”Värit räikeät, puvut hullut
ovat merkki sielusi kirjavan;
minä sinua vihaan, rakastan,
minä, hullusta hulluksi tullut!”
- Charles Baudelaire *
Niin vain kävi. Kaikessa on riesansa.
Kun viimeisenkin vieraan poistumisen aika oli ohi, näytti ettei tämä
ollut lähdössä ollenkaan. Minkäs teet? Ei voi työntää ketään
ovesta ulos noin vaan, ellei ole mitään varsinaista syytä. Ja
yritäpä työntää sellaista, joka on jäänyt sinua auttaakseen!
Sehän olisi jo suuri loukkaus, kuka sellaiseen tahtoisi syyllistyä?
Sitä paitsi: halusinko enää edes, että nainen poistuisi? Matias ajatteli, kun hän vähän myöhemmin muisteli tapahtumia. Ne olivat kuin
unta. Kaikki hänen elämässään oli kuin unta. Hän muisteli aisoita kuin olisi kuullut niistä kerrottavan. Mikään ei
tuntunut todelliselta. Oli vain uskottava. Tai sitten ei. Ja vaikka
hän ei sitä itselleen tunnustanut, hän kaipasi nyt jotain. Jotain
sellaista, jota ei uskonut koskaan kaipaavansa, tai saavansa, tai
edes voivansa menettää. Mitä hän kaipasi? No sanotaan nyt: Matias kaipasi selvästi toista ihmistä. Ehkä juuri tuota naista.
---
Tutkittuaan kaikki peiton mutkat ja kohoumat ja kurkistettuaan vielä varmuudeksi sängyn alle ja huomattuaan että oli ainoa ihmistä muistuttava olio huoneessa, Matias ilostui. Vihdoinkin! Viimeinenkin vieras oli poissa. Saan olla
rauhassa! hän ajatteli.
Ei hän enää tuntenut itseään
yksinäiseksi ja hylätyksi, pikemminkin päinvastoin. Olotila, jossa
hän muisti hämärästi olleensa, ja jonka kaikuja hän tunsi yhä
ruumiissaan - käsivartta ja toista jalkaa pakotti, ja olo oli
kummallisen rähmeä, suussakin paha maku – ei, siihen hän ei
todellakaan kaivannut ketään todistajaksi. Se ei ollut suinkaan
ensimmäinen kerta, kun hän oli täysin menettänyt kontrollinsa ja
sekin, mitä hän siitä muisti, oli suurimmaksi osaksi hämärän
peitossa, onneksi.
Kun hän valmistautui nousemaan, hän
etsi katseillaan vaatteitaan. Niitä ei näkynyt missään. Niinpä
hän vähän vinossa, toista jalkaa arastellen, tassutteli
niine hyvineen paljain jaloin keittiöön ja – kauhistui! Siellä
hääräsi nainen, joka nauraa heläytti, kun Matias seisoi
säikähtäneenä oviaukossa.
Matias ponnisteli rauhoittuakseen.
Hänen mieleensä ei tullut mitään, mitä olisi voinut sanoa,
niinpä hän vain tuijotti.
Nainen jatkoi nauramistaan. Onkohan
minussa jotain hullusti, Matias ajatteli ja katsoi epäluuloisesti
naista, kunnes vilkaisi itseään ja pelästyi kun huomasi olevansa
alasti. Mahtoi hän olla hauska näky! Nainen sensijaan oli täysissä
pukeissa. Hänen yllään oli kummallinen, kirkkaankeltainen
kauhtana, melkein maahan ulottuva, korkeakorkoiset punaiset kengät
jalassa, aivan mauttomat, ja suu kävi hänellä kuin papukaijalla.
”No mutta Matias!” nainen sanoi.
”Etkö muista, minähän olen Elsie!” Ja Matias muisti alastoman
olennon sängyssään ja sai sen avulla itsensä rauhoittumaan,
tasoissa ollaan, hän ajatteli.
”Tule istumaan!” nainen sanoi,
Elsie, totta tosiaan, hehän olivat esittäytyneet. Muistin
sirpaleita alkoi erottua mielessä, vaikka kaikki siellä ei
ollutkaan järjestyksessä, oli vain musta suuri möykky, josta pala
palalta alkoi jotain lohjeta. Ei mitään mieluista. Tilanne oli
outo.
”Ei täällä ruokaa löytynyt, mutta
vähän siivoilin ja laitoin kahvia, sitä löytyi kokonainen
paketti!” nainen nauraa heläytti. Onpahan iloinen ihminen, Matias
ajatteli, ja istahti ison, nurin käännetyn pakkauslaatikon viereen
asetettuun tuoliin, ja toden totta: laatikon päälle oli katettu
kodikkaasti kaksi pahvimukia. Nainen kaatoi hellalla
olevasta kattilasta tummaa lientä kuppeihin, haki eteisestä itselleen
tuolin, ja siinä he nyt istuivat ja mittailivat katseillaan
toisiaan.
”Kauhea näky!” nainen sanoi.
Matias koetti oikaista ryhtiään ja tunsi miten hänen naamansa
alkoi otsasta lähtien punoittaa. ”En minä sinua tarkoittanut”,
naisen suusta helähti uusi nauru, ”sinähän olet kuin Akilles,
sankari muinaisesta Kreikasta! Oikein hieno kroppa sinulla! Olet
vähän lyhyenläntä, mutta vaikutat pitkältä ja komealta. Sinua
katselee mielikseen!” hän sanoi ja jatkoi: ”Tarkoitin näkyä
tässä asunnossa. Tämähän oli kuin taistelun jäljiltä! Mitä sinuun tulee, olit täydessä unessa kun heräsin. Olen minä vähän olen yrittänyt siivota pahimpia paikkoja." Matias rykäisi ja näytti vaivaantuneelta. "Kun sinua katsoo, näkee että minunkin olisi pitänyt lähteä, mutta halusin hiukan auttaa sinua. Vielä
täällä tekemistä riittää. Mutta kyllä me tämä kuntoon saadaan, älä välitä, palveluksessanne, hyvä herra!” Taas naurua.
”Kyllä minä itsekin”, Matias
mutisi. Mutta nainen oli päättäväinen. ”Ensin asiat kuntoon!”
hän sanoi. ”Kyllä sinä tarvitset apua. Mikä on henkinen
tilanteesi?” Matias ei tiennyt mitä sanoa.
”Sinä jäit muitten kanssa
hillumaan, minä taisin olla ensimmäinen, joka join pääni täyteen
ja kilahdin lähimpään sänkyyn. Miten minusta tuntuu, että siinä
olisi ollut jo joku toinenkin? Ainakin sain ponnistella jonkun pehmeän yli”, nainen muisteli. ”Mutta ei siinä ketään myöhemmin näkynyt. Hän
oli kai se, joka poistui viimeksi ja jätti ulko-oven auki. Tai
sitten se oli naapuri, joka oli jättänyt viestin. Tässä. Lue!"
Matias tarttui paperiin: ”Senkin
siat! Mellastatte yökaudet ja paiskitte ovia ja annatte jäädä ne
rempalleen. Jos ei tällainen meno lopu, se on poliisiasia! Ja
korjatkaa tuo oven lukko tai öljytkää sen saranat. Olette
isännöitsijän mustalla listalla, voitte saada häädön! Toivoo
kyllästynyt naapurinne.”
”Oho!” Matias taittoi lapun ja
antoi sen takaisin. ”Onpa tässä talossa hermoherkkää väkeä”.
”No, ehkäpä ei ihan aiheetta”,
nainen sanoi. ”Ei ihmiset aina turhaan valittele. Kai täällä
melkoinen mäiske kävi. Minua se ei haitannut, nukun kuin pieni
porsas, jos vaan pääsen unen alkuun. Panssarivaunulla saisi ajaa
yli, enkä heräisi. Se on luonnon minulle antama lahja!” Matias ei
sanonut siihen mitään. Mutta nainen jatkoi: ”Minun ainakin
pitäisi oikeastaan karttaa juhlia, tai ainakin olla varovainen
viinan kanssa, olen näes huomannut, että olen siitä riippuvainen.
Vaikka kuinka päätän, että en ota tippaakaan, niin jos sitä vain
on tarjolla, tartun siihen heti hanakasti, en edes huomaa sitä.
Joku onkin sanonut, että siinä tilanteessa ihminen ei ajattele
aivoilla, vaan selkärangalla. Ja se on pahan merkki. Kyllä minä
sen tiedostan. Nyt minut pelasti väsymys. Vai toimiko selkärankani
ylimaallisella nopeudella, ehkä olin jo puoliksi tainnoksissa. En
muista. Mutta voit arvata, miten pettynyt olen itseeni, joka kerran
yhtä pettynyt. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.”
Matias katsoi naista. Tosiaan. Kun
osasi katsoa sillä silmällä, näki, että naisessa oli jo selvästi
rippunen kassialmaa. Naama vähän turvoksissa, pussit silmien alla
ja iso vatsa hennossa ruumiissa, kuin lasta odottaisi. Tukkakin
harotti. Alkoholista sen täytyi johtua. Tosin vaate hänen päällään
piilotti mahaa, se näkyi vasta, kun hän oli seisaallaan ja
käännähteli. Ei, ei näyttänyt hyvältä. Hänessä oli jotain
eläimellistä, muistutti vastasyntynyttä sonnimullikkaa haperoine
jalkoineen.
”Et kyllä näytä yhtään
hullummalta”, Matias pakotti itsensä sanomaan. Mutta sulki sitten
suunsa.
Nainen yrititti keskustelua.
”Tiedätkös, ensi sunnuntaina on jo pääsiäinen, seuraava
perjantai on pitkäperjantai, nyt taitaa olla palmusunnuntai. Ja
kiirastorstai on tulossa. Saat varautua että tänään oven takana
on pikkunoitia, jotka uhkaavat sinua vitsalla. Aika omituinen valinta
järjestää juhlat näin lähellä pääsiäistä, vai miten
sinusta?”
Kun Matias ei sanonut mitään,
tuijotti vain naista, tämä jatkoi: ”Olen sentään saanut
kristillisen kasvatuksen, sen mukaan olemme aloittaneet Kristuksen
piinaviikon jo hyvissä ajoin. Vai miten se menee. Taitaa olla
pääsiäisjuhlat sekaisin, yhtä sekaisin kuin me itse”, nainen
naurahti.
”Leikitäänkö että sinä olet
Juudas Iskariot. Vai haluaisitko mieluummin olla Jeesus, jonka Juudas
kavaltaa? Minä pidän kyllä Juudaksen puolia. Olen aina pitänyt.
Minkä hän sille voi, että hänet oli jo etukäteen ennustettu
pahaksi, kavaltajaksi. Pakkohan hänen oli toimia sen mukaan.
Muutenhan kukaan ei uskoisi Raamatun sanaan. Ei hän varmaan ollut
sen pahempi kuin muutkaan ihmiset. Mutta hei! Minä voisin olla
Maria, Jeesuksen äiti. Tai ehkä minä mieluummin olisin se toinen
Maria, se huono nainen, joka myös rakasti Jeesusta. Vai vaihdetaanko
vain osia? Sinä olet minä ja minä olen sinä. Se voisi olla
kaikkein parasta. Eikä se olisi edes vaikeaa. Mehän olemme jo nyt
jossain määrin tavoiltamme samanlaisia, eikö totta?”
Matias ei vieläkään sanonut mitään.
Mitä hän olisi voinut sanoa? Tunnustaa, että heillä oli liiankin
paljon yhteistä. Alkaisi heti etsiä minusta rappeutumisen merkkejä,
Matias ajatteli. Nyt hän kuitenkin pitää minua vielä ihmisenä,
vai pitääkö?
”No, jos haluat, niin ollaan sitten
hiljaa”, nainen sanoi. Mutta ei hän kauaa malttanut. Aikamoinen
räpätäti. Hetken kuluttua nainen, siis tuo Elsie, nousi tuolille
ja alkoi paatoksella lausua:
”Matoja oomme, ettekö jo huomaa?
On työmme luoda perho taivahinen
Mi vanhuskauteen suojatonna lentää.”
Hullu nainen, Matias ajatteli.
Nainen laskeutui tuolilta. ”Noin
sanoo Dante Alighieri. Hän eli joskus 1200-1300 lukujen vaihteessa.
Mahtoiko olla yhtään meitä viisaampi!”
Matiaksen silmissä välähti.
”Ai niin, se Jumalaisen näytelmän tekijä? Sehän oli ennen mielikirjani!” Nainen muuttui hetkessä
hänen silmissään, ikään kuin olisi väläyttänyt ominta
itseään. Vai oliko se satunnaista. Mutta totta tosiaan, kun katsoi
tarkasti, jotain puoleensa vetävää hänessä oli. Matias
kiinnostui, avasi suunsa:
”Tässä me istumme ja puhelemme,
kuka sinä oikeasti olet? Kenen kanssa minä
tässä keskustelen? Mitä sinä teet työksesi?” Nainen naurahti.
Matias huomasi kysymystensä sarjatulen, jonka saattoi mieltää uteliaisuudeksi ja yritti lievittää lievitti sitä: ”Ei tarvitse
vastata, jos koet kysymykseni epähienoksi.”
”Kysymykset eivät ole koskaan
epähienoja, vastaukset voivat olla”, nainen sanoi. ”Minähän
olen Elsie, se saa sinulle riittää. Ja se mitä teen on paremmin
sanottu kuin tehty. Olen jonkinlainen kulttuurin monitekijä, osaan -
tai luulen osaavani - laulaa, soittaa, näytellä, tanssia, ja
kaiken lisäksi yritän kirjoittaa runoja. Niin, olen kiinnostunut
kaikesta, joka vähänkin jollain tavoin sivuaa taiteita. Jokaista
taiteenlajia olen yrittänyt kokeilla, joskus huonolla, joskus vähän
paremmalla menestyksellä. Riittääkö tämä sinulle? - Toisin
sanoen, olen hajoittanut itseni moneen osaan. Oikea vastaus
kysymykseesi olisi: Olen hajonnut henki, alkoholisti, yrittäjä.
Päätyöni on yrittää koota itseni, saada itseni kasaan, löytää
palaset, jotka olen itse repinyt itsestäni. Se on asia, jota nyt
kadun. Mutta tekoja ei saa tekemättömiksi.”
”Sinäkö osaat tanssia? Ja soittaa?
Olin kuulevinani yöllä musiikkia, mutta se taisi olla unta.”
”Ei se välttämättä unta ollut. Se
saattoi kuulua kännykästäni. Minä kuuntelin sillä keittiössä
Chopinia, Nocturnea. Pidän pianomusiikista.”
”Ja minä kun luulin, että näin
unta. Äiti soitti sitä usein meillä kotona, samaa kappaletta”,
Matias ihmetteli.
”Rahmaninov on minun
lempisäveltäjäni, hänen toista pianokonserttoaan kuuntelen usein,
varsinkin, jos olen masentunut. Se auttaa jotenkin, tulee parempi
olo”, nainen sanoi.
Matias mykistyi. Hän työnsi tuolia
taaksepäin pahvilaatikosta, ja katsoi naista kuin ei olisi häntä
ennen nähnyt. Uskomatonta. Rahmaninov oli äidinkin lempisäveltäjä! Kuinka olen voinut moittia tuota ihmistä mielessäni, hän ajatteli.
Hänhän on kuin siivu minua. Tai oikeammin siivu äitiä. Äiti on
ollut minulle aina rakas. Tärkein kaikista ihmisistä. Tuoko tuossa
muistuttaa äitiä. Ei voi olla totta! Ensimmäinen nainen pitkästä
aikaa, johon voisin melkein rakastua.
Rakastua? En kai minä niin hölmö
ole! Matias peruutti ajatuksiaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui,
että hänen silmänsä olivat kirkastuneet, ja hän näki naisen
kuin sisältä päin, ihan toisenlaisena, jotenkin valaistuneena. Ja
yhtäkkiä hänen teki mieli kaapata nainen syliinsä ja yhdessä he
olisivat nousseet katon läpi korkealle taivaalle ja liidelleet
siellä käsi kädessä ihan kuin siinä taulujäljennöksessä,
mikä oli ollut vanhempien makuuhuoneen seinällä. Chagall, vai kuka
se oli sen tekijä? Ajatella! Voisipa lennellä ilman huolia
korkealla kirkkaalla kevättaivaalla. Ihan hulluahan se olisi, mutta
ihanaa, tavoiteltavaa. Minä ja Elsie. Kaunis nimi hänellä. Elsie,
ihme nainen! Käsi kädessä!
Matias katsoi uusin silmin vierastaan.
Ja jotenkin hän aavisti, ettei se olisi mitenkään hullumpi asia,
jos olisi joku, joka olisi aina siinä saatavilla, vieläpä samalla
aaltopituudella.
”Matias, olisiko sinusta ihan huono
idea, jos lentäisimme yhdessä joku päivä Pariisiin, ja mentäis
katsomaan yhtä maalausta, joka on tehty kuin meistä. Se nainen on
kuin kopio minusta ja mies muistuttaa aika paljon sinua. No, vähän
lihavampi hän on kuin sinä. Mutta nenä on samanlainen. Olen aina
halunnut nähdä sen maalauksen livenä!”
Tämä vielä puuttui, Matias ajatteli.
Hänkö ihan tosissaan tahtoisi lentää minun kanssa taivaalla!
Uskomatonta! Selvää telepatiaa. Osaako hän lukea ajatukseni?
”Hm. Sehän on hieno idea! Se me
voidaan kyllä joskus toteuttaa. Nykyään saa vielä halpoja
lentoja, jos on valmis milloin tahansa lähtöön.” Matias sanoi,
ja he katsoivat toisiaan ilahtuneina, vaikka Matias koetti tarkoin
kätkeä syvimmät ajatuksensa.
---
Kun Matias kiirastorstaina muisteli
näitä tapahtumia, hänen sieluaan kiristi. Niine hyvineen nainen
oli lähtenyt heti kun he olivat saaneet paikat kuntoon. Kyllähän
minä häntä kiittelin. Sellaista pelastusenkeliä harvoin tapaa.
Mutta ei edes puhelinnumeroaan hän jättänyt. Harmi, kun en
muistanut sitä häneltä pyytää. Pelkällä Elsiellä sitä ei
löydy edes netistä. Matias oli todella pahoillaan. Niin hauska ja
iloinen nainen. Kyllä hänen vöijynsä helmassa olisi kannattanut ainakin vähän aikaa riippua.
Rauhoittuakseen Matias etsi
kannettavansa YouTubesta Rahmaninovin toista pianokonserttoa, joka
oli naisen mielikappale, mutta se, minkä hän löysi, oli
huonolaatuinen. Sama mitä nainen oli kuunnellut, Chopinin Nocturne kyllä löytyi. Ja sen perässä kokonainen roikka muita Chopinin
kappaleita. Mutta Matias keskittyi kuuntelemaan vain Nocturnea**. Se
ikään kuin yhdisti naisen, äidin ja hänet itsensä kolmioksi, jonka keskipisteenä istui Chopin, tuhti mies.
Pianisti Adam Harasiewicz
julk. Walter Di Marco
* Pahan kukkia, Charles Baudelaire,
suom. Yrjö Kaijärvi
** Chopin Nocturne N:ro 1 in B Flat
Minor: Larghetto