”Musiikki
alkaa siitä, mihin
kielen
mahdollisuudet loppuvat.”
Jean
Sibelius
14.8.
-16. Istumme Sibeliustalon
konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä
sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää
musiikkia, Aleksandr
Glazunovin
viulukonsertto, solistina Maaria
Leino ja Sergei
Prokofjevin 7. sinfonia.
Eniten
meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava
Sauli Zinovjevin
sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta
uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty
meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät
sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä
kuuntele.
Istumme
hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin
kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni
puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia.
Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin
johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.
Mutta
nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko
Kamu. Kävelee
esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja
alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen
ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa
ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen
näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii
pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä,
kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon
päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.
Puristamme
toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua.
Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne
kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat.
Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä
ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on
viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten
kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin
jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä
tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee.
Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu
valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän
vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän
ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää,
että hän on pannut itsensä likoon, tekee koko vartalollaan voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei
hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat
toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.
Puristamme
toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin
haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä
matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu
huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta
niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän
merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.
Kapellimestarin
käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta
nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää
hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään
yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo
katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin
yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät.
Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän
kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu.
Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki
näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä
joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt
viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan
jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta sisältämään maailmaan.
Molemmat,
viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen,
edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään
tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita,
joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia,
viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden
ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo
kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että
ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.
*
12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan
Ajassa
soi.
Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli
Zinovjevia
ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän
elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin
mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän
pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.
Sarjan
ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjan sivustolla.
** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat: säveltäjävieraana sauli zinovjev.
** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat: säveltäjävieraana sauli zinovjev.
Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.
