2.12.2012

PETETTY (osa 1.)



O, never say that I was false of heart,
Though absence seemed my flame to qualify.
(ote Shakespeare'n sonaatista)



Matias P. oli luuseri. Niin hän itsensä määritteli. Ja koska hän oli korkeasti koulutettu, ihmismielen ihmeellisyyksiin, sen oikkuihin ja lainalaisuuksiin perehtynyt, hän oli varma määrittelystään.

Kaikki hänen ystävänsä - niitä oli vaikka toisille jakaa! - olivat eri mieltä. He arvostivat Matiasta. Vihaisina he mulkoilivat toisiaan: ”Hänkö luuseri? Mitä me sitten olemme?” Ja asiasta keskusteltuaan he ilmaisivat kantansa Matiakselle, jotkut tapaamalla hänet henkilökohtaisesti, jotkut pitäytyen sähköisissä viestimissä. Jotkut lähettivät huolestuneita terveisiä kiertotietä jonkun toisen välityksellä.

Mutta Matias tunsi itsensä. Hän oli taipuvainen henkiseen laiskuuteen, eikä hän jaksanut miettiä asioita pohjaan saakka, joten hän ei ollut ollenkaan varma, oliko ystävien puhe tarkoitettu rohkaisuksi vai sisälsikö se jonkun ilkeyden. Sellaiseen sai varautua, oli kyse kenestä tahansa.
Yleensä: mitä kannatti kiinnittää huomiota toisten sanomisiin. Ihmisillä oli aina tarve sanoa jotain, silloinkin kun heillä ei ollut mitään sanomista. Ja mitä häneen itseensä tuli, hän oli pettynyt. Pettynyt elämään yleensä. Pahimpina päivinä hän tunsi itsensä jopa harhaan johdetuksi. Oikeastaan mikään, mitä hän elämässään oli tehnyt, ei ollut hänen omien päätöstensä seurausta.

Vastikään Matias oli palannut Ecuadorista. Sinne lähtö oli ollut yritys tehdä vihdoin edes yksi, täysin oma ratkaisu. Päähänpisto se oli, ei muuta. Hän oli työhön mennessään nostanut kadulla katseensa, pysähtynyt ja jäänyt hetkeksi tuijottamaan naakkaparvea taivaalla. Miten huolettomina ne pyrähtelivät, syöksähtelivät ympyrää yhtenä kuhisevana laumana hänen päänsä yläpuolella. Hän ajatteli jonoa oven takana. Miksi hänen tehtävänsä oli aina auttaa toisia? Kenelle h ä n voisi valittaa elämänsä kolhuja? Kuka h ä n t ä kuuntelisi? Jotain pitäisi tehdä.

Kuusi kuukautta hän oli saanut kulumaan Ecuadorissa, vaikka tarkoitus oli ollut viettää siellä vähintään loppuelämä. Alituinen hyörinä, vilske ja meteli yhdistyneenä subtrooppiseen ilmastoon Manta nimisessä kaupungissa – mikä ihme hänet juuri sinne oli saanut menemään – oli tehnyt hänet hermostuneeksi ja allergiseksi kirjavissa ponchoissa heiluviin mustapäihin, jotka täyttivät kadut, torit ja bussit, ja alkoivat lopulta hyökkäillä jo uniinkin, niin ettei yölläkään saanut levätä niiltä rauhassa.

Koko tämä sekamelska, yhdessä uhkaavan rahojen loppumisen, ja työnsaannissa ilmenevien vaikeuksien takia, alkoi nakertaa hänen henkisiä voimavarojaan siinä määrin, että hänen oli lopulta nopeimmilla mahdollisilla yhteyksillä pakko palata takaisin Suomeen. Suomi armas synnyinmaa! Eikä hän hetkeäkään katunut paluutaan.

Mutta se, että kaikista päätöksistään huolimatta hänen oli hakeuduttava takaisin entiseen työpaikkaansa, oli pettymys. Eikö hän ollut päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä!
Jo pikkupojasta hän oli unelmoinut elättävänsä itsensä - kai sen uskalsi sanoa, vaikka se tuntui jo itsestäkin vähän omituiselta - tanssimalla. Tanssia, tanssia hän olisi halunnut! Liidellä kuin lintu elämän halki, välillä kevyesti kantaa kopsauttaen, väännellen ja käännellen itseään, etsien omaa minuuttaan eri asennoista. 

Tanssi oli hänen intohimonsa, vaikkei hän ollut sitä kenellekään paljastanut. Vanhempien mielestä tanssi oli ollut pelkkää joutavuutta, piti olla kunnon ammatti. Ja kaverit pitivät sitä vitsinä, jos hän vähänkin siitä vihjaisi. No, olihan hän melkoinen pullukka, silloin nuorempana, mutta sellainen sutjakka olento, mikä hän nyt oli, eikö se lopultakin kävisi!

Vanhemmat olivat jo kuolleet, onnettomuudessa, joka aiheutti hänelle paljon surua. Ecuadorissa hän oli seurannut innokkaasti tanssimusiikkiesityksiä. Olipa hän kerran liittynyt katutansseissa kirjava-asuiseen ihmisjoukkoon punainen huivi päässä, yläruumis paljaana, ja täydestä oli mennyt! Nyt vaan pyrkimään tanssikouluun, eikö niin? hän kyseli itseltään ja myöntyi. 

Mutta liian myöhäistä. Kaikki paikat oli täytetty, ja kun hän kokeili oma-aloitteisesti liikkumista kotona musiikin tahdissa, polvet naksuivat, eivätkä muutkaan ruumiinosat totelleet aivoista lähetettyjä käskyjä, vaikka hän kuinka epätoivoisena yritti. Ei kai auttanut muu kuin luopua. Se aika on ohi, hän huokaisi. Elämällä ei ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa.

Alla päin, pahoilla mielin - miten kaunis sanonta - hän lähti kiltisti työpaikalleen, hymyili vastaantulijoille, kulki sisäänpäin kääntynein silmin käytävän läpi, kuin aura olisi kulkenut tietä tarvitsematta huomioida sen laidalla istuvia. Hän raivasi uraa itselleen. Hänet oli otettu kokeeksi takaisin entiselle työpaikalleen, aluksi vain tuuraamaan väliaikaisesti poissaolevia kolleegoja, sittemmin, loppiaisen jälkeen, olisi luvassa vakituisempaa työtä, jos hänen ammattitaidossaan ei havaittaisi merkittäviä puutteita. Puoli vuotta on pitkä aika, varsinkin kun hän jo sitä ennen oli joutunut pitämään kaikki lomansa etukäteen henkilökohtaisista tyistä. Huoneen 312 kohdalla hän pysähtyi, avasi oven ja sulki sen. Vaihtoi työtakin päälleen ovensuunaulakossa. Vilkaisi papereita pöydällä. Sipaisi tukkaansa ja meni päättäväisesti takaisin ovelle. Mutta ennen kuin hän avasi sen, hän korjasi hiukan suunsa asentoa, työnsi sitten päänsä esiin kuin olisi ollut valmis laittamaan kaikkensa peliin, ja itseensä luottaen, ammattitaitoonsa tukeutuen, sanoi vahvalla  rutiiniäänellä:

- Hulkkonen!




                          

                              Eduardo Cappussi and Mariana Flores dancing to 
                                                    La Cumparsita in their unique style.

                                                          From www.cappussiflores.com


,

9 kommenttia:

Kirjailijatar kirjoitti...

Aika surullinen tarina. Tai no, kyllähän hän lähti ja lensi hetken aikaa. Joskus sitä huomaa, ettei se mistä on haaveillut, tuokaan onnea. Mutta ei se onni tuolta virastostakaan löydy.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Kirjailijatar, kommentista!

Kommentit ovat siitä mukavia, että niiden avulla saa käsityksen, miltä juttu näyttää toisen silmillä katsottuna. Muutenhan sitä ei pääsisi tietämään.

Erilaiset tulkinnat rikastuttavat tekstiä. Ne ovat aina arvokkaita.

Itse näen tämän jutun vähän simppelinä ja kömpelönä. Mutta en saanut syntymään parempaa, vaikka kuinka hikoilin. Tarkoitus oli tarkastella, miten elämä kuljettaa ihmistä, ja miten hän itse elämäänsä suhtautuu. Matias taitaa olla hiukan tragikoominen hahmo. Ei ainakaan elämänsä sankari. :D

Kirjailijatar kirjoitti...

Minusta Matias on aika samaistuttava hahmo. Inhimillinen.

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar!

Matias on minustakin hyvä tyyppi. Tosin hän tulkitsee usein itseään väärin, vaikka on asiantuntija. Pyrkii kuitenkin rehellisyyteen, ehkä siksi onkin pikemminkin antisankari kuin itsensä herra.

Mutta niin tuli minulle hyvä mieli tähän juttuuni laittamassa videossa esiintyvän taiteilijapariskunnan takia!

Kysyin lupaa saada julkaista heidän videonsa, koska se lievästi sanoen eriskummalliselta ilmeeltään sopii mielestäni tavattoman hyvin tämän bloggauksen henkeen.

Ei tullut vastausta, vaikka kuinka odotin.
Mutta kun lakkasin odottamasta ja julkaisin jutun, tulikin heiltä yllättäen iloinen viesti:

"We kiss you, both of us!" :D

Kirjailijatar kirjoitti...

Tosi hienoa, että he sitten vastasivat :)

isopeikko kirjoitti...

Psykiatri ei osaa parantaa itseään, ei ainakaan jos odottaa liian kauan. Tosin vanhanakin voi vielä olla nuori jollei välitä kolotuksista ja muista kuhmuista. Vieraassa paikassa on itsekin vieras.

Peikosta tarina kertoo jonkinlaisesta keski-iän kriisistä, tai vastaavasta. Elämä koetaaan menneeksi mutta haaveet ja kuvitelmat ovat edelleen olemassa. Kuvitelmat ja usko ovat tärkeitä, vaikka välillä tekeekin kipeää.

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar,

maailmassa on kivoja ihmisiä, tulee aina hyvä olo, kun tapaa sellaisa. He kirkastavat muuten joskus niin sotkuista ja ikävääkin olemista!

Kolminkertainen hei-huuto kaikille maailman kivoille ihmisille!
HEI! HEI! HEI!

Liisu kirjoitti...

Isopeikko!

En oikein tiedä, mistä mihinkin on voimassa keski-ikä. Pitääpä ottaa selvää. Olisikohan sellainen 40 v. - 60 v. sopiva, niin luulen, mutten ole varma.
Tämä ruttana taitaa olla nuorempi. Jotkut ovat jähmeitä jo nuorena. Itse pidin 20 vuotiaana itseäni jo ikäloppuna. Tosin yksi ihminen sanoi: "Älä huoli, vasta 25 vuotiaana alkaa rapistua!"

Minusta ikä on erilainen eri ihmisillä, vaikka he olisivat syntyneet samana päivänä.

Isopeikolle virkistävää ja mieluista matkaa maapallon toiselle puolelle!
Niin ja hyvää uutta vuotta hyvän joulun lisäksi!

PS. Katso kuuta taivaalla siellä toisella puolen maapalloa. Se ei ole sirppinä pystyssä, vaan maata kellottaa mahallaan tai selällään! :)

toivoo
Liisu

Irja Viirret kirjoitti...

Luin tämän Hulkkosen vasta nyt, kiitoksia Liisu, ja mietin miten paljon hänessä onkaan itseäni, kuvakin oli aivan ihana.

Minusta tämä oli oikein sujuva ja mielenkiintoinen tarina, mutta tiedän tunteen kun hieroo ja hieroo eikä mikään loksahda ja joskus se tulee kuin automaatti?