Kun
Iiris ja Olli rakastelivat, oli siitä oksat pois. Ennemminkin se
muistutti painiottelua kuin lempeää yhdessäoloa, ja kun he
hikisinä heittäytyivät erilleen hengitystä tasoittaakseen ja
jäivät niille sijoilleen hetkeksi loikoilemaan syvän raukeuden
vallassa, tuntui että elämä oli sillä hetkellä elämisen
arvoista.
Kun
Iiris ja Olli tappelivat, oli siitäkin oksat pois. Aluksi he
taistelivat sanoilla, mutta kun ne pian osoittautuivat hyödyttömiksi,
kävivät he toistensa kimppuun. Tavallisesti se oli Iiris, joka
ensin muksautti liikuttavan laihalla, luisella nyrkillään Ollia
rintaan. Se isku oli kuin huutomerkki: nyrkki oli piste ja lyönti
laiha käsivarsi pisteen jatkona. Se ei paljon Ollia hetkauttanut
muuten kuin että siitä hän sai hyvän syyn käydä käsiksi
Iirikseen, joka oli jokseenkin samankokoinen, mutta hento ja paljon
heikompi. Ei häntä lyödessä tuntunut miltään. Sama kuin olisi
ilmaa huitonut. Mutta jäljet olivat kamalat. Usein ottelun jäljiltä
Iiris oli kuin uppotukki, ohut sellainen, joka oli veden alla
lojuttuaan sinistynyt ja limainen, silmät iskuista tai kyynelistä
umpeen muurautuneet, tukka hajallaan törröttäen. Ei. Sellaista ei
ollut mukava katsella. Niinpä Olli katsoi tappelun jälkeen
aiheelliseksi kadota.
Minne
Olli häippäsi, sitä ei Iiris tiennyt, ainoastaan arvaili. Itse hän
ryömi peiton alle takaisin ja vietti siellä välillä nukkuen,
välillä valvoen, päivän tai pari. Paranteli haavojaan. Hän ei
valittanut. Sillä aina hänellä oli hämärä tunne, että oli
ansainnut Ollin iskut. Sillä mikään täydellinen hän ei itse
missään tapauksessa ollut. Kaukana siitä!
Iiris
ja Olli olivat tottuneet toisiinsa. He tunsivat ja tiesivät
toisensa. Sitä, rakastivatko he toisiaan, oli vaikea sanoa. Iiris
oli se, joka ainakin halusi rakastaa, ja sanoikin rakastavansa.
Ollista ei kukaan mennyt takuuseen, ei edes hän itse. Rakkaus ja
siihen liittyvät sanat näyttivät häntä lähinnä ärsyttävän.
Koskaan hän ei suostunut ottamaan sanaa 'rakas' kielensä päälle,
saati, että olisi päästänyt sen ulos suustaan.
Kun
Iiris kerran hyvänä yhdessäolon hetkenä valitti: ”Rakas, miksi
sinä et koskaan sano, että rakastat minua? Rakastatko sinä? Sano
suoraan!” Olli ei vastannut. Hän vain vilkaisi Iiristä
vaivautuneen näköisenä ja vaikeni. Kun Iiris jankutti: ”Kyllä
sinun on nyt sanottava! Minä haluan tietää!” Olli sanoi
lyhyesti: ”Jos et sinä sitä tiedä, niin turha minun on sitä
sinulle sanoa!” Ja niine hyvineen hän poistui huoneesta. Ja Iiris
oli jäänyt huoneeseen tuijottamaan sormenpäitään, jotka yhdessä
muodostivat kuin sisarussarjan, jotka olivat aina saatavilla ja
valmiina pitämään seuraa.
Kun
Iiris ajatteli elämäänsä Ollin kanssa, hänellä oli tunne kuin
olisi katsellut valokuvia. Räpsäys siellä, toinen täällä. Elämä
yhdisti nämä kuvat jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Eivät ne olleet
mitään taidekuvia, mutta ne olivat tarkkoja ja selviä, ne missä
he olivat kahden. Vasta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö oli
alkanut tunkea itseään kuviin mukaan, oli kuvien laatu muuttunut.
Siitä alkaen niistä oli tullut epäselviä ja kuin laajoja
maisemia. Paljon aukeita, tyhjiä peltoja, viemäriojia, takana
synkkää kuusikkoa. Ja jos aurinko paistoi, paistoi se sankkojen
saastepilvien läpi.
Elämänhalu
oli Iiriksestä kadonnut. Ei hän sitä heti huomannut. Vasta kun
istui lääkärin edessä tuolilla ja tämä katsoi häneen. ”Ikävä
sanoa, mutta..." hän kuuli kyllä puheen kokonaan, mutta se ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta, ja kun sanat tulivat tuosta hänen
edessään liikahtelevasta tärkeästä suusta, ne putosivat samaa
kyytiä lattialle jalkoihin, joita Iiris tuijotti, silloin vasta
Iiris tajusi tyhjyyden, miten laaja ja loputon se oli.
Kun
Olli oli ensimmäisen kerran tullut kotiin työhuoneeltaan tämän
naisen kanssa – nuori tyttöhän se oli, ei minkään näköinen,
tai jos se joltain näytti, niin itsetietoiselta – oli Olli
sanonut: ”Tänään toin työt mukanani kotiin! Tämä on minun
mallini, tämä tässä", ja oli taputtanut kuin sanojensa
vakuudeksi lempeästi tytön olkapäätä, ja he olivat asettuneet
ruokapöytään, jonka IIris oli jo valmiiksi kattanut, vain yksi
lautanen lisää, syöneet yhdessä Iiriksen kanssa, nauraneet,
olleet hyvällä tuulella ja kun Iiris jäi korjailemaan astioita
pois pöydästä, oli Olli jo naisen kanssa toisessa huoneessa, jossa
he istuivat vierekkäin toisiinsa nojaten ja erkanivat vasta kun
Iiris tuli paikalle.
Seuraavalla
kerralla Olli teki jo asian selväksi : ”Nyt on tilanne se, että
Erja muuttaa tänne. Näin iso talo, kyllä tähän kolme mahtuu!”
Näillä
sanoilla Iiriksen elämään repesi railo. Hän seisoi mustan veden
toisella puolella, jäälohkareella, häntä paleli. Toisella
puolella seisoivat Olli ja nainen ja he pitivät yhtä. He pitivät
toisiaan kädestä, ja näytti, että heillä oli lämmin.
Se,
että olisi muuttanut pois, ei juolahtanut Iiriksen mieleenkään.
Mihinpä hän omasta kodistaan olisi lähtenyt. Asunto oli hänen,
perintönä saatu. Kaikki huonekalutkin olivat hänen, perintönä
saatuja. Se oli Olli, joka oli tullut siihen melkein ilman tavaroita.
Eikä Iiris voinut vaatia, että Ollin olisi pitänyt muuttaa. Olihan
se vähitellen muuttunut Ollinkin kodiksi. Millä rahoilla Olli sitä
paitsi olisi hankkinut itselleen uuden asunnon, tai edes vuokrannut
sellaisen. Sen vähän, mitä hän töitään myymällä sai, hän
pisti tarkkaan tarvikkeisiin, joskus ei riittänytkään, Iiriksen
piti maksaa laskut, jotka Olli pudotti muitten laskujen sekaan
eteisen siniseen puiseen kuppiin.
Mutta
se nainen. Sillä ei Iiriksen mielestä ollut mitään osuutta
asuntoon. Siitä nainen vähät välitti. Keikisteli tyytyväisenä
Ollin kainalossa, ja he temmelsivät kuin pahaiset kakarat
keskenään. Iiris yritti monta kertaa pystyttää riidan, ei naisen,
vaan Ollin kanssa, sellaisen ravakan riidan, mitä ennen oli ollut,
kai vain purkaakseen pahaa mieltään, mutta Ollista oli tullut
ihmeellisen rauhaa rakastava. Sen sijaan että olisi ottanut osaa tai
edes osoittanut riidanhalua, hän antoi kädellään merkin naiselle,
ja yhdessä he poistuivat huoneesta tai koko talosta. Siihen jäi
Iiris porisemaan raivosta ja suremaan sydämensä pohjasta asti.
Iiris
ja nainen eivät puhuneet keskenään. Jos naisella oli jotain
sanottavaa, hän sanoi sen Ollille, ja Olli välitti sen Iirikselle.
Kerran Iiris oli yrittänyt puhua omista oikeuksistaan suoraan
naiselle, mutta tämä oli vastannut vihamielisesti ja uhmakkaalla
äänellä: ”Et sinä voi Ollia omistaa!” Sitä hän toisti. Ja
Olli vahvisti. ”En minä ole kenellekään tilivelvollinen. Minä
teen omat ratkaisuni ja toiset saavat tehdä omansa, niihin minä en
puutu!”
Elämänhalun
kadottaminen ei ole pikku juttu. Se kyllä helpotti tilannetta
yhteisasumisen suhteen, sillä Iiris ei jaksanut tai välittänyt
enää edes yrittää pitää puoliaan. Melko iso huoneisto oli pian
kuin itsestään jakautunut kahtia. Oli Iiriksen puoli (siihen kuului
keittiö) ja Ollin puoli, josta nainen näkyi valloittaneen suurimman
osan.
Paha
asia Iiriksen kannalta oli se, että talon ainoa kylpyhuone, jossa
oli myös ainoa vessanpytty, kuului Ollin, ja hänen mukanaan myös
naisen alueeseen. Oli nöyryyttävää odottaa aamuisin, kun nainen
säntäsi vessaan laittelemaan itseään päivää varten. Se teki
sitä pitkään ja hartaasti. Sitten vielä Olli kävi heti perään
lukemassa siellä päivän sanomalehden samalla kun antoi vatsalleen
aikaa toimia. Iiris oli se, joka joutui odottelemaan. Joskus hän
pani kellon herättämään ehtiäkseen vielä neitseelliseen,
hajuista vapaaseen vessaan ensimmäisenä, mutta ikävä kyllä
kuuluvuus asunnossa jonka kaikki huoneet sijaitsivat samassa
kerroksessa, oli niin hyvä, että kaikki kolme heräsivät yhtä
aikaa, ja vaikka Iiris yritti pitää kiirettä, oli hän se, joka
jäi aina kuitenkin viimeiseksi, sillä hän nukkui kylpyhuoneesta
kauimpana. Myrtyneen näköisinä Olli ja se nainen tulivat
sellaisina aamuina aamiaispöytään ja osoittivat mieltään
Iirikselle, vain syystä, että heidän oli pitänyt herätä liian
aikaisin.
Joskus
Iiris erehtyi vetoamaan sairauteensa. Lisätutkimuksissa oli todettu,
että hänellä oli munasarjasyöpä, se oli leikattu, mutta
ilmeisesti se oli levinnyt, koskapa hänen ei annettu olla rauhassa,
vaan hänelle tehtiin jatkuvasti uusia tutkimuksia ja häntä
lähetettiin kuin pakettia paikasta toiseen.
-
Teidän pitäisi ottaa huomioon, että minulla on syöpä, Iiris
sanoi kuin testatakseen sanojen vaikutusta.
-
Syöpä! Olli tuhahti. – Niin kauan kuin minä olen sinut
tuntenut, on sinulla aina ollut joku sairaus! Sinä olet oikea
mestari keksimään ja kehittämään tauteja itsessäsi. Puhuisit
joskus vaikka malariasta, tai siitä että päässäsi on vikaa,
kuin syövästä. Syöpä nyt on kaikilla jotka sairauksia
pelkäävät! Sen yleisempää juttua ei olekaan!
Sillä
ei ollut väliä, ettei kukaan ollut käynyt häntä sairaalassa
katsomassa, mutta kun hänet kotiuttettiin, ja he olivat levittäneet
hänen ja omat tavaransa sekaisin ympäri asuntoa, se otti koville. Ja se,
etteivät he kyselleet hänen vointiaan, olleet siitä edes mukakiinnostuneita, tuntui omituiselta. Asuivathan he yhdessä. Mutta
mihinkä rakoon kiinnostus häntä kohtaan olisi mahtunutkaan naurun
ja mekastuksen keskellä, jota he keskenään pitivät.
Masennus,
joka tuntui takertuvan Iirikseen lujemmin kuin kasvain, joka oli
ainakin tilapäisesti nyt poistettu, helpotti tilannetta Iiriksen
kannalta. Hän ei jaksanut surra. Ei sairauttaan, ei
elämäntilannettaan. Mikään ei häntä enää lopulta
hetkauttanut. Hän oli täynnä kaikkea.
Mutta
eräänä noista loputtomista öistä, jolloin hän valvoi, hän
alkoi kuulla ääniä. Ne olivat pelottavia ja uhkaavia. Ensin hän
luuli, että ne tulivat ulkoa, mutta pian selvisi, että ne tulivat
Ollin puolelta. Huutoa, uhkauksia, mäiskyntää ja karjahduksia,
seinä tömähteli kuin siihen olisi heitetty jotain. Mutta vasta kun
joku alkoi kuin henkensä hädässä huutaa apua, auttakaa! ja se
ääni viilsi haavoja Iiriksen mieleen, hän valpastui ja nousi.
Käveli seinän luo ja kuulosteli. Äänet jatkuivat terävinä, ne
kiihtyivät. Mitään ajattelematta hän meni käytävään ja jäi
hetkeksi seisomaan suljetun oven taa. Mutta kun äänet yhtäkkiä
lakkasivat ja tuli luonnottoman hiljaista, iiris koputti oveen ja
avasi sen.
Jälkeen
päin Iiris muisti vain miten hän oli katsellut verisiä sormiaan
yritettyään auttaa naista, jonka päästä oli tullut verta
sellaisella paljoudella että se levisi lammikoksi lattialle ja
nainen oli näyttänyt elottomalta maatessaan siinä hiukset
verilammikossa ja Olli taaempana huoneessa alushousuissaan avuttoman
näköisenä painelemassa kännykkänsä näppäimiä.
Nyt
Iiris oli yksin talossaan. Ambulanssi vei naisen. Ollia ei näkynyt.
Siihen Iiris oli tottunut, ei hän osannut enää edes kaivata.
Kaikki tuntui samantekevältä.
Kun
nainen jossain vaiheessa myöhemmin tuli hakemaan tavaroitaan, hän
katsoi Iiristä ensimmäistä kertaa suoraan kasvoihin ja sanoi: ”
Saat pitää villipetosi! Minä en sen raadeltavaksi enää suostu!”
Lähtiessään hän vielä lisäsi: ”Olisit sinä kyllä voinut
sanoa, että se on väkivaltainen! Sanallakaan et siitä minulle
maininnut."
Iiris
seisoi ja katsoi kun nainen poistui. Mitään hän ei puhunut. Mitään
hän ei kaivannut. Hän tunsi heränneensä kuin unesta. Se oli paha
uni. Se oli vienyt hänen elämänhalunsa. Mutta nyt se oli poissa.
Hän tunsi itsensä vapaaksi ja terveeksi ja huolimatta hoidoista,
joita hänelle vielä tehtiin varmuuden vuoksi, hän huomasi, miten
onnekas hän itse asiassa oli. Kaikki oli nyt hyvin. Hän sai elää.
Ja mikä ihmeellistä, hän ei tuntenut jääneensä yksin. Kaiken
melskeen keskeltä hän oli kuin olikin, huomaamattaan, tehnyt
tärkeän löydön: Hän oli löytänyt itsensä.
Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna
Kun painat näkyviin tulevaa pientä ruutua
oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä
ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON
Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords
Kun painat näkyviin tulevaa pientä ruutua
oikealla alhaalla, saat nauttia Helvetistä
ja sen kauheudesta täydellä volyymilla!
HELVETISTÄ VALOON
Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords