HAASTE

Lapsuuden taivaan alla, satumaan maisemissa, heti kun oppi lukemaan, alkoi pikkuliisun lukutaival, joka jatkui ja jatkui aina vaan, tähän päivään asti. Ja toivottavasti se ei aivan heti lopukaan. Lukeminen on Liisulle enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa.

Joku aika sitten tuli 'Viisi kirjaa' haaste Marjatta Mentulan blogista. Se koski kirjoja, joita on lukenut. Se kuuluu näin:

1. Kirja, jota luen parhaillaan

2. Kirja, josta pidin lapsena

3. Kirja, joka jäi kesken

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

5. Kirja, johon palaan uudestaan.

Vaikuttaa helpolta? Kyllä. Mutta on heti sanottava, että sana ”kirja” pitäisi kohdallani olla monikossa, sillä jokaista viittä lajia on on enemmän kuin yksi. Ja ennen vastaustani on käytävä läpi koko elämäni ja miettiä mitä minä yleensä suurinpiirtein olen sen sen aikana lukenut. Tehtävä siis jonkinlainen pikakatsaus omaan lukuhistoriaan.

Kuvakirja-vaiheen kai sivuutin, en ainakaan muista siitä mitään. Ehkä istuin potalla kirja kädessä ja katselin kuvia. Sen muistan että vähän isompana olin usein polvillani lattialla sohvan vieressä, jolla isä loikoili töiden jälkeen, ja kun pyysin, hän luki minulle ääneen kaikki sarjakuvat lehdistä. Ja joskus kun jaksoi, isä luki myös kirjoja, joista parhaiten muistan  Kiljusen herrasväen, joita oli monta kirjaa ja joista isä itsekin tykkäsi. Se oli perhe, jossa isä oli lihava ja äiti laiha. Yhdessä me naurettiin isän kanssa Mökölle ja Lurulle ja koko sille perheelle, kun ne oli niin hauskoja. Kuuntelin kiitollisena. Joskus hieroin  isän jalkoja kiitokseksi lukemisesta. Isä kiitti siitä vuorostaan minua. Veli osasi lukea itse, ei hänen tarvinnut kuunnella. 

Harmitti kun en osannut itse lukea. Mutta kerran kun olin yksin kotona ja istuin pallijakkaralla kirja kädessä ja tuijotin epätoivoisena muurahaispesältä näyttävää kirjan sivua ja vaikka tiesin kirjainten nimet en osannut niitä yhdistää sanoiksi, tapahtui ihme! Noin vaan. Yks kaks, niks naks. Kuin salamaniskusta leimahdus ja  ihan itsestään kirjaimet alkoivat ryhmittyä, sulautua yhteen ja muodostua sanoiksi! Mikä riemu! Olin haljeta ilosta! Tajusin hetken tärkeyden joka tuntui niin suurelta, että oli pakko jakaa sen jonkun kanssa. Pinkaisin ulos ovesta, ja katse etsi ihmisiä. Vain yksi ihminen käveli tiellä, se oli Salosen Aimo, ryntäsin portille, kiipesin niin korkealle että saatoin roikkua sen yli ja huutaa Aimolle heti kun hän oli kohdalla: ”HEI! MINÄ OSAAN LUKEA!” Aimopa ei uskonut. Piti hakea kirja sisältä ja todistaa. Sitten se uskoi. Ja minä olin onnellinen!

Alkoi lukemisen kulta-aika. Myöhemmin koulussa Aapisesta tuli jälkeenpäin ajatellen Kirjojen Äiti herttaisine kuvineen. Yhdessä luokan kanssa tavata hyppyytettiin A:sta Ö:hön. Joka kirjaimella oli omat lauseensa, jotka piti osata tavata. Siitä tuli rakas kirja. Tavaaminen oli minulle uusi taito, joka oli mukava oppia, eikä se tuntunut vaikealta. Hitaampaa se oli kuin suoraan lukeminen, mutta kirjainten paukuttelu kuorossa toisten kanssa oli hauskaa ja kuulosti tosi arvokkaalta.

Siinä vaiheessa Satukirjat olivat jo viuhahdelleet toinen toisensa perään. Ruma ankanpoikanen, kaikki Andersenin sadut, joista vaikuttavin oli Tyttö joka astui leivän päälle, se suorastaan järkytti. Siihen saattoi samaistua kun en aina jaksanut syödä kaikkea mitä piti syödä ja oli pakko piilottaa loput, ettei äiti suuttuisi. Mutta siitä tuli huono omatunto ja pelko, että kävisi samoin kuin sadun tytölle, joutuisi maan alle. Hirvitti. Vieläkin vähän hirvittää. Mikä ruuan tuhlailu!
Grimmin sadut olivat myös jänniä ja välillä hyvin pelottavia. Niistä tulee mieleen Hannu ja Kerttu, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Prinsessa Ruusunen ja kaikki ne muut klassikot, joita vieläkin on olemassa.

Nalle Puh ja Liisa Ihmemaassa, sekä Pikku prinssi jäivät myös mieleen ja ovat vielä nyt aikuisenakin tärkeitä. Käyn lukemassa niistä viisauksia.

Satujen jälkeen seurasi tyttökirja-vaihe. Siinä menivät Anna- ja Runotyttösarjat,  Iiris-rukka ja Tottisalmen perillinen, Pollyannat ja kaikki mitä käsiin sattui. Hymytyttö oli niistä mieluisin. Siinä sivussa myös veljen Tarzanit ja Huckleberry Finnin seikkailut ja Jules Vernen seikkailukirjat. Molemmilla meillä oli nenä kirjassa kiinni. Äti komenteli välillä ulos leikkimään, talvella hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Sekin oli kyllä mukavaa. Mutta kyllä kirjat vetivät puoleensa. Ihmeellistä muuten, että osa pikkuliisun kirjoista on vielä tallessa.

Tyttökirja- vaiheen aikana luin (salaa) aikuistenkin kirjoja, Välskärin kertomukset oli mielilukemistoa ja jotkut muut historialliset teokset. Osa kirjoista oli piilotettu toisten kirjojen taakse. Ne kiinnostivat minua erikoisesti. Ensimmäinen tällainen piilotettu, aikuisille tarkoitettu kirja, jonka luin , oli nimeltään LUMOUS. Se on Helvi Hämäläisen kirjoittama. Se kertoo Runarista ja Annasta. Runar rakasti Annaa. Hauskin kohta oli siinä minusta se, kun Runar ja Anna makasivat pusikossa ja suutelivat toisiaan. Aina ne pussaili. Minua nauratti. Se tuntui niin mukavalta. 

Koska Lumous oli tavallaan käännekohta pikkuliisun elämässä, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa tietämään ”aikuisten asioita” jotka oli hämmentäviä ja aiheuttivat kiihkeää uteliaisuutta, varsinkin ne asiat, joista ei puhuttu lasten kuullen, kerron tästä kirjasta vähän enemmän kuin muista. Tämä kirja repäisi pikkuliisun lasten maailmasta aikuisten vieraaseen vähän pelottavaan maailmaan, vaikkei se pikkuliisun mielestä erottunut yleissävyltään kovin paljon tyttökirjoista. Se sopi niiden joukkoon luettavaksi, vaikkei ihan kaikkea ymmärtänytkään.  Enemmänkin Liisua hämmästyttää se, että Lumousta on vieläkin saatavissa. 

DON.COM tavaratalon kirjaosastolla se on myynnissä  netissä. (http://cdon.fi/kirjat/hämäläinen,_helvi/lumous_(näköispainos)-21868571 )

Sitä esitellään siellä sivukaupalla. Sivustolta löytyy myös kirjasta seuraava arvio:

”Aikanaan suurta siveellistä närkästystä aiheuttanut kohuromaani nuoren naisen kamppailusta äityden ja naiseuden välillä - kertomus naisesta, joka haluaa vapautua rakkaudettomaksi muodostuneesta velvollisuusavioliitosta ja yhdistää elämänsä toiseen mieheen, johon häntä sitoo sielullinen yhteys. Lumous on yksinkertainen ja selkeä, herkkä ja voimakas, inhimillinen ja runollinen kirja."Se oli kai sittenkin ollut vain jonkinlaista lumousta, sillä vakavasti rakastunut Runarin kaltaiseen mieheen hän ei voinut olla. Tämä osasi vain olla houkutteleva kuin meri ja oli laulanut hänelle laulujansa. Turhaan, muisti hän pientä tyytyväisyyttä tuntien. Mutta hänen oli kai parasta nyt kääntyä takaisin, jotta ei sattumalta tapaisi häntä. Vielä. Hän tahtoi ehkä kuitenkin nähdä hänet joskus." Helvi Hämäläisen (1907-1998) kirjailijanura oli pitkä. Kirjailijana ja runoilijana hän on kulkenut aina omaa tietään. Esikoisteos Katuojan vettä (1935) on työläiskuvaus, ja hänen pääteoksensa Säädyllinen murhenäytelmä (1941) puolestaan paljastaa sivistyneistöperheen kulissien takaisen elämän. Vuonna 1987 kahdenkymmenen vuoden vaikenemisen jälkeen julkaistu omakohtainen Sukupolveni unta voitti Finlandia-palkinnon 1988.”

Hyvä arvio? Ei se Liisusta ihan noin hyvä kirja ole. Mutta pikkuliisulle se sopi. Se tuntuu nyt tuolta nettinäytteestä lukiessa aika yksinkertaiselta ja vähän kliseiseltä. Jos pikkuliisulle yleensä olisi haluttu valmistaa tietä aikuisemmalle Liisulle, tarvittiin paljon järeämmät aseet. Mutta sekin tapahtui. 

Kirjahyllyssä oli toisten kirjojen takana piilotettuna Van De Velden Täydellinen avioliitto. Siinä tykki millä ampua, Liisu ajattelee nyt. Pikkuliisukin tajusi heti ensimmäiset sivut katsottuaan, että siinä oli tietoa, jota ei oltu tarkoitettu hänelle. Piti olla hyvin varovainen. Piti lukea erittäin salaa. Sitä ei voinut muuttaa koulukirjaksi kansipaperien vaihdolla. Sellaiseksi se oli liian iso. Oli oltava valppaana. Heti, kun kuului askelia tai ovenkolaus, se oli salamana palautettava paikalleen. Siinä oli hämmentäviä kuvia ja kauhistuttavaa tekstiä. Pikkuliisu luki sitä sydän pampattaen ja eteni sen mukana yhä syvemmälle aikuisten salattuun maailmaan. Mutta koko ajan piti olla kuulolla. Heti kun kuului pienikin risaus, yksi sujaus, ja kirja oli takaisin piilossa. Mutta hänen punehtuneet poskensa ja vavahteleva äänensä olisivat heti paljastaneet totuuden. Häpeää se kai oli, mikä sai hänet vilistämään pakoon yläkerran rappuja. Hän tunsi syyllisyyttä. Oliko hän särkenyt aikuisten maailman vai omansa? Jotain repesi, halkesi, jotain oli pilalla. Ja siitä huolimatta se kirja veti puoleensa. Uhkasta huolimatta hän halusi tietää loputkin asioista, jotka oli häneltä salattu. Mutta ennen kuin hän ennätti lukea kirjan loppuun, se oli kadonnut piilosta. Eikä sitä löytynyt mistään. Ihan kuin äiti olisi aavistanut, mitä pikkuliisu teki hänen poissaollessaan. Hän oli kai pannut kirjan parempaan piiloon. Kokonaan sitä ei oltu hävitetty. Sekä isä että äiti arvostivat kirjoja, niin etteivät varmasti tuhonneet yhtäkään niistä. Niinpä Liisulla on nyt aikuisena kaikki heidän kirjansa omassa hyllyssään takaseinällä. 

Mutta kaksi sieltä puuttuu: Lumous ja Täydellinen avioliitto. Ehkä muitakin salattuja puuttuu, niitä, joita pikkuliisu ei ennättänyt löytää.

Mutta tulkoon tässä mainituksi, että yksi kirja, joka oli avoimesti esillä kodin kirjakaapissa jopa kahtena osana, johon pikkuliisu myös yritti iskeä kyntensä siinä onnistumatta oli Cervantes'n Don Quijote. Hän yritti ja yritti sitä lukea, mutta niin vaan kävi, että lukeminen hyytyi jo ensimmäisillä lehdillä. Kirja on nyt pelastettujen joukossa Liisun kirjahyllyssä. Ja Liisu yrittää ja yrittää nyt sitä vuorostaan lukea ja on jo sentään kohta ensimmäisen paksun osan selättänyt. Saa nähdä tuleeko se toinenkin osa joskus luettua. 

Kuvassa peräseinällä näkyy näitä pääosin muualta tulleita kirjoja. ”Omat kirjat”, itse hankitut, on toisessa hyllyssä ja vähän joka puolella asuntoa.

Kuvassa näkyy myös lukunurkkaus. Tuohon tummanruskeaan tuoliin voit kuvitella Liisun istua röhöttämään poikittain, jalkoja käsinojan yli roikottaen. Ja jos haluaa eristää hänet näkymästä voi vetää tuon vaalean verhon esiripuksi eteen. Se takana voi lukea rauhassa katseilta piilossa.

Anonyymi sanoo tuolla kommenttiosuudessa: Tuli flyygelikin kuvaan "erehdyksessä". Oikein etualalle. Se ei liity kirjoihin. 

Rauhoittaakseni häntä lisäsin nyt jälkeenpäin tämän toisenkin kuvan, joka on otettu joku vuosi ennen tuota edellistä. Ikävä kyllä, minun on oikaistava hänen "erehdyksensä". 1). Kuten tästä vanhemmasta kuvasta näkee, soitinta ei ole siirretty kuvanottoajaksi, vaan se on omalla paikallaan. 2). Tuo kuva soittimesta liittyy kyllä kirjoihin. Tämäpuoleinen pää soitinta toimii lukupöytänä. Se on sopivan korkea seisten lukemiseen. Kirjan voi laskea valkoiselle liinalle ja käännellä sen lehtiä selkä sopivasti suorana. Liika istuminen on vaarallista!

Tässä vaiheessa huomaan, että elämäni jakautuu kahteen osaan. Toista hallitsee pikkuliisu, toista minä, Liisu.

Tässä on käsitelty pääosin pikkuliisun lukemisen historiaa.  

Ehkä jätetään se Liisu-osuus myöhemmäksi. Tai kokonaan pois. Jää harkintaan. 

Niin, ja haaste viidestä kirjasta on tuolla alussa. Ne ehkä löytyy tästä tekstistä, ainakin suurin piirtein, uskoisin.  

Haasteen lähettämistä eteenpäin mietin vielä. Kerro, jos sinä haluat selvittää lukuhistoriaasi! Olisi kiva kuulla.

Mutta otetaanpa  yhdessä selvää Don Quijotesta. Se on tärkeä kirja. Ensimmäinen eurooppalainen romaani, 1600-luvun alkupuolelta. Hyvää ajankuvausta.
                                                

Tässä oli video baletista Don Quijote. Mutta tekijänoikeuteen vedoten se on poistettu. 

Voit käydä katsomassa osan baletista suoraan YouTubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=5fKxzQ8ARTQ

Nopeimmin pääset näpäyttämällä sanaa TÄSTÄ