1.3.2013

TUPAANTULIAISET (Petetty, osa 5)



"How many roads must a man walk down
Before you call him a man?
Yes, how many seas must a white dove sail
Before she sleeps in the sand?
Yes, 'n' how many times must the cannonballs fly
Before they're forever banned?"
               (Bob Dylan Blowin' in the wind)*


Tupaantuliaiset? Mieluummin tuvastapoistujaiset, Matias ajatteli, kun hän pahimmasta selvittyään uskalsi vihdoin muistella sen illan ja yön tapahtumia. Ensimmäinen kuva, joka nousi hämäränä mieleen jostain vaiheesta juhlia, oli täynnä kompuroivia, ja tarpeekseen saaneita horjuvia selkiä ja takamuksia, jotka tunkeilivat ovella. Ja kokonaisnäkemys mainituista juhlista oli sekin hatara ja epämääräinen, synkkä, kuin mustalla reunustettu entisajan postikortti, jossa surulla ilmoitetaan että joku on poistunut keskuudestamme. Kuka oli poistunut? Hän. Hän itse. Tai ollut ainakin vähällä poistua. Joka tapauksessa kaikki hänen ponnistelunsa olivat sen illan ja yön aikana valuneet hukkaan.

Syy oli ystäväjoukossa. Tietysti. Mutta olivatko he ystäviä? Mitä he olivat? Järjestivätkö he tahallaan tilanteen, jossa jouduin ansaan? Helvetti! Matias ajatteli. Kyllä hän tiesi, ettei siitä oikeasti voinut ketään syyttää, mutta jostain syy piti löytyä, mieluummin muualta kuin itsestä. Sillä kuka siinä eniten joutui kärsimään? Eikö se ollut hän, jonka kunniaksi juhlat oli järjestetty. Synkkänä hän ajatteli, tai ei ajatellut vaan tiesi omakohtaisista kokemuksistaan viisastuneena ja teoriassa siihen liittyvät asiat täydellisesti hallitsevana, että taistelu, joka oli nyt hänen edessään oli kauhistuttava, ja että hänet oli tuomittu se häviämään.

Oliko hänestä enää mihinkään? Tuttu musta aukko oli alkanut vetää puoleensa, vain ihme voisi enää pelastaa hänet katoamasta sen janoiseen nieluun, jonka pohjalla - senkin hän hyvin tiesi - kuolema nuoli jo koukkuisia näppejään ja näytti tyytyväiseltä. Pahinta, että hänen taistelutahtonsa oli lamaantunut. Kaikki keinot hän oli kokenut. Enää ei mikään muuttaisi asioita. Ihmeisiin hän ei uskonut tipan tippaa!

Alun hän muisti siitä illasta ja yöstä. Hänen niin sanotut 'luottoystävänsä', kolme niistä jotka olivat julistaneet itsensä hänen lähikavereikseen, sanoivat: ”Me olemme sinun henkivartijoitasi ja sielunveljiäsi!” Ja ”Sinä olet meille kallis”, yksi heistä oli vielä lisännyt. Kuka se heistä oli, sitä Matias ei muistanut. Kallis? Mitä hän tarkoitti? Eikö asia ollut päinvastoin. Ketkä tulivat kalliiksi kenelle? Juhlia järjestäessään he olivat tyhjentäneet melkein kokonaan Matiaksen tilin. Mutta itse hän oli heille kortin antanut, pakko myöntää. Siinä hän oli tehnyt virheen. Mutta tehokkaasti he olivat toimineet. Se täytyi myös myöntää. Kun hän oli tullut töistä - perjantai ilta se oli - oli kaikki hänen vasta hankkimassaan asunnossa muuttunut. Ehkä vain pienellä tuunauksella tai sitten kokopäivän kovalla aherruksella tyhjä, pelkällä sängyllä varustettu kolea asunto, kaksi huonetta ja keittiö, oli saatu näyttämään runsaalta ja elämäniloiselta.

Olohuoneeseen oli jostain raahattu iso pöytä, joka oli täynnä herkkuja: itämaisia ja afrikkalaisia, avattuja purkkeja ja lautasille järjestettyjä suupaloja, saksalaisia salami-snackeja, norjalaisia lohi-kääryleitä, mustekalaa sherryliemessä, ranskalaisia juustoja, kreikkalaista tsatsikia, omenia, pähkinöitä, tuoreita luumuja, ranskalaisia juustoja, täytettyjä oliiveja, palasiksi leikattuja patonkeja, salaatteja, salaattikastikkeita, viinirypäleitä, mitä kaikkea siihen olikaan saatu mahtumaan! Ja jos kaipasi kotimaista oli tarjolla ruisleipää ja suolakurkkuja. Toinen puoli pöytää oli täytetty pulloilla, joiden ohuet kaulat ja värikkäät etiketit kertoivat korkeasta laadusta. Ja kaiken sen runsauden keskellä nosti päätään sinkkisanko, suu auki, josta shampanjapullot kurkoittivat kaulaansa. Unissaankaan Matias ei olisi voinut kuvitella sellaista näkyä, vieläpä omassa kodissaan. Varsinkin ryhdikkäät mustanvihreät pullot suurena joukkona suorissa jonoissa kuin sotamiehet tantereella ensimmäistä maailmansotaa esittävässä dokumentissa olivat juhlavaa katseltavaa. Kertakäyttöastiat ehkä latistivat hiukan tunnelmaa, mutta järkevä ratkaisu se oli.
Sokaistuneena näystä oli Matias antanut kiitosta sen järjestäjille. Vain pullojen määrästä hän oli vähän huolissaan. Kun hän uskalsi ihmetellä sitä ääneen, he sanoivat: ”Kun me juhlitaan, me juhlitaan kunnolla!”

'Juhlia' oli Matiaksen mielessä muuttunut jo aikaa sitten varoitussanaksi. Mutta, no, ystäville kuuluu, mikä ystäville kuuluu: hyvä tahto ja ymmärrys. Itse hän oli päättänyt poiketa aktiiviosallistumisesta ja seurata vain katseella, mitä tapahtuisi.

Alun hän muisti. Miten toivorikkaina he neljä, sillä kai hän itsekin oli jotenkin kiinnostunut asiasta, istuivat olohuoneessa odottaen vieraiden tuloa. Sitä saikin odottaa. Viihdyttääkseen itseään ja saadakseen ajan kulumaan, he alkoivat jo napostella varovasti pitkin sormin herkkupaloja pöydästä, eikä kestänyt kauan kun joku avasi yhden pulloista ja kaatoi siitä neljään kertakäyttökuppiin ruskeanhunajan väristä ainetta. Mitä se oli? Tuoksahti Virosta tuodulle konjakille. Matias ei huolinut hänelle tarjottua. Siitä hän oli mielissään. Ilostui, kun ei mennyt ansaan. Mutta kun toiset halusivat nostaa maljan juuri hänelle, otti hän kupin kuitenkin käteensä - epäkohtelias, ei, se hän ei halunnut olla - ja voi vaikka vannoa, että se tapahtui täysin huomaamatta, kun hän kulautti sen sisällön yhdellä pikaisella kädenliikkellä kurkkutorveensa. Samassa kuului summerin ääni. Jo hissistä kuului puheensorinaa ja iloista ääntelyä, sieltä nousi ensimmäinen seurue juhlavasti pukeutuneena. Hissi haki toisen kuorman, eikä kestänyt kauan kun summeri taas soi. Se alkoi soida niin tiheään, että yhden piti istua tuolilla oven vieressä painelemassa nappia. Ja väkeä tuli, ei ollut syytä valittaa. Tuli enemmän ja vähemmän tuttuja. Matias seisoi eteisessä heitä vastaanottamassa ja ojensi jokaisella tulijalle kätensä, se oli johtoystävien tahto. Itse he odottivat vaatimattomina peremmällä valmiina toimimaan tarvittaessa tarjoilijoina, mutta siihen heidän ei olisi tarvinnut varautua, vieraat olivat kiitettävän omatoimisia. Matias kuitenkin oli heikko linkki, välillä hän väsähti, ja jokunen käsi saattoi lipua ohi hänen sitä huomaamatta. Mutta muuten hänestä tuntui oikein mukavalta, hyvä, kun järjestäjien vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan.

Ja jos totta puhutaan, jossain vaiheessa Matiaksen sisällä läikähti ilo. Pitkästä aikaa. Se oli kuin nopea ja ohimenevä lämmin kilkahdus mahalaukussa. Ehkä hän vihdoinkin ymmärsi, mitä varten on hyvä, jos ihmisellä on ystäviä. Entä jos ovesta ei olisi tullut ketään, sekin olisi ollut mahdollisia. Miten noloa se olisi ollut. Nyt hän tunsi melkein rakkautta jokaista tulijaa kohtaan. Hän ymmärsi, miten tärkeää oli, kun kutsua noudatettiin ja että yleensä oli ihmisiä, jotka olivat valmiita uhraamaan aikaansa toisten ihmisten hyväksi. Vieraitten hienot asut hiukan hämäsivät häntä, itse hän oli flanellipaidassa ja reinot jalassa, hänen mieliasunsa kotona. Järjestäjäkolmikko ei ollut siitä huomauttanut. Ehkä he pitivät sitä vain hyvänä, että juhlien isäntä erottui joukosta, ja lisäsihän se kodikkuuden tuntua. Itsensä he olivat pukeneet lakeijoiksi, musta puku, valkoinen paita ja rusetti leuan alla. Ei mikään hullumpi asu sekään. Matiaksella oli hyvä mieli. Hän olisi voinut vaikka hymyillä, mutta kun hän huomasi, että myös joku hänen kolleegansa oli tulijoiden joukossa, joka sinänsä oli suuri yllätys, hän päätti pitää ilmeensä luotettavana ja vakaana. Sitä paitsi osa vieraista oli hänelle tuntemattomia, ehkä he olivat ystävien ystäviä, tai tuttuja, joita hän yksinkertaisesti ei vain muistanut. Heitä hän tervehti erityisen innostuneena, pienellä kumarruksella.

Pian huoneisto oli täynnä miehiä ja naisia. Oli jo vähän ahdasta, mutta ei se näyttänyt ketään haittaavan. Puheenporina vain yltyi, ja pöytä alkoi tyhjentyä ennen näkemättömällä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun maljat oli juotu ja väki pääsi pullojen kimppuun, tuntui että juhlat olivat vasta alkaneet. Kukaan ei enää jäykistellyt. Melu oli jo niin huumaava, että se alkoi vaikuttaa jo pelottavalta, ja meteli sen kuin yltyi. Siinä vaiheessa Matias oli jo pudonnut kärryiltä, kai niinkin voi sanoa, mutta tosiasiassa hän oli jo kokonaan pois itsestään ja tavoiltaan, heilui kuin heinämies, silitteli vieraitaan, taputteli kaikkia ja oli kertakaikkiaan pois tolaltaan. Ja siitä eteenpäin, hänellä ei ollut mitään selvää mielikuvaa.

Vasta seuraavana aamuna, kun hän heräsi horroksista ja löysi itsensä istumassa kylpyhuoneen lattialla lasinsirpaleiden joukossa, alasti, ja verta valuvana, hän tajusi että jotain oli tapahtunut. Jotain kauheaa, jota oli vaikea antaa anteeksi. Hänet oli hylätty. Jätetty yksin. Missään ei näkynyt enää ketään. Vain jätteitä ja roskia, kaatuneita pulloja, tupakan tuhkaa... Pelkkää taistelutannerta.

Se ystävistä. Ystävistä yleensä. Sairaita ne olivat, teeskentelijöitä, omahyväisiä toisen hyväksikäyttäjiä, pirun palvelijoita. Yksikään niistä ei täyttänyt ystävä-sanan tarkoitusta, mikä se sitten olikin. Ei hän sitä jaksanut miettiä. Joku sentään olisi voinut jäädä katsomaan hänen peräänsä. Mistä kaikki sirpaleet ja veri? Hänhän olisi voinut vaikka kuolla!

Täristen ja vaappuen hän pystyi kuin pystyikin nousemaan, ja sai vetäistyä pyyheliinan koukusta. Kääri sen käsivartensa ympäri, vielä toinen pyyhe, sen avulla hän hillitsi verentuloa jalasta. Ja niin hän hoippui heikossa kunnossa kohti makuuhuonetta. Oli hän sentään vielä elävä. Siitä Luojalle kiitos! Vai oliko sillä väliä. Vaivalloisesti ponnistellen hän pääsi sänkynsä luo, johon hän helpotuksesta huokaisten mätkähti.

Mutta mitä ihmettä. Peiton alta alkoi kuulua ihan selvää ininää, ja hän tunsi miten hänen ruumistaan puskettiin altapäin sivuun, niin että hän keikahti, oli pudota sängystä ja hän säikähti, kun peiton alta nousi esiin ruskea hevosenpää.
Vai olisiko se sittenkin kuulunut ihmiselle, miehelle tai naiselle, sitä hän ei ennättänyt miettiä. Viha ja katkeruus hänen sisällään sai hänet keräämään loput voimistaan ja hän karjaisi, itselleen hyvin epätavallisella äänellä:
- Pois ja heti! Se on minun paikkani!

Kaukaa kuin unesta kuului epäselviä voimasanoja, mutta niillä ei ollut enää vaikutusta. Jotenkin hatarasti Matias havaitsi, että olio, joka oli vallannut hänen turvapaikkansa, kuului vahankalpealle, alastomalle, mutta runsastukkaiselle olennolle, joka levitteli raajojaan säikähtäneen näköisenä ja hävisi horjahtaen näkyvistä. Mikä ja kuka se oli, sillä ei väliä. Matias vaipui uudelleen unen kaltaiseen tilaan. Hän makasi vuoteessa toinen jalka peiton alla, toinen riippui tyhjän päällä laidan yli. Heikosti jostain taustalta kuului porsaan ääntä muistuttavaa röhkimistä, oliko se hän itse? Pian se muuttui vinkunaksi. Siinä vaiheessa kun se muuttui itkuksi, hän vaipui taas horrokseen, eikä hän tiennyt sen jälkeen enää mitään tästä maailmasta.

Vasta iltapäivällä hän heräsi. Raotti silmiään ja nosti päänsä peiton alta. Ihan kuin joku olisi laittanut levyn soimaan. Hän makasi ihmeissään ja kuunteli. Surumieliset sävelet vavisuttivat ja vähällä ettei hän parahtanut itkuun. Liian kaunista, hän ajatteli. Liian kaunista minulle.

Mutta kun hän jatkoi kuuntelua, hän vähitellen rauhoittui ja mustien itsesyytösten ja pahan olon vaivaamien ajatusten takaa alkoi hänen korviinsa valua jotain parempaa, parantavaa ja toivoa herättävää keveämpää oloa. Jokainen sävel tuli luo, puhutteli häntä. Ymmärsi ja lohdutti. Se lievitti hänen hätäänsä ja muistutti, että oli olemassa toinen maailma. Ja kun hän kuuli varovaisen koputuksen ovelta, ei hän hämmästynyt. Hän nousi istumaan, huonossa kunnossa, alastomana, vain peitto ja pari pyyheliinaa suojanaan,  mutta valmiina ottamaan vastaan mitä tahansa oven takaa oli tulossa.





                       
Sauli Zinovjev plays Robert Schumann Album Blätter, op. 99

Ziemlich langsam
Schnell
Ziemlich langsam, sehr gesangvoll
Sehr langsam
Langsam

(live recording)




* Bob Dylanin laulusta otettu säkeistö on lainattu Tommi Parkon kirjasta Kirjoita runo. Sitä on käytetty siellä esimerkkinä runoissa esiintyvistä retoristisista kysymyksistä.


4 kommenttia:

Irja Viirret kirjoitti...

Sydämeen käyvää ihmiselämän kipeyttä, toivottavasti jatko olisi lohdullista, ehkä jopa pelastavaa, mutta sitähän on turha tältä elämältä odottaa?

Olen lukenut rästiin jääneet tarinasi, koska niitä ei voi kuitata huitaisten läpi tai lukea pikapikaa... Pitää miettiä ja ihmetellä, mennä itseensä ja kysellä mistä huolestuu ja miksi suree? Itseäänkö, omaa elämää tai lapsiaan? Olisi suuri helpotus jos Matiaskin löytäisi oljenkortensa? Mutta minkä takia? Siksikö, että toivoisi löytävänsä itsekin vai sen vuoksi, että se on joskus ollut tosi hukassa?

Liisu kirjoitti...

Mustis, minäkin toivon aina hyviä loppuja, sellaisia, joihin voi olla tyytyväinen.

Mutta totuus on, että niin kuin elämässä voi tehdä erilaisia ratkaisuja, ei minulla taas tässä vaiheessa ole aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan Matiakselle, enkä edes omia tapahtumia osaa ennustaa.

Paras elää vain tätä hetkeä, se on kaikkein varminta. Kyllä elämä kuljettaa, mummo sanoi. Ja oli oikeassa. Elämä kuljetti häntä samaan suuntaan kuin kaikkia muitakin ihmisiä. Mutta tapahtumat olivat hänen kohdallaan ihan erilaisia, luulen, mitä hän olisi toivonut.

isopeikko kirjoitti...

Parempi kertanen rutina kuin ainainen kitinä, sanotaan, mutta Matiaksen tapauksessa voi miettiä, onko asian laita kuitenkaan oikeasti niin. Mutta luulen, että aika monessa paikassa ystävät juhlivat jonkun toisen rahoilla. Siitä poliisitkin välillä varoittelevat ainakin vanhoja ja toistaitoisia. Yksinäisyys on sellaista, mieluusti vaikka vähän maksaa kaveruudesta. Tai läsnäolosta, keinotekoisestakin. Mukavasti ajatukset nousevat tekstistäsi, vaikka et niitä juuri sormella osoittele.

Liisu kirjoitti...

Elämä nyt on vaan tämmöistä, epäreilua. Ystävät eivät aina ole ystäviä ja toisia on aina helpompi syyttää kuin löytää vikaa itsestään.

Olen nyt vaan jotenkin surusuruinen kun maailmassa, Suomessakin tehdään jotain niin kauheaa, että niistä ei voisi edes kirjoittaa. Pieniä ovat aikuisen kärsimykset lapsen jatkuvan kärsimyksen rinnalla, ajattelen sitä 8-vuotiasta, josta uutisissa on tänään kerrottu, Kaikki tuntuu niin turhalta, kukaan ei kuuntele ketään, pahuus saa jatkua. Minkälaisessa maailmassa elämme?