19.11.2011

Syystunnelmia/muuan blogivierailu



























Kuva, joka on tuossa yläpuolella, on moniselitteinen. Ajattelen sen esittävän luonnon voimia: Siinä syksy juoksee pakoon talvea, joka on nyt juuri uhkaavasti lähestymässä pakkasineen ja kaiken peittävine lumimassoineen.

Eilen oli maa ensimmäistä kertaa yön jäljiltä valkoisten lumihileiden peittämä. Ne sulivat pois, ja syksy sai hengähdysaikaa.
Tänään, tällä hetkellä, paistaa aurinko.

Mitä päivä tuo tullessaan. En tiedä. Ehkä vierailen taas toisten blogeissa. Tutuksi tulleissa tai umpivieraissa. Tarvitsen virikkeitä. Niitä saa paitsi elämästä ympärillä, myös käymällä mieluisilla retkillä nettiavaruudessa, josta voi löytää vaikka kultakaivoksen. Ainakin se virkistää mieltä.

Lähden nyt lentoon. Palaan. Toivottavasti jo tänään. Kerron, mitä mielenkiintoista olen löytänyt, sellaista, joka synnyttää telakoitumistarpeen, sellaista, josta saan aiheen tähän omaan blogiini, joka kituliaasti kitkuttelee. Matkalla voin - jos aika sallii - jättää puumerkkini niihin välilaskupaikkoihin, joissa saatan myös käväistä välilaskuja tekemässä.

--------

Nyt kun palasin, kello on 2.48, siis yöllä. Nyt on siis jo huominen, vaikka tänä aamuna matka alkoi. Tein viikolla tekemättä jääneitä töitä. Niitä, jotka olivat ruuhkautuneet. Ja oli muutakin: kanssakäymistä elämän realiteettien välissä. Ne hidastivat omia lentoja.

Aurinko kyllästyi joskus puolen päivän jälkeen ja katosi taivaalta. Tuuli lisäsi koleutta. Vene oli saatava talviteloille ja piha muutenkin tyhjäksi odottamaan lumentuloa. Kun kaikki oli tehty ilmestyi pihalle väkeä, tuli vieraita. Piti seurustella ja laittaa ruokaa ja suodattaa kahvia ja kun se kaikki oli ohi, oli ulkona jo pimeä. Telkassa meni urheiluruutu, jota en koskaan viitsi katsella, nukahdin ja kun heräsin, oli ihan hiljaista. Menin nettiin ja aloin kierrellä blogeissa. Kattoikkunahuoneesta alkoi kantautua villejä sointuja, uusi kappale? Kallistin korvaa ja kuuntelin. Suljin oven. Ääni vaimeni. Jatkoin matkaa nettiavaruudessa. Etsin samaa tunnelmaa kuin kuvassa tuossa yläpuolella. Ja sitä löytyi.

Vastaan tuli sana Baudelaire. Olin perillä. Vain kerran aikaisemmin olin käynyt samassa paikassa, lukenut saman postauksen ja saanut tietoja runoilijasta, josta pidän, mutta jota en ole suinkaan aina oikein ymmärtänyt.

Blogin kuvassa istui kirjaa lukeva mies. Ruutupaita, tummat lasit silmillä. Kauempana istui nainen, selin, hartiat paljaina. Ehkä hänkin luki. Taustalla näkyi kerrostalo, jossa hiljaiset ikkunat. Kauempana alhaalla kiipeili loivaa rinnettä taloja, näytti, että siellä oli kaupunki, joka lepäsi ohuen, utuisen peiton alla. Lähellä, vuoren rinteellä oli pystyssä sypressejä ja pinjoja.

Paikka tuntui tutulta. Olisiko kuva Roomasta tai Ateenasta. En osannut sijoittaa sitä varmuudella mihinkään muistin varassa kiikkuviin paikkoihin, se olisi voinut olla vaikka Fitzi-saarilta.

Tiesin, mies oli penjami, blogi oli JÄLJEN ÄÄNI /kun kirja paljastaa lukijansa

… kirja paljastaa lukijansa? Totta. Niin kirjat tekevät. Kun näet jonkun kädessä kirjan, koeta kurkistella mikä sen nimi on. Jos saat sen selville, tiedät aika paljon lukijasta ja hänen ajatusmaailmastaan; mieltymyksistään ja kiinnostuksen kohteistaan.

Mitä penjami lukee, ei näy kirjankannestasta, mutta tekstistä sen voi nähdä. Hän lukee Charles Baudelairen runoja. Hän lukee niitä erilaisina käännöksinä. On hämmästyttävää huomata, miten kaukana toisistaan nämä samasta runosta tehdyt suomennokset ovat. Niitä ei edes samaksi tunnistaisi, jos ei tietäisi. Mutta penjami sen kertoo. Siitä kiitos penjamille!

En tiedä, mitä penjami ajattelee, mutta lainaan hänen kirjoituksestaan yhden käännöksen, josta hän pitää, ja minäkin pidän siitä. Baudelairen runot eivät ole mitenkään helppoja tulkittaviksi. Mutta tästä runosta koen samoja väristyksiä kuin ehkä monet muutkin lukijat ajatellessaan sanaa syksy.

Me peitymme kohta sisään kylmän hämyn,
lyhyt, heleä kirkkaus kesäimme, hyvästi jää!
Minä kuulen jo pihoilta halkovaunujen rämyn,
puut kiviä vasten kolkosti jysähtää.

Koko talvi on astuva sisimpääni: vihaa,
vilun puistatusta ja kauhua pakkotyön.
Sydän enää on möhkäle punaista, jäistä lihaa
kuin aurinko vankilassa napamaan yön.

Jymy synkempi ei, kun veistetään mestauslavaa!
Olemustani vavahduttaa joka putoova puu.
Kuin torni, min kyljen muurinsärkijä avaa
väsymättömin iskuin, henkeni lannistuu.

Ykstoikkoisena, kolkkona jyminänä
kuin kirstun naulaus kaikuvat iskut nuo ..
Ketä varten? Ol´eilen kesä – syys päivänä tänä!
Kuin lähtö soi salaperäinen ääni tuo.

– Syyslaulu (suom. Kaarlo Sarkia)



Sille, joka haluaa tutustua Penjamin blogiin ja runojen käännöksiin, jos ei ole jo tutustunut, laitan tähän linkin. Toivottavasti se onnistuu. Kas tässä jäljen ääni Himmeänä, mutta toimii!

7 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

En ole suomentaja, mutta tiedän, että etenkin runoa suomentaessa sen voi joutua kirjoittamaan uudestaan. Siinä suomentajan ammattitaito punnitaan. Yrjö Kaijärvi pyrki suomentamaan Baudelairen runot poljennon säilyttäen. Mitallisen runon proosantaminen antaa ehkä enemmän mahdollisuuksia tekstin sisällön suhteen. Suomennos on aina kompromissi.

Liisu kirjoitti...

Niin sen täytyy olla kun sanot. Kääntäjän työ ei ole helppoa.
Harmittaa kun sitä ei aina tarpeeksi arvosteta, jätetään usein jopa mainitsematta.

Pidän käännetyistä runokirjoista, joissa toisella sivulla on alkukielellä, viereisellä suomennos.
Yksi tällainen on esim. Rilken Tahto tahtojen (der Grosse Wille), joka on Eve Kuisminin suomentama.
Mikseihän kaikki käännetyt ole sellaisia. Olisiko se kustannuskysymys.

On tosi vaikea sanoa, kumpaa pitäisi parempana, runon sisältöä vai rytmiä siinä. Riimit ovat asia erikseen.
Pakotetut kaavat ovat kyllä kuin kahleet runon ympärillä, ja eivätkö mitat ole kaavoja. Mutta ehkä niilläkin on arvonsa. Suitsevat sanoja.

Mutta sisältö ja rytmi yhdessä, olisi kai hyvä ratkaisu.
Mahtaako ollakaan tekstiä, jossa sanat hyppisivät valtoimenaan kuin lampaat ilman paimenta.
Voisihan se olla hauskaa katseltavaa. Ja kuunneltavaakin.

Runousoppi on kyllä minulle lähes tuntematon käsite. Mikä tekee sonaatista sonaatin, mikä poljennosta poljennon. Tankat ja haikut kyllä sentään tiedän.

Mikä tekee runosta hyvän. Sitä en runoa lukiessani edes ajattele. Sen vain tuntee nahoissaan. Jokin sisällä kilahtaa ja ilmoittaa sen.

penjami kirjoitti...

Löysinpä minäkin tänne (jotain häikkää noissa kommenttien allekirjoitusten linkeissä). Kiitos linkityksestä ja blogivinkkauksesta!

Kun nyt Rilken mainitset (minunkin suosikkejani), niin rohkenen laittaa linkin omaan postaukseeni (eli tuosta nimeäni klikkaamalla pääset juuri siihen tekstiin, et Jäljen äänen etusivulle). Neljä vuotta sitten tehtiin perheen kanssa pitkä auto reissu Italiaan saakka, ja silloin käytiin (totta kai!) matkan varrelle osuneessa Duinon linnassa.

Se oli Rilkelle tärkeä paikka, ja siellä hän kirjoitti elegioitaan. Minulla oli mukanani kokoelma "Duinon elegiat", ja jotenkin nyt kun näen sen kirjahyllyssä, minua viehättää ajatus siitä, että se matkasi täältä Jyväskylästä syntysijoilleen ja takaisin. Teoksessa on nyt sellaista mystistä lisäarvoa ...

Liisu kirjoitti...

Niin, ja sen Duinon elegiat on kääntänyt Aila Meriluoto! :)
Muitten kääntämistä en tiedä ...

Kiitos linkistä! Käynpä huomenna tutustumassa sivustoosi siltä osin.

Nyt; Hyv' yötä, penjami, hyv'yötä! (vähän soveltaen T.S. Eliota).

Liisu kirjoitti...

Aamulla. Kovin elävästi olet kuvannut matkaasi Duinon linnaan, penjami, ja se mitä sanot enkelistä, joka on reliefinä oven yläpuolella on totta. (Kommentoin sinne postaustasi, jos haluat käydä lukemassa.)

Anonyymi kirjoitti...

Jos taas joskus matkailet Italiassa päin, suosittelen tuota Duinon linnaa. Linnan omilta esittelysivuilta voi todeta, että aika hienolla (ja hurjallakin) paikalla linna sijaitsee.

Ripsa kirjoitti...

Mukavaa että te kaksi olette tutustuneet. Todella kivaa!

Trieste on yksi Euroopan kulttuurin keskipisteistä, ehdottomasti. Linnan nimen olin unohtanut.