
yli vuorien, alitse auringon, taivaan rantojen taa:,:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.
Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.
Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.
Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne asti ennättää?
Kuka ties, matkamies puolitiehen jää.
Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,
mistä polku matkamiehen vie.

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.
Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.
Elo parhain, halvin, kuni kaiku malmin
täällä hetken helkkää mitä jälkeen jää?

Ilo sentään olla suvivainiolla
kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla,
punertaissa päivän alla pilven häivän
hämyn langetessa, yö kun ennättää.