28.3.2013

PÄÄSIÄISEN AIKAA (Petetty, osa 7)



Värit räikeät, puvut hullut
ovat merkki sielusi kirjavan;
minä sinua vihaan, rakastan,
minä, hullusta hulluksi tullut!”
 - Charles Baudelaire *


Niin vain kävi. Kaikessa on riesansa. Kun viimeisenkin vieraan poistumisen aika oli ohi, näytti ettei tämä ollut lähdössä ollenkaan. Minkäs teet? Ei voi työntää ketään ovesta ulos noin vaan, ellei ole mitään varsinaista syytä. Ja yritäpä työntää sellaista, joka on jäänyt sinua auttaakseen! Sehän olisi jo suuri loukkaus, kuka sellaiseen tahtoisi syyllistyä? Sitä paitsi: halusinko enää edes, että nainen poistuisi? Matias ajatteli, kun hän vähän myöhemmin muisteli tapahtumia. Ne olivat kuin unta. Kaikki hänen elämässään oli kuin unta. Hän muisteli aisoita kuin olisi kuullut niistä kerrottavan. Mikään ei tuntunut todelliselta. Oli vain uskottava. Tai sitten ei. Ja vaikka hän ei sitä itselleen tunnustanut, hän kaipasi nyt jotain. Jotain sellaista, jota ei uskonut koskaan kaipaavansa, tai saavansa, tai edes voivansa menettää. Mitä hän kaipasi? No sanotaan nyt: Matias kaipasi selvästi toista ihmistä. Ehkä juuri tuota naista.

---

Tutkittuaan kaikki peiton mutkat ja kohoumat ja kurkistettuaan vielä varmuudeksi sängyn alle ja huomattuaan että oli ainoa ihmistä muistuttava olio huoneessa, Matias ilostui. Vihdoinkin! Viimeinenkin vieras oli poissa. Saan olla rauhassa! hän ajatteli.

Ei hän enää tuntenut itseään yksinäiseksi ja hylätyksi, pikemminkin päinvastoin. Olotila, jossa hän muisti hämärästi olleensa, ja jonka kaikuja hän tunsi yhä ruumiissaan - käsivartta ja toista jalkaa pakotti, ja olo oli kummallisen rähmeä, suussakin paha maku – ei, siihen hän ei todellakaan kaivannut ketään todistajaksi. Se ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän oli täysin menettänyt kontrollinsa ja sekin, mitä hän siitä muisti, oli suurimmaksi osaksi hämärän peitossa, onneksi.

Kun hän valmistautui nousemaan, hän etsi katseillaan vaatteitaan. Niitä ei näkynyt missään. Niinpä hän vähän vinossa, toista jalkaa arastellen, tassutteli niine hyvineen paljain jaloin keittiöön ja – kauhistui! Siellä hääräsi nainen, joka nauraa heläytti, kun Matias seisoi säikähtäneenä oviaukossa.

Matias ponnisteli rauhoittuakseen. Hänen mieleensä ei tullut mitään, mitä olisi voinut sanoa, niinpä hän vain tuijotti.

Nainen jatkoi nauramistaan. Onkohan minussa jotain hullusti, Matias ajatteli ja katsoi epäluuloisesti naista, kunnes vilkaisi itseään ja pelästyi kun huomasi olevansa alasti. Mahtoi hän olla hauska näky! Nainen sensijaan oli täysissä pukeissa. Hänen yllään oli kummallinen, kirkkaankeltainen kauhtana, melkein maahan ulottuva, korkeakorkoiset punaiset kengät jalassa, aivan mauttomat, ja suu kävi hänellä kuin papukaijalla.

”No mutta Matias!” nainen sanoi. ”Etkö muista, minähän olen Elsie!” Ja Matias muisti alastoman olennon sängyssään ja sai sen avulla itsensä rauhoittumaan, tasoissa ollaan, hän ajatteli.

”Tule istumaan!” nainen sanoi, Elsie, totta tosiaan, hehän olivat esittäytyneet. Muistin sirpaleita alkoi erottua mielessä, vaikka kaikki siellä ei ollutkaan järjestyksessä, oli vain musta suuri möykky, josta pala palalta alkoi jotain lohjeta. Ei mitään mieluista. Tilanne oli outo.

”Ei täällä ruokaa löytynyt, mutta vähän siivoilin ja laitoin kahvia, sitä löytyi kokonainen paketti!” nainen nauraa heläytti. Onpahan iloinen ihminen, Matias ajatteli, ja istahti ison, nurin käännetyn pakkauslaatikon viereen asetettuun tuoliin, ja toden totta: laatikon päälle oli katettu kodikkaasti kaksi pahvimukia. Nainen kaatoi hellalla olevasta kattilasta tummaa lientä kuppeihin, haki eteisestä itselleen tuolin, ja siinä he nyt istuivat ja mittailivat katseillaan toisiaan.

”Kauhea näky!” nainen sanoi. Matias koetti oikaista ryhtiään ja tunsi miten hänen naamansa alkoi otsasta lähtien punoittaa. ”En minä sinua tarkoittanut”, naisen suusta helähti uusi nauru, ”sinähän olet kuin Akilles, sankari muinaisesta Kreikasta! Oikein hieno kroppa sinulla! Olet vähän lyhyenläntä, mutta vaikutat pitkältä ja komealta. Sinua katselee mielikseen!” hän sanoi ja jatkoi: ”Tarkoitin näkyä tässä asunnossa. Tämähän oli kuin taistelun jäljiltä! Mitä sinuun tulee, olit täydessä unessa kun heräsin. Olen minä vähän olen yrittänyt siivota pahimpia paikkoja." Matias rykäisi ja näytti vaivaantuneelta. "Kun sinua katsoo, näkee että minunkin olisi pitänyt lähteä, mutta halusin hiukan auttaa sinua. Vielä täällä tekemistä riittää. Mutta kyllä me tämä kuntoon saadaan, älä välitä, palveluksessanne, hyvä herra!” Taas naurua.

”Kyllä minä itsekin”, Matias mutisi. Mutta nainen oli päättäväinen. ”Ensin asiat kuntoon!” hän sanoi. ”Kyllä sinä tarvitset apua. Mikä on henkinen tilanteesi?” Matias ei tiennyt mitä sanoa.

”Sinä jäit muitten kanssa hillumaan, minä taisin olla ensimmäinen, joka join pääni täyteen ja kilahdin lähimpään sänkyyn. Miten minusta tuntuu, että siinä olisi ollut jo joku toinenkin? Ainakin sain ponnistella jonkun pehmeän yli”, nainen muisteli. ”Mutta ei siinä ketään myöhemmin näkynyt. Hän oli kai se, joka poistui viimeksi ja jätti ulko-oven auki. Tai sitten se oli naapuri, joka oli jättänyt viestin. Tässä. Lue!"

Matias tarttui paperiin: ”Senkin siat! Mellastatte yökaudet ja paiskitte ovia ja annatte jäädä ne rempalleen. Jos ei tällainen meno lopu, se on poliisiasia! Ja korjatkaa tuo oven lukko tai öljytkää sen saranat. Olette isännöitsijän mustalla listalla, voitte saada häädön! Toivoo kyllästynyt naapurinne.”

”Oho!” Matias taittoi lapun ja antoi sen takaisin. ”Onpa tässä talossa hermoherkkää väkeä”.
”No, ehkäpä ei ihan aiheetta”, nainen sanoi. ”Ei ihmiset aina turhaan valittele. Kai täällä melkoinen mäiske kävi. Minua se ei haitannut, nukun kuin pieni porsas, jos vaan pääsen unen alkuun. Panssarivaunulla saisi ajaa yli, enkä heräisi. Se on luonnon minulle antama lahja!” Matias ei sanonut siihen mitään. Mutta nainen jatkoi: ”Minun ainakin pitäisi oikeastaan karttaa juhlia, tai ainakin olla varovainen viinan kanssa, olen näes huomannut, että olen siitä riippuvainen. Vaikka kuinka päätän, että en ota tippaakaan, niin jos sitä vain on tarjolla, tartun siihen heti hanakasti, en edes huomaa sitä. Joku onkin sanonut, että siinä tilanteessa ihminen ei ajattele aivoilla, vaan selkärangalla. Ja se on pahan merkki. Kyllä minä sen tiedostan. Nyt minut pelasti väsymys. Vai toimiko selkärankani ylimaallisella nopeudella, ehkä olin jo puoliksi tainnoksissa. En muista. Mutta voit arvata, miten pettynyt olen itseeni, joka kerran yhtä pettynyt. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta.”

Matias katsoi naista. Tosiaan. Kun osasi katsoa sillä silmällä, näki, että naisessa oli jo selvästi rippunen kassialmaa. Naama vähän turvoksissa, pussit silmien alla ja iso vatsa hennossa ruumiissa, kuin lasta odottaisi. Tukkakin harotti. Alkoholista sen täytyi johtua. Tosin vaate hänen päällään piilotti mahaa, se näkyi vasta, kun hän oli seisaallaan ja käännähteli. Ei, ei näyttänyt hyvältä. Hänessä oli jotain eläimellistä, muistutti vastasyntynyttä sonnimullikkaa haperoine jalkoineen.
”Et kyllä näytä yhtään hullummalta”, Matias pakotti itsensä sanomaan. Mutta sulki sitten suunsa.

Nainen yrititti keskustelua. ”Tiedätkös, ensi sunnuntaina on jo pääsiäinen, seuraava perjantai on pitkäperjantai, nyt taitaa olla palmusunnuntai. Ja kiirastorstai on tulossa. Saat varautua että tänään oven takana on pikkunoitia, jotka uhkaavat sinua vitsalla. Aika omituinen valinta järjestää juhlat näin lähellä pääsiäistä, vai miten sinusta?”

Kun Matias ei sanonut mitään, tuijotti vain naista, tämä jatkoi: ”Olen sentään saanut kristillisen kasvatuksen, sen mukaan olemme aloittaneet Kristuksen piinaviikon jo hyvissä ajoin. Vai miten se menee. Taitaa olla pääsiäisjuhlat sekaisin, yhtä sekaisin kuin me itse”, nainen naurahti.
”Leikitäänkö että sinä olet Juudas Iskariot. Vai haluaisitko mieluummin olla Jeesus, jonka Juudas kavaltaa? Minä pidän kyllä Juudaksen puolia. Olen aina pitänyt. Minkä hän sille voi, että hänet oli jo etukäteen ennustettu pahaksi, kavaltajaksi. Pakkohan hänen oli toimia sen mukaan. Muutenhan kukaan ei uskoisi Raamatun sanaan. Ei hän varmaan ollut sen pahempi kuin muutkaan ihmiset. Mutta hei! Minä voisin olla Maria, Jeesuksen äiti. Tai ehkä minä mieluummin olisin se toinen Maria, se huono nainen, joka myös rakasti Jeesusta. Vai vaihdetaanko vain osia? Sinä olet minä ja minä olen sinä. Se voisi olla kaikkein parasta. Eikä se olisi edes vaikeaa. Mehän olemme jo nyt jossain määrin tavoiltamme samanlaisia, eikö totta?”

Matias ei vieläkään sanonut mitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Tunnustaa, että heillä oli liiankin paljon yhteistä. Alkaisi heti etsiä minusta rappeutumisen merkkejä, Matias ajatteli. Nyt hän kuitenkin pitää minua vielä ihmisenä, vai pitääkö?

”No, jos haluat, niin ollaan sitten hiljaa”, nainen sanoi. Mutta ei hän kauaa malttanut. Aikamoinen räpätäti. Hetken kuluttua nainen, siis tuo Elsie, nousi tuolille ja alkoi paatoksella lausua:

”Matoja oomme, ettekö jo huomaa?
On työmme luoda perho taivahinen
Mi vanhuskauteen suojatonna lentää.”

Hullu nainen, Matias ajatteli.

Nainen laskeutui tuolilta. ”Noin sanoo Dante Alighieri. Hän eli joskus 1200-1300 lukujen vaihteessa. Mahtoiko olla yhtään meitä viisaampi!”

Matiaksen silmissä välähti. ”Ai niin, se Jumalaisen näytelmän tekijä? Sehän oli ennen mielikirjani!” Nainen muuttui hetkessä hänen silmissään, ikään kuin olisi väläyttänyt ominta itseään. Vai oliko se satunnaista. Mutta totta tosiaan, kun katsoi tarkasti, jotain puoleensa vetävää hänessä oli. Matias kiinnostui, avasi suunsa:

”Tässä me istumme ja puhelemme, kuka sinä oikeasti olet? Kenen kanssa minä tässä keskustelen? Mitä sinä teet työksesi?” Nainen naurahti. Matias huomasi kysymystensä sarjatulen, jonka saattoi mieltää uteliaisuudeksi ja yritti lievittää  lievitti sitä: ”Ei tarvitse vastata, jos koet kysymykseni epähienoksi.”

”Kysymykset eivät ole koskaan epähienoja, vastaukset voivat olla”, nainen sanoi. ”Minähän olen Elsie, se saa sinulle riittää. Ja se mitä teen on paremmin sanottu kuin tehty. Olen jonkinlainen kulttuurin monitekijä, osaan - tai luulen osaavani - laulaa, soittaa, näytellä, tanssia, ja kaiken lisäksi yritän kirjoittaa runoja. Niin, olen kiinnostunut kaikesta, joka vähänkin jollain tavoin sivuaa taiteita. Jokaista taiteenlajia olen yrittänyt kokeilla, joskus huonolla, joskus vähän paremmalla menestyksellä. Riittääkö tämä sinulle? - Toisin sanoen, olen hajoittanut itseni moneen osaan. Oikea vastaus kysymykseesi olisi: Olen hajonnut henki, alkoholisti, yrittäjä. Päätyöni on yrittää koota itseni, saada itseni kasaan, löytää palaset, jotka olen itse repinyt itsestäni. Se on asia, jota nyt kadun. Mutta tekoja ei saa tekemättömiksi.”

”Sinäkö osaat tanssia? Ja soittaa? Olin kuulevinani yöllä musiikkia, mutta se taisi olla unta.”
”Ei se välttämättä unta ollut. Se saattoi kuulua kännykästäni. Minä kuuntelin sillä  keittiössä Chopinia, Nocturnea. Pidän pianomusiikista.”
”Ja minä kun luulin, että näin unta. Äiti soitti sitä usein meillä kotona, samaa kappaletta”, Matias ihmetteli.
”Rahmaninov on minun lempisäveltäjäni, hänen toista pianokonserttoaan kuuntelen usein, varsinkin, jos olen masentunut. Se auttaa jotenkin, tulee parempi olo”, nainen sanoi.

Matias mykistyi. Hän työnsi tuolia taaksepäin pahvilaatikosta, ja katsoi naista kuin ei olisi häntä ennen nähnyt. Uskomatonta. Rahmaninov oli äidinkin lempisäveltäjä! Kuinka olen voinut moittia tuota ihmistä mielessäni, hän ajatteli. Hänhän on kuin siivu minua. Tai oikeammin siivu äitiä. Äiti on ollut minulle aina rakas. Tärkein kaikista ihmisistä. Tuoko tuossa muistuttaa äitiä. Ei voi olla totta! Ensimmäinen nainen pitkästä aikaa, johon voisin melkein rakastua.

Rakastua? En kai minä niin hölmö ole! Matias peruutti ajatuksiaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että hänen silmänsä olivat kirkastuneet, ja hän näki naisen kuin sisältä päin, ihan toisenlaisena, jotenkin valaistuneena. Ja yhtäkkiä hänen teki mieli kaapata nainen syliinsä ja yhdessä he olisivat nousseet katon läpi korkealle taivaalle ja liidelleet siellä käsi kädessä ihan kuin siinä taulujäljennöksessä, mikä oli ollut vanhempien makuuhuoneen seinällä. Chagall, vai kuka se oli sen tekijä? Ajatella! Voisipa lennellä ilman huolia korkealla kirkkaalla kevättaivaalla. Ihan hulluahan se olisi, mutta ihanaa, tavoiteltavaa. Minä ja Elsie. Kaunis nimi hänellä. Elsie, ihme nainen! Käsi kädessä!

Matias katsoi uusin silmin vierastaan. Ja jotenkin hän aavisti, ettei se olisi mitenkään hullumpi asia, jos olisi joku, joka olisi aina siinä saatavilla, vieläpä samalla aaltopituudella.

”Matias, olisiko sinusta ihan huono idea, jos lentäisimme yhdessä joku päivä Pariisiin, ja mentäis katsomaan yhtä maalausta, joka on tehty kuin meistä. Se nainen on kuin kopio minusta ja mies muistuttaa aika paljon sinua. No, vähän lihavampi hän on kuin sinä. Mutta nenä on samanlainen. Olen aina halunnut nähdä sen maalauksen livenä!”

Tämä vielä puuttui, Matias ajatteli. Hänkö ihan tosissaan tahtoisi lentää minun kanssa taivaalla! Uskomatonta! Selvää telepatiaa. Osaako hän lukea ajatukseni?

”Hm. Sehän on hieno idea! Se me voidaan kyllä joskus toteuttaa. Nykyään saa vielä halpoja lentoja, jos on valmis milloin tahansa lähtöön.” Matias sanoi, ja he katsoivat toisiaan ilahtuneina, vaikka Matias koetti tarkoin kätkeä syvimmät ajatuksensa.

---

Kun Matias kiirastorstaina muisteli näitä tapahtumia, hänen sieluaan kiristi. Niine hyvineen nainen oli lähtenyt heti kun he olivat saaneet paikat kuntoon. Kyllähän minä häntä kiittelin. Sellaista pelastusenkeliä harvoin tapaa. Mutta ei edes puhelinnumeroaan hän jättänyt. Harmi, kun en muistanut sitä häneltä pyytää. Pelkällä Elsiellä sitä ei löydy edes netistä. Matias oli todella pahoillaan. Niin hauska ja iloinen nainen. Kyllä hänen vöijynsä helmassa olisi kannattanut ainakin vähän aikaa riippua.

Rauhoittuakseen Matias etsi kannettavansa YouTubesta Rahmaninovin toista pianokonserttoa, joka oli naisen mielikappale, mutta se, minkä hän löysi, oli huonolaatuinen. Sama mitä nainen oli kuunnellut, Chopinin Nocturne kyllä löytyi. Ja sen perässä kokonainen roikka muita Chopinin kappaleita. Mutta Matias keskittyi kuuntelemaan vain Nocturnea**. Se ikään kuin yhdisti naisen, äidin ja hänet itsensä kolmioksi, jonka keskipisteenä istui Chopin, tuhti mies. 



                               
Pianisti Adam Harasiewicz

julk. Walter Di Marco




    * Pahan kukkia, Charles Baudelaire, suom. Yrjö Kaijärvi
    ** Chopin Nocturne N:ro 1 in B Flat Minor: Larghetto


16.3.2013

NÄKYJÄ (Petetty, osa 6)




Erehdykset, typeryys, synti ruumiissamme
rasittavat ja pitävät henkemme vallassaan,
kuten kerjäläiset syöttävät luteitaan,
niin ruokimme kilttejä tunnonvaivojamme.

Kuin miljoona suolimatoa aivoissamme
koko pirujen kansa kuhisten juopottelee,
ja kun hengitämme, niin Kuolema virtailee
kumein valituksin ja huuhtelee keuhkojamme.”
- Charles Baudelaire Pahan kukkia - *


Koputtiko joku?
Aikansa Matias odotteli. Mitään ei tapahtunut. Olisiko se ollut harha, oliko hän jo niin pitkällä, että kuuli olemattomia? Vai untako se oli?
Joskus aikaisemmin hän oli herännyt ovikellon soittoon unen ja valveen rajamailla, avannut silmänsä ja huomannut olevansa jossain muualla kuin luuli olevansa, paikassa, jossa ei edes ollut ovikelloa.

Mutta musiikki? Mistä se tuli? Olisiko hän nähnyt unta äidistä, jonka soittoon hän lapsena oli usein herännyt, kun äiti aamuisin oli harjoitellut skaaloja ja improvisoinut pelkästä soittamisen ilosta. Unta sen täytyi olla.

Matias kurkotti kaulaansa ja heristi korviaan. Täysin hiljaista. Ovi pysyi kiinni. Poistuvia askeleita ei kuulunut. Vaivalloisesti rimpuillen hän nousi vuoteesta ja toista jalkaansa laahaten käveli ovelle ja avasi sen.

Oven takana ei ollut ketään, mutta näkymä oli kauhistuttava. Kaikki olohuoneessa oli kuin taistelun jäljiltä. Pöydällä ja lattialla kaatuneita, tyhjiä pulloja, ruuanjätteitä, roskia. Ja kun hän pahimpia jätöksiä vältellen linkkasi eteiseen, hän näki, että eteisen peili oli isketty säröille, tuoli nurin ja asunnon ovi retkotti levällään auki niin että porraskäytävän koleus pääsi tunkemaan sisään.

Matias sulki oven. Nosti tuolin pystyyn. Istahti siihen ja roikotti päätään. Itkikö hän? Jonkinlaista eläimellistä, pihisevää ujellusta hänen suustaan tuli. Katumus kaiversi mieltä, ja yksittäisiä kyyneliä tai jotain muuta märkää valui hänen silmistään, vaikka hän kuivasi sitä käsivartensa ympärille käärimäänsä pyyheliinaan ja yritti ryhdistäytyä. Onko tässä maailmassa yhtään niin suurta raukkaa kuin minä? Hän kysyi itseltään. Miestä, joka on jätetty yksin, haavoittuneena sekä mieleltään että ruumiiltaan, melkein kuolleena. Miestä, jonka niin sanotut ystävät ovat muuttuneet vihollisiksi, tai ainakin kadonneet näkyvistä. Oliko hänellä ystäviä koskaan ollutkaan?

Itsesääli vain pahensi hänen oloaan. Se ei ollut enää pelkkää krapulaa, kysymys oli kokonaan jostain muusta. Kysymys oli elämänpituisesta valheesta. Kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut, oli yhtä suurta valhetta. Älkää uskoko minua! Pelkkää paskaa sisällä, täyttä valhetta. Valheet piirittävät minua joka puolelta! hänen teki mieli huutaa. Ujellus hänen suussaan oli muuttua ulvonnaksi, joka onneksi melkein alkuunsa lakkasi. Hän istui tuolilla tylsänä, vaiti, silmät tyhjinä lattiaan luotuina. Hän mietti.

Minäkö psykiatri? Onko kysymyksessä masennus? Ettei vain olisi psykoneuroosi, joko dissosiatiivisella tai obsessiivis-konpulsiivisilla oireilla maustettuna.

Hän nousi tuolista ja yritti kohentaa tilaansa etsimällä pulloa tai pahvimukia, jossa olisi ollut vielä jotain pohjalla. Turha toivo, sellaista ei löytynyt. Niinpä hän joutui tyytymään pieneen neuroleptiannokseen haloperidolia, ainoa näytepakkaus, joka löytyi kylpyhuoneen kaapista. Kun sekään ei tuntunut auttavan, riisui hän pyyheliinakääreet raajoistaan ja meni suihkuun.

Vuoroin höyryävän kuuma, vuoroin älisevän kylmä suihku puhdisti jo kuorettuneita haavoja ja virkisti sen verran että hän jaksoi laahautua takaisin makuuhuoneeseen, jossa heittäytyi sänkyyn, levittäytyi, pyörähteli peremmälle. Jos hän olisi arvannut, mitä toimenpiteestä seuraisi, olisi hän toki ollut varovaisempi. Peiton sokkelosta sängyn toisesta laidasta ilmestyi esiin pää; kuuluiko se miehelle vai naiselle, sitä hän ei tiennyt; sellainen lyhyttukkainen, melkein siiliksi ajeltu kauniiksi muotoiltu pää, jossa suu oli jähmettynyt kai pelästyksestä johtuvaan puolihalvaantuneeseen tilaan, joka puolestaan laantui pian emotionaaliseksi epävakaisuudeksi; vuoroin parahtelevaa itkua, vuoroin hysteeristä naurua.

Miten näky tuntui niin tutulta? Déjà- vu. Matias säikähti. Hän kieri ja hypähti vuoteesta. Nainen kirkaisi, Matias oli alasti. Matiaksen silmät sumentuivat, eikä hän pystynyt määrittelemään varmuudella pään sukupuolta, varsinkaan, kun se vetäytyi äkisti takaisin peiton alle. Mutta ääni jäi kaikumaan hänen korviinsa, ja sen volyymista ja korkeusasteesta – se oli high - hän päätteli, että sen täytyi olla nainen.

Elänkö minä elämääni jo toista kertaa, kuinka monta elämää minulla onkaan jo ollut? Matias ihmetteli. Aina on pitänyt aloittaa alusta. Enkö minä jo kerran tänään häätänyt jonkun sängystä. Vai oliko sekin unta? Mitä tämä on? Olisiko niitä ollut kaksi naista, minun vuoteessa, ehkä enemmänkin, ja mitä minä niiden kanssa puuhailin? Vuoteessa on kyllä tilaa, siitä ei ollut kysymys. Siihen mahtuisi vaikka komppania naisia tai miehiä. Levein vuode, mikä markkinoilta löytyi. Mutta miten kaikki muu saattoikin olla pelkän arvailun varassa. Matias piteli päätään.

Selvittyään säikähdyksestä ja naisen pistettyä päänsä uudelleen esiin - nyt myös puoli vartaloa seurasi sitä, kaulaan ja muuhun näkyvään verrattuna uhkeat rinnat - he esittäytyivät. Nainen kertoi olevansa Matiaksen ulkoistettuun lähipiiriin kuuluvan ystävän ystävä. Asui melko lähellä. Oli saanut kutsun. Elsie, hän sanoi. Elsie kuulosti kauniilta, jotenkin helmeilevältä ja kirkkaalta, vain alareunassa oli käheä reunus. Tiedä, vaikka aloittaisin suhteen tuon rintavan naisen kanssa, vaikkapa vain tämän suloisen nimen takia, Matias ajatteli ja pujahti takasin peiton alle. Mutta ei. Hän tunsi voimansa liian heikoksi. Huolimatta otollisista olosuhteista, vaatteista ei olisi ollut kummallekaan mitään haittaa, ja Elsie – miten ihana nimi! - näytti häilyvästä naamastaan huolimatta ihmeellisen puhtaalta valkoista lakanaa vasten, jolla hän yritti peittää rintojaan. Luonnonlapsi, melkein enkeli, oli pudonnut taivaalta hänen sänkyynsä. Ei olisi ollut pitkä matka kierähtää hänen viereensä, ja Elsie olisi lämmittänyt häntä, pitänyt hyvänä. Sopiva alku mille tahansa suhteelle. Mutta ei. Elsie voisi syyttää häntä jälkeenpäin hyväksikäytöstä, ellei peräti väkisinmakaamisesta. Pois se minusta, Matias ajatteli. Olen aina kunnioittanut naisia, niin ihmeellisiä otuksia kuin he ovatkin. Aivan erilaisia kuin äiti.

Niinpä Matias halusi jättää aloitteen Elsielle. Hän vinkkasi ystävällisesti pikkusormellaan merkkiä, että Elsie siirtyisi hiukan vielä peremmälle, jos mahdollista, ja Elsie siirtyi heti, sovinnolla.

Siinä he makasivat selällään vierekkäin – sopivan etäällä toisistaan – hänen, Matiaksen, itsensä hankkimassa tukikohdassa, hänen ensimmäisessä ja ainoaksi jääneessä huonekaluhankinnassaan. Muut kapineet olivat niin sanottujen ystävien tuomia, ehkä he olivat tarkoittaneet hyvää, ehkä hän turhaan vihasi heitä, sekin käväisi hänen ajatuksissaan. Oli kuin hän olisi osannut ennakoida tilanteen, sillä sänky ei ollut pelkästään iso, se oli mahtava. Täytti melkein koko huoneen, joka ei tosin ollut suuren suuri.

Heitä oli nyt kaksi. Toinen makasi sängyn toisessa, toinen toisessa laidassa, eikä peitoistakaan ollut puutetta. Ilmeisesti he molemmat olivat yön jäljeltä edelleen niin heikossa kunnossa, väsymyksestä puolikuolleita, että vain hetken levottomina pyörittyään, kumpikin rauhoittui, ja pian he makasivat jalat suorina, silmät ummessa kuin kaksi surullista maanpäällistä sankaritaistelijaa. Iho harmaana, lihakset velttoina. Käsivarret kuin antautumiseen valmiina.
Kaksi uupunutta ihmistä, elämän taistelukentällä. Rauha kasvoilla.


Sauli Zinovjevin säveltämä Nocturne for violoncello and piano, siivittäköön heidän untaan. Sellisti on Kristian Plink. Pianisti Peter Lönqvist. 

                                 
                            
S. A. Zinovjev

Nocturne for violoncello and piano, 2007
(Dedicated to Kristian Plink)

Premiere performance.

Kristian Plink, violoncello
Peter Lönqvist, piano

Live recording from March, 2008




* Pahan kukkien suomentajana on Yrjö Kaijärvi
        


1.3.2013

TUPAANTULIAISET (Petetty, osa 5)



"How many roads must a man walk down
Before you call him a man?
Yes, how many seas must a white dove sail
Before she sleeps in the sand?
Yes, 'n' how many times must the cannonballs fly
Before they're forever banned?"
               (Bob Dylan Blowin' in the wind)*


Tupaantuliaiset? Mieluummin tuvastapoistujaiset, Matias ajatteli, kun hän pahimmasta selvittyään uskalsi vihdoin muistella sen illan ja yön tapahtumia. Ensimmäinen kuva, joka nousi hämäränä mieleen jostain vaiheesta juhlia, oli täynnä kompuroivia, ja tarpeekseen saaneita horjuvia selkiä ja takamuksia, jotka tunkeilivat ovella. Ja kokonaisnäkemys mainituista juhlista oli sekin hatara ja epämääräinen, synkkä, kuin mustalla reunustettu entisajan postikortti, jossa surulla ilmoitetaan että joku on poistunut keskuudestamme. Kuka oli poistunut? Hän. Hän itse. Tai ollut ainakin vähällä poistua. Joka tapauksessa kaikki hänen ponnistelunsa olivat sen illan ja yön aikana valuneet hukkaan.

Syy oli ystäväjoukossa. Tietysti. Mutta olivatko he ystäviä? Mitä he olivat? Järjestivätkö he tahallaan tilanteen, jossa jouduin ansaan? Helvetti! Matias ajatteli. Kyllä hän tiesi, ettei siitä oikeasti voinut ketään syyttää, mutta jostain syy piti löytyä, mieluummin muualta kuin itsestä. Sillä kuka siinä eniten joutui kärsimään? Eikö se ollut hän, jonka kunniaksi juhlat oli järjestetty. Synkkänä hän ajatteli, tai ei ajatellut vaan tiesi omakohtaisista kokemuksistaan viisastuneena ja teoriassa siihen liittyvät asiat täydellisesti hallitsevana, että taistelu, joka oli nyt hänen edessään oli kauhistuttava, ja että hänet oli tuomittu se häviämään.

Oliko hänestä enää mihinkään? Tuttu musta aukko oli alkanut vetää puoleensa, vain ihme voisi enää pelastaa hänet katoamasta sen janoiseen nieluun, jonka pohjalla - senkin hän hyvin tiesi - kuolema nuoli jo koukkuisia näppejään ja näytti tyytyväiseltä. Pahinta, että hänen taistelutahtonsa oli lamaantunut. Kaikki keinot hän oli kokenut. Enää ei mikään muuttaisi asioita. Ihmeisiin hän ei uskonut tipan tippaa!

Alun hän muisti siitä illasta ja yöstä. Hänen niin sanotut 'luottoystävänsä', kolme niistä jotka olivat julistaneet itsensä hänen lähikavereikseen, sanoivat: ”Me olemme sinun henkivartijoitasi ja sielunveljiäsi!” Ja ”Sinä olet meille kallis”, yksi heistä oli vielä lisännyt. Kuka se heistä oli, sitä Matias ei muistanut. Kallis? Mitä hän tarkoitti? Eikö asia ollut päinvastoin. Ketkä tulivat kalliiksi kenelle? Juhlia järjestäessään he olivat tyhjentäneet melkein kokonaan Matiaksen tilin. Mutta itse hän oli heille kortin antanut, pakko myöntää. Siinä hän oli tehnyt virheen. Mutta tehokkaasti he olivat toimineet. Se täytyi myös myöntää. Kun hän oli tullut töistä - perjantai ilta se oli - oli kaikki hänen vasta hankkimassaan asunnossa muuttunut. Ehkä vain pienellä tuunauksella tai sitten kokopäivän kovalla aherruksella tyhjä, pelkällä sängyllä varustettu kolea asunto, kaksi huonetta ja keittiö, oli saatu näyttämään runsaalta ja elämäniloiselta.

Olohuoneeseen oli jostain raahattu iso pöytä, joka oli täynnä herkkuja: itämaisia ja afrikkalaisia, avattuja purkkeja ja lautasille järjestettyjä suupaloja, saksalaisia salami-snackeja, norjalaisia lohi-kääryleitä, mustekalaa sherryliemessä, ranskalaisia juustoja, kreikkalaista tsatsikia, omenia, pähkinöitä, tuoreita luumuja, ranskalaisia juustoja, täytettyjä oliiveja, palasiksi leikattuja patonkeja, salaatteja, salaattikastikkeita, viinirypäleitä, mitä kaikkea siihen olikaan saatu mahtumaan! Ja jos kaipasi kotimaista oli tarjolla ruisleipää ja suolakurkkuja. Toinen puoli pöytää oli täytetty pulloilla, joiden ohuet kaulat ja värikkäät etiketit kertoivat korkeasta laadusta. Ja kaiken sen runsauden keskellä nosti päätään sinkkisanko, suu auki, josta shampanjapullot kurkoittivat kaulaansa. Unissaankaan Matias ei olisi voinut kuvitella sellaista näkyä, vieläpä omassa kodissaan. Varsinkin ryhdikkäät mustanvihreät pullot suurena joukkona suorissa jonoissa kuin sotamiehet tantereella ensimmäistä maailmansotaa esittävässä dokumentissa olivat juhlavaa katseltavaa. Kertakäyttöastiat ehkä latistivat hiukan tunnelmaa, mutta järkevä ratkaisu se oli.
Sokaistuneena näystä oli Matias antanut kiitosta sen järjestäjille. Vain pullojen määrästä hän oli vähän huolissaan. Kun hän uskalsi ihmetellä sitä ääneen, he sanoivat: ”Kun me juhlitaan, me juhlitaan kunnolla!”

'Juhlia' oli Matiaksen mielessä muuttunut jo aikaa sitten varoitussanaksi. Mutta, no, ystäville kuuluu, mikä ystäville kuuluu: hyvä tahto ja ymmärrys. Itse hän oli päättänyt poiketa aktiiviosallistumisesta ja seurata vain katseella, mitä tapahtuisi.

Alun hän muisti. Miten toivorikkaina he neljä, sillä kai hän itsekin oli jotenkin kiinnostunut asiasta, istuivat olohuoneessa odottaen vieraiden tuloa. Sitä saikin odottaa. Viihdyttääkseen itseään ja saadakseen ajan kulumaan, he alkoivat jo napostella varovasti pitkin sormin herkkupaloja pöydästä, eikä kestänyt kauan kun joku avasi yhden pulloista ja kaatoi siitä neljään kertakäyttökuppiin ruskeanhunajan väristä ainetta. Mitä se oli? Tuoksahti Virosta tuodulle konjakille. Matias ei huolinut hänelle tarjottua. Siitä hän oli mielissään. Ilostui, kun ei mennyt ansaan. Mutta kun toiset halusivat nostaa maljan juuri hänelle, otti hän kupin kuitenkin käteensä - epäkohtelias, ei, se hän ei halunnut olla - ja voi vaikka vannoa, että se tapahtui täysin huomaamatta, kun hän kulautti sen sisällön yhdellä pikaisella kädenliikkellä kurkkutorveensa. Samassa kuului summerin ääni. Jo hissistä kuului puheensorinaa ja iloista ääntelyä, sieltä nousi ensimmäinen seurue juhlavasti pukeutuneena. Hissi haki toisen kuorman, eikä kestänyt kauan kun summeri taas soi. Se alkoi soida niin tiheään, että yhden piti istua tuolilla oven vieressä painelemassa nappia. Ja väkeä tuli, ei ollut syytä valittaa. Tuli enemmän ja vähemmän tuttuja. Matias seisoi eteisessä heitä vastaanottamassa ja ojensi jokaisella tulijalle kätensä, se oli johtoystävien tahto. Itse he odottivat vaatimattomina peremmällä valmiina toimimaan tarvittaessa tarjoilijoina, mutta siihen heidän ei olisi tarvinnut varautua, vieraat olivat kiitettävän omatoimisia. Matias kuitenkin oli heikko linkki, välillä hän väsähti, ja jokunen käsi saattoi lipua ohi hänen sitä huomaamatta. Mutta muuten hänestä tuntui oikein mukavalta, hyvä, kun järjestäjien vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan.

Ja jos totta puhutaan, jossain vaiheessa Matiaksen sisällä läikähti ilo. Pitkästä aikaa. Se oli kuin nopea ja ohimenevä lämmin kilkahdus mahalaukussa. Ehkä hän vihdoinkin ymmärsi, mitä varten on hyvä, jos ihmisellä on ystäviä. Entä jos ovesta ei olisi tullut ketään, sekin olisi ollut mahdollisia. Miten noloa se olisi ollut. Nyt hän tunsi melkein rakkautta jokaista tulijaa kohtaan. Hän ymmärsi, miten tärkeää oli, kun kutsua noudatettiin ja että yleensä oli ihmisiä, jotka olivat valmiita uhraamaan aikaansa toisten ihmisten hyväksi. Vieraitten hienot asut hiukan hämäsivät häntä, itse hän oli flanellipaidassa ja reinot jalassa, hänen mieliasunsa kotona. Järjestäjäkolmikko ei ollut siitä huomauttanut. Ehkä he pitivät sitä vain hyvänä, että juhlien isäntä erottui joukosta, ja lisäsihän se kodikkuuden tuntua. Itsensä he olivat pukeneet lakeijoiksi, musta puku, valkoinen paita ja rusetti leuan alla. Ei mikään hullumpi asu sekään. Matiaksella oli hyvä mieli. Hän olisi voinut vaikka hymyillä, mutta kun hän huomasi, että myös joku hänen kolleegansa oli tulijoiden joukossa, joka sinänsä oli suuri yllätys, hän päätti pitää ilmeensä luotettavana ja vakaana. Sitä paitsi osa vieraista oli hänelle tuntemattomia, ehkä he olivat ystävien ystäviä, tai tuttuja, joita hän yksinkertaisesti ei vain muistanut. Heitä hän tervehti erityisen innostuneena, pienellä kumarruksella.

Pian huoneisto oli täynnä miehiä ja naisia. Oli jo vähän ahdasta, mutta ei se näyttänyt ketään haittaavan. Puheenporina vain yltyi, ja pöytä alkoi tyhjentyä ennen näkemättömällä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun maljat oli juotu ja väki pääsi pullojen kimppuun, tuntui että juhlat olivat vasta alkaneet. Kukaan ei enää jäykistellyt. Melu oli jo niin huumaava, että se alkoi vaikuttaa jo pelottavalta, ja meteli sen kuin yltyi. Siinä vaiheessa Matias oli jo pudonnut kärryiltä, kai niinkin voi sanoa, mutta tosiasiassa hän oli jo kokonaan pois itsestään ja tavoiltaan, heilui kuin heinämies, silitteli vieraitaan, taputteli kaikkia ja oli kertakaikkiaan pois tolaltaan. Ja siitä eteenpäin, hänellä ei ollut mitään selvää mielikuvaa.

Vasta seuraavana aamuna, kun hän heräsi horroksista ja löysi itsensä istumassa kylpyhuoneen lattialla lasinsirpaleiden joukossa, alasti, ja verta valuvana, hän tajusi että jotain oli tapahtunut. Jotain kauheaa, jota oli vaikea antaa anteeksi. Hänet oli hylätty. Jätetty yksin. Missään ei näkynyt enää ketään. Vain jätteitä ja roskia, kaatuneita pulloja, tupakan tuhkaa... Pelkkää taistelutannerta.

Se ystävistä. Ystävistä yleensä. Sairaita ne olivat, teeskentelijöitä, omahyväisiä toisen hyväksikäyttäjiä, pirun palvelijoita. Yksikään niistä ei täyttänyt ystävä-sanan tarkoitusta, mikä se sitten olikin. Ei hän sitä jaksanut miettiä. Joku sentään olisi voinut jäädä katsomaan hänen peräänsä. Mistä kaikki sirpaleet ja veri? Hänhän olisi voinut vaikka kuolla!

Täristen ja vaappuen hän pystyi kuin pystyikin nousemaan, ja sai vetäistyä pyyheliinan koukusta. Kääri sen käsivartensa ympäri, vielä toinen pyyhe, sen avulla hän hillitsi verentuloa jalasta. Ja niin hän hoippui heikossa kunnossa kohti makuuhuonetta. Oli hän sentään vielä elävä. Siitä Luojalle kiitos! Vai oliko sillä väliä. Vaivalloisesti ponnistellen hän pääsi sänkynsä luo, johon hän helpotuksesta huokaisten mätkähti.

Mutta mitä ihmettä. Peiton alta alkoi kuulua ihan selvää ininää, ja hän tunsi miten hänen ruumistaan puskettiin altapäin sivuun, niin että hän keikahti, oli pudota sängystä ja hän säikähti, kun peiton alta nousi esiin ruskea hevosenpää.
Vai olisiko se sittenkin kuulunut ihmiselle, miehelle tai naiselle, sitä hän ei ennättänyt miettiä. Viha ja katkeruus hänen sisällään sai hänet keräämään loput voimistaan ja hän karjaisi, itselleen hyvin epätavallisella äänellä:
- Pois ja heti! Se on minun paikkani!

Kaukaa kuin unesta kuului epäselviä voimasanoja, mutta niillä ei ollut enää vaikutusta. Jotenkin hatarasti Matias havaitsi, että olio, joka oli vallannut hänen turvapaikkansa, kuului vahankalpealle, alastomalle, mutta runsastukkaiselle olennolle, joka levitteli raajojaan säikähtäneen näköisenä ja hävisi horjahtaen näkyvistä. Mikä ja kuka se oli, sillä ei väliä. Matias vaipui uudelleen unen kaltaiseen tilaan. Hän makasi vuoteessa toinen jalka peiton alla, toinen riippui tyhjän päällä laidan yli. Heikosti jostain taustalta kuului porsaan ääntä muistuttavaa röhkimistä, oliko se hän itse? Pian se muuttui vinkunaksi. Siinä vaiheessa kun se muuttui itkuksi, hän vaipui taas horrokseen, eikä hän tiennyt sen jälkeen enää mitään tästä maailmasta.

Vasta iltapäivällä hän heräsi. Raotti silmiään ja nosti päänsä peiton alta. Ihan kuin joku olisi laittanut levyn soimaan. Hän makasi ihmeissään ja kuunteli. Surumieliset sävelet vavisuttivat ja vähällä ettei hän parahtanut itkuun. Liian kaunista, hän ajatteli. Liian kaunista minulle.

Mutta kun hän jatkoi kuuntelua, hän vähitellen rauhoittui ja mustien itsesyytösten ja pahan olon vaivaamien ajatusten takaa alkoi hänen korviinsa valua jotain parempaa, parantavaa ja toivoa herättävää keveämpää oloa. Jokainen sävel tuli luo, puhutteli häntä. Ymmärsi ja lohdutti. Se lievitti hänen hätäänsä ja muistutti, että oli olemassa toinen maailma. Ja kun hän kuuli varovaisen koputuksen ovelta, ei hän hämmästynyt. Hän nousi istumaan, huonossa kunnossa, alastomana, vain peitto ja pari pyyheliinaa suojanaan,  mutta valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa oven takaa oli tulossa.





                       
Sauli Zinovjev plays Robert Schumann Album Blätter, op. 99

Ziemlich langsam
Schnell
Ziemlich langsam, sehr gesangvoll
Sehr langsam
Langsam

(live recording)




* Bob Dylanin laulusta otettu säkeistö on lainattu Tommi Parkon kirjasta Kirjoita runo. Sitä on käytetty siellä esimerkkinä runoissa esiintyvistä retoristisista kysymyksistä.